¡Viva España! – Kataloniaa kahdessa viikossa osa1 – Salou ja Port Aventura

Vielä viisi vuotta sitten en ollut mitenkään erityisen innostunut Espanjasta. En ollut käynyt siellä koskaan eikä minulla ollut suurta halua sinne mennäkään. Suunnittelin tyttäreni kanssa jo perinteeksi muodostunutta kesämatkaamme ja niin vain kävi, että kohteeksi valikoitui Kataloniassa Välimeren rannalla sijaitseva Salou. Suurimmat syyt kohteen valintaan olivat kohtuullinen hinta, Barcelonan läheisyys ja Saloussa sijaitseva Port Aventuran elämyspuisto. Sinne siis lähdettiin ilman suurempia odotuksia. Ajatuksena oli viettää laatuaikaa tyttäreni kanssa ja pitkälti hänen ehdoillaan.

Ensimmäisenä iltana väsytti ja Emilia sai rakot jalkoihin

Saavuimme juhannusaattona Salouhin. Olimme valinneet vaatimattoman majoituksen hyvällä sijainnilla ja uima-altaalla. Hintaan kuuluivat myös aamiainen ja illallinen, mikä sopi hyvin kuvaan. Olimme liikkeellä melko pienellä budjetilla ja pääpaino oli suunniteltu syömisen sijasta tekemiseen ja shoppailuun. Olinhan liikkeellä 13 – vuotiaan tyttäreni kanssa.

Hotellimme oli edullinen huoneistohotelli,
mutta siellä oli kaikki tarvittava ja se oli oikein viihtyisä

Olimme lähteneet kotoa lentokentälle jo aamuyöstä, minkä vuoksi väsymys painoi silmiä. Lähdimme silti tutkimaan Salouta uteliaina. Ensivaikutelma oli ehkä vähän tylsä, mutta toimiva lomakohde. Joka puolella oli brittikuppiloita ja pubeja. Rantakatu oli leveä ja sitä reunustivat palmut. Espanjalaiseen tyyliin se oli kiiltävän puhdas ja siellä täällä suihkusivat kauniit suihkulähteet. Rantakadun vieressä välkehti meri ja pitkä valkohiekkainen beach aurinkovarjoineen. Emilia oli ihastuksissaan. Tämä näyttää vähän samalta kuin kuvat Miami Beachilta, hän sanoi.

Saloussa on pitkä valkohiekkainen beach.
Kyseessä on osa Costa del Doradan rannikkoalueesta Barcelonasta etelään.

Rantakatu on espanjalaiseen tyyliin pitkä, leveä ja puhdas.

Melko lyhyen kävelyn jälkeen menimme hotellille illalliselle ja sen jälkeen huoneeseen lepäämään. Emilia oli saanut jo heti aluksi rakot jalkoihinsa. Tyttö lueskeli sängyssä kirjaa ja nukahti pian yöunille. Minä istuskelin vielä parvekkeella huopaan kääriytyneenä. Ilma oli yllättävän viileä. Juhannusaattoa juhlitaan myös Espanjassa. Siellä perinteisiin kuuluu paukutella raketteja ja järjestää ilotulituksia. Ehdin ihastelemaan muutamaa hienoa rakettia, mutta minunkin oli pakko mennä nukkumaan jo paljon ennen puoltayötä. Juhannusraketit jäivät ihailematta. Väsymys oli sen verran kova.

Aamulla heräsimme pirteänä ja yksinkertainen edullinen hotelli yllätti meidät upealla monipuolisella kuohuviiniaamiaisella. Kokit paistoivat pyynnöstä munakkaita, vohveleita ja vaikka hampurilaisia. Maistelimme myös ensimmäistä kertaa elämässämme churroja: upporasvassa käristettyjä ohuita munkkitankoja. Ne olivat todella hyviä! Illallinenkin oli ollut ihan maittava. Saatoimme siis olla erittäin tyytyväisiä hotelliimme.

Hotellin illallinen ja aamiainen nautittiin täällä.
Meistä asukkaista pidettiin todella hyvää huolta.
Joka perjantai kaikki hotellin naiset saivat punaiset ruusut.

Aamiaisen jälkeen sain Emilian ylipuhuttua vuokraamaan polkupyörät. Illan viileydestä ei ollut enää tietoakaan. Päivä oli kuuma eikä meillä ollut mihinkään kiire. Pyörien kanssa Salou oli nopeasti hahmotettu ja lähdimme ajelemaan rantakatua pitkin läheiseen Cambrilsin kalastajakylään.

Matkaa oli vajaat kymmenen kilometriä. Rantakatu tarjosi upeat näköalat merelle eikä kuumuuskaan tuntunut tukahduttavalta mereltä käyvän tuulen vireen vuoksi. Ihastelimme matkalla upeaa hiekkataidetta. Ajelimme myös pienen puusillan yli. Alla oli pieni joenuoma ja pysähdyimme sillalle katselemaan tarkemmin. Matka kuitenkin jatkui nopeasti kun huomasimme uoman olevan täynnä rottia.

Cambrilsin kylään pääsee pyöräilemään
rantaviivaa pitkin kulkevaa kevyen liikenteen väylää.

Matkalla ihastelimme käsittämättömän hienoja hiekkataideteoksia.

Tämän tekemiseen on tarvittu taitoa ja viitseliäisyyttä.

Pääsimme perille Cambrilsiin ja pulahdimme ensimmäisenä uimaan upealta hiekkarannalta. Hiukan kuivuttuamme ajelimme pyörillä Cambrilsin vanhan kaupungin vanhoja kapeita katuja. Siellä tuntuikin mukavan viileältä. Uuden keskustan puolelta ostimme Emilialle kengät – hän kun oli ehtinyt jo edellisenä päivänä saamaan ne rakot jalkoihinsa. Jäimme vielä lounaalle kauniiseen kalastajakylään. Söimme paellaa josta tosin tyttäreni ei oikein välittänyt kaikkine simpukoineen ja äyriäisineen.

Cambrilsin kalastajakylässäkin on hieno rantaboulevardi.

Vanhan kaupungin kapeilla kujilla oli viileää pyöräillä.

Päivä kului mukavasti pyörän selässä. Illallistimme jälleen hotellilla, mutta jaksoimme tällä kertaa lähteä sen jälkeen vielä tutkimaan Salouta toisesta suunnasta. Olimme ajatelleet, ettei siellä ole enää mitään, mutta yllätykseksemme löysimme sieltä ihastuttavia pieniä merenpoukamia, joissa oli suloisia luonnontilaisia beacheja. Pysähdyimme korkeimmalle kohdalle ihailemaan kuinka aurinko laski nopeasti mereen. Näky oli todella kaunis. Pimeyden laskeuduttua jouduimme luopumaan vuokrapyöristämme. Katselimme ihmisvilinää hotellin läheisellä terassilla vielä hetken. Sänky tuntui kuitenkin kutsuvan hotellilla, joten painuimme nukkumaan.

Aamulla lähdimme noin kymmenen aikaan kävellen parin kilometrin päässä sijaitsevaan Port Aventura elämyspuistoon. Olimme ostaneet puistoon kahden päivän liput jo Suomesta käsin. Kyseessä on Euroopan toiseksi suurin elämyspuisto heti Pariisin Disneylandin jälkeen. Puisto on jaettu teemoittain erilaisiin alueisiin, kuten Välimeri, Kiina, Polynesia ja Villi Länsi. Viidessä vuodessa on varmasti ehtinyt tapahtumaan paljon, mutta puisto teki meihin vaikutuksen jo tuolloin. Heti aluksi vastaan kävelivät Kippari Kalle ja Nakke Nakuttaja.

Port Aventuran Kiina muistuttaa paljon esikuvaansa

Port Aventuran Meksikosta löysimme Maya patsaita

Port Aventuran Polynesiassa pääsimme Aloha tunnelmiin

Port Aventuran Villi Länsi tarjoili myös Pieni Talo Preerialla tunnelmaa

Port Aventuran Välimeriosastolla näytti tältä

Teema-alueet on rakennettu todella hienosti. Pystyimme helposti kuvittelemaan lavasteiden avulla olevamme Hawaijilla tai Villissä Lännessä. Me teimme pienen arviointivirheen heti aluksi ja jäimme jonottamaan kauden uutuuslaitteeseen sisääntuloportin läheisyyteen. Jonoa riittikin kahdeksi tunniksi.

En olisi ikinä uskonut, että jopa jonottaminen lomalla voi olla hauskaakin. Meillä ei ollut kiire mihinkään, ehdimme juttelemaan ja hassuttelemaan monet jutut tyttäreni kanssa. En ollutkaan pitkään aikaan viettänyt niin intensiivisesti aikaa yhden elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Oli myös hauskaa seurata muiden jonottamisrituaaleja ja arvailla mistä päin maailmaa he ovat ja mitä kieltä he puhuvat. Niin se tosiaan on, että asenne auttaa joka asiassa. On asioita joita ei voi muuttaa. Ne on vain hyväksyttävä ja etsittävä niiden hyvät puolet.

Jonottaminen loppui aikanaan ja pääsimme hurjaksi mainostetun vuoristoradan kyytiin. Meillä kävi vielä harvinaisen hyvä tuuri. Pääsimme istumaan koko vaunujonon ensimmäiseen vaunuun, josta oli täysin esteetön näkymä eteenpäin. Tiesimme jo etukäteen, että matkalla tulemme olemaan välillä pää alaspäin ja että laitteen huippunopeus on 135 km/h. Yllätyksenä sen sijaan tuli, että vaunujono lähti liikkeelle kuin kuula tykinsuusta. Valtavan keskipakovoiman seurauksena posket painuivat lommolle ja koko vartalo liimaantui tiiviisti selkänojaa vasten. Ilmavirta oli niin voimakas, että se melkein salpasi hengen. Kyyti ei kestänyt kovin kauaa, mutta sai kyllä adrenaliinitason nousemaan. Olimme erittäin tyytyväisiä kokemukseemme.

Ensimmäisen hurja laitteen (rata taustalla)
ja pitkän jonotuksen jälkeen maistuivat virvokkeet laivaravintolassa.

Rauhoittelimme fiiliksiä nautiskelemalla virvoittavat juomat läheisessä laivaravintolassa ja jatkoimme matkaamme Polynesiaan. Siellä tunnelma oli täysin erilainen. Vesi solisi, aloha musiikki soi ja kukat tuoksuivat. Rakennusten katot olivat heinää ja työntekijöiden kauloissa heiluivat lei kukkaseppeleet.

Kuumuus sai meidät kaipaamaan jotain virkistystä ja suuntasimmekin Hawaijitunnelmissa vesivuoristorataan. Jouduimme odottelemaan taas tunnin, mutta rata oli kiva ja kastuimme viimeisessä laskussa. Päivä oli jo niin pitkällä, että lounasravintola Bora Bora alkoi houkuttaa. 

Polynesiassa oli monenlaisia vesiratoja

Draco Khan vuoristoradassa koimme vauhdin hurmaa

Lounaan jälkeen matkasimme Kiinaan. Sielläkin pidimme kiinni vuoristoratateemasta ja testasimme Draco Khan radan. Kyyti oli jälleen huimaa ja hauskaa. Pää kävi yhteensä kahdeksan kertaa alaspäin. Olimme jo aika väsyneitä kuumuudesta ja huimista kokemuksista johtuen. Niinpä istuimme jäätelötötteröiden kanssa varjoon Magic Housen eteen odottelemaan seuraavan näytöksen alkua.

Taikatalon esitys oli upea kuplashow. The Bubleshown aikana saimme ihastella mitä kaikkea voi tehdä saippuakuplien kanssa. Taitava mies puhalteli suuria ja pieniä kuplia, välillä hän puhalteli niiden sisään savua. Näytti siltä, että hän pystyy tekemään kuplilla ihan mitä tahansa. Show huipentuikin siihen, että hän oli lopulta itse kahden päällekkäisen kuplan sisällä.

Shown loputtua olimme saaneet lisää virtaa niin paljon, että pinkaisimme takaisin Polynesiaan nauttimaan Aloha Showsta. Uskon, ettei missään Euroopassa voi päästä lähemmäksi aitoa Hawaijitunnelmaa. Tuntui, kuin olisimme käyneet noilla kaukaisilla trooppisilla saarilla. Tunnelma vei mukanaan ja esiintyjien asut tekivät vaikutuksen upeudellaan.

Ehdimme vielä ennen puistosta pois lähtemistä kokea tulevaisuuden sukellusseikkailun. Se oli todella upeisiin lavasteisiin rakennettu 3D elokuva, jossa oli liikkuva ja tärisevä katsomo. Kokonaisuus tuntui todella huimalta seikkailulta.

Kun kävelimme takaisin hotellille, kertyi taivaalle nopeasti pilviä ja ilma muuttui viileäksi. Ei kuitenkaan alkanut sataa. Kuinka ihanaa olikaan käydä suihkussa ja illallisella ja nukahtaa sen jälkeen uneksimaan taas seuraavan päivän Port Aventura seikkailuista.

Aamulla lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin, jotta välttäisimme jonottamiset. Ilma oli huomattavasti viileämpi kuin edellisenä päivänä, mutta edelleenkään ei satanut. Olimme tehneet tälle toiselle päivälle strategian ja oppineet edellisen päivän virheistä. Suunnistimme nyt heti aamusta puiston perimmäiseen nurkkaan ja ajattelimme aloittaa kierroksen ikään kuin väärin päin. Olihan meillä lisäksi puolet koko puistosta vielä kokonaan kokematta.

Saapuessamme Kiinaan, huomasimme, että Draco Khan vuoristorataan ei ollut lainkaan jonoja. meidän oli ihan pakko mennä siihen ja vielä kahteen kertaan peräkkäin. Aamu alkoi siis vauhdikkaasti. Kun olimme päässeet vauhdin hurmaan, päätimme kokeilla heti seuraavaksi 100 metriä korkean tornin, josta meidät pudotettaisiin vapaapudotuksella alas. Kokemus oli aikamoinen. Jopa minä hurjapäänä ja entisenä huvipuistotyöntekijänä olin täysin tyrmistynyt.

100 metriä vapaata pudotusta. Kyllä oli hurja kokemus!

Laite hilasi meitä pikkuhiljaa ylöspäin. Luulisi, että matkalla olisi voinut ihailla upeita maisemia, mutta totta puhuakseni taistelin koko ajan paniikkia vastaan. Tunne oli jotenkin niin epäluonnollinen, siis mitä, jos nämä laitteet pettävät, ajattelin varmaan tuhat kertaa matkan aikana. Minut valtasi aivan järkyttävä korkean paikan kammo, enkä tietenkään päässyt istuimesta mihinkään. Puristin käsinojia rystyset valkoisena ja kiinnitin katseeni horisontissa näkymään vuorijonoon.

Yritin ajatella ja jutustella kepeitä asioita. Ylös päästiin, mutta olin aivan kauhusta kankeana. Kuulimme epämääräisiä ääniä ja istuin nytkähti hiukan alaspäin. Puristin huulia yhteen etten alkaisi kirkumaan. Tyttärenikin oli aivan hiljaa viereisellä istuimella. Pieni parahdus kuitenkin pääsi huuliltani, kun tuolit alkoivat hitaasti kallistua siten, että lopulta kasvomme osoittivat suoraan alas. Voi luoja, ajattelin. Mihin kaikkeen sitä vapaaehtoisesti alkaakaan?

Tuntui, että killuimme yläilmoissa ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä putoaminen alkoi; luonnollisesti hurjalla vauhdilla. Yllättäen se ei enää tuntunut lainkaan pahalta. Mieluumminkin nautin vauhdista ja ennen kaikkea siitä, että ei tarvinnut pelätä enää siellä korkealla. Pudotus oli nopeasti ohi ja tärisin ihan kauttaaltaan, kun nousin laitteesta. Se taisi sittenkin olla vähän liian hurja minulle. Yksi kerta siinä riitti ihan mainiosti. Emiliakaan ei halunnut uusia kokemusta, joten jatkoimme matkaa.

Port Aventurasta löytyy myös Grand Canyon

Lisää Villin Lännen menoa Port Aventurassa

Seuraavaksi kävimme monissa suhteellisen kesyissä vuoristoradoissa Port Aventuran Meksiko ja Villi Länsi alueilla. Löysimme itsemme myös ”Grand Canyonilta” ja ymmärsimme, että olimme tulleet takaisin pääporteille. Kello ei ollut vielä paljonkaan ja adrenaliinitasomme oli jälleen normalisoitunut. Niinpä lähdimme takaisin puistoon etsimään uusia kokemuksia. Meksikossa pääsimme keskelle Indiana Jones tyyppistä seikkailua. Show oli rakennettu niin, että olimme ikään kuin osa sitä. Ihan mahtavaa! Shown jälkeen maistuivat burritot ja vielä jälkiruuaksi jäätelöt Villin Lännen puolella.

Port Aventuran Meksikossa pääsimme Indiana Jonesin tunnelmiin

Huomasimme, että koko puiston läpi kulkee maisemajuna, jonka kyytiin hyppäsimme seuraavaksi. Olipa se mukavan rauhallista menoa. Jäimme pois kokonaisen kierroksen jälkeen jälleen Villiin Länteen. Vauhtikiintiö oli melko täynnä, joten lähdimme katsomaan ulkoilmanäytöstä Villin Lännen tyyliin. Esitys oli hauska ja mukaansa tempaava. Tarina vei mukanaan ja se oli rakennettu niin, että kieltä ei tarvinnut ymmärtää.

Villissä Lännessä piti osata käyttäytyä

Hieno show oli rakennettu niin, ettei kieltä tarvinnut välttämättä ymmärtää.

Saluunasta löytyi oikea can can-show

Lähdimme analysoimaan näytöstä läheiseen saluunaan. Yllätykseksemme siellä alkoi juuri aito can can show. Tilasimme kanakorin ja juomat pöytään ja nautimme taas uudenlaisesta tunnelmasta. Kävelimme vielä päämäärättä pitkin puistoa ja päädyimme laivan kyytiin joka lähti Kiinasta. Pääsimme sillä lähelle pääporttia, mikä sopi meille oikein hyvin. Kello oli jo paljon ja meillä oli päivän osalta kokemuksia enemmän kuin osasimme alun perin odottakaan.

Niinpä lähdimme taas hotellia kohti. Illallisen jälkeen kuulimme, että hotellilla oli illalla Polynesia Show. Se sopi hyvin teemaan ja olimme liian väsyneitä lähtemään minnekään kauemmaksi. Niinpä nautimme Hawaijitunnelmista ja tansseista vielä illallakin. Emilia haettiin tanssiin mukaan. Siellä lantiot pyörivät ja ihmiset taputtivat. Takaisin pöytään tultuaan tuolloin 13-vuotias neiti totesi, että oli aika märät kiitossuukot poskille tuolta hikiseltä mieheltä.

Ihanaa Espanja, hurraa Port Aventura meidän alkuloma oli ollut tähän mennessä ihan huippu. Aivan mahtavaa, että sitä oli vielä monta päivää jäljellä.

 ¡Viva España! – Kataloniaa kahdessa viikossa tarinat jatkuvat seuraavan osan voi lukea täältä

Pohjois-Thaimaa kaikille aisteille – osa 6 Mae Hong Son uinuu ja yllättää

Viimeinen aamu Chiang Maissa tuntui haikealta. Gap’s Housen omistaja sanoi, että on tilannut minulle tuk-tukin. Se tulisi klo 9.00 ja veisi minut lentokentälle. Olin muistanut tyhjentää safety boxin ja kaikki oli valmiiksi pakattu. Olin saanut illalla pinon silitettyjä vaatteitani pesulasta. Thaimaassa vaatteiden pesettäminen on todella halpaa. Eikä mikään ole mukavampaa, kuin pakata laukkuun puhtaita silitettyjä vaatteita likapyykkipussien sijaan. Yöllä respaan oli toimitettu myös räätälillä teettämäni vaatteet. Nekin näyttivät hienoilta.

Lentomatka Mae Hong Soniin kesti reilut puoli tuntia ja saatoin koko matkan ajan ihailla ikkunasta vihreitä vuoristoisia maisemia. Ei ihme että reilun puolen tunnin lentomatkaan olisi bussilla mennyt kahdeksan tuntia. Saatoin kuitenkin erottaa jo pitkältä Mae Hong Sonin kaupungin vuorten lomassa.

Pieni suloinen Mae Hong Sonin kaupunki lepää vihreiden vuorten keskellä.
Lentokentältä voi vaikka kävellä keskustaan.

Kaupungin pysähtynyt uinuva, mutta silti positiivinen tunnelma kietoo otteeseensa jo heti lentokentällä. Kaikkialla huokuu rauha ja kiireettömyys. Lentokentältä voisi kävellä reilun kilometrin matkan keskustaan. Minä otin kuitenkin matkalaukkujeni kanssa tuk-tukin ja ajelin sen kyydissä etukäteen varaamalleni hotellille.

Suunnitelmiini kuului viipyä Mae Hong Sonissa vain pari päivää. Siksi en halunnut tuhlata aikaa, vaan varasin heti ensi töikseni hotellin aulassa myytävän retken seuraavaksi päiväksi. Valitsin retken, jonka mukana menisimme veneellä vierailulle ns. pitkäkaulakylään. Halusin käydä kylässä vaikka ymmärsin siihen liittyvät moraaliset kysymykset.

Heimon naiset ovat perinteisesti kaunistaneet itseään pujottamalla kaulaansa vuosittain painavan metallirenkaan. Ajan kuluessa ja renkaiden määrän lisääntyessä renkaat painavat solisluita alapäin ja syntyy vaikutelma erittäin pitkästä kaulasta. Renkaat ovat todella painavia ja niiden käyttö on jopa vaarallista. Vuoristoheimot saavat nykyään suuren osan elannostaan turismista, mutta ehkä aiheellisestikin voidaan kysyä: ”Käyttäisivätkö naiset enää nykyisin renkaita, ellei juuri se houkuttelisi turisteja paikalle?”. Lähdin etsimään ruokapaikkaa ja miettimään maailman menoa. Olinhan nyt itsekin yksi noista turisteista, jotka maksavat siitä, että näkevät näitä pitkäkaulakylän naisia.

Ihan hotellini läheltä löytyi muovituoliravintola, joka oli ikään kuin paikallisen kodin takapiha. Istuin pöytään ja tilasin noodelikeittoa ja pullollisen vettä. Lounas maksoi yhteensä 30 THB eli alle euron. Noin edullisia hintoja on jopa vaikea ymmärtää.

Viereiseen pöytään istahti paikallinen nuori äiti pienen poikansa kanssa. Poika kiinnostui selvästi minusta. Olinhan reilusti erinäköinen kuin paikalliset. Hän hymyili minulle valloittavasti ja esitteli kaikkia osaamiaan temppuja. Siinä ei todellakaan tarvittu yhteistä kieltä yhteyden luomiseksi.

Tämä suloinen hurmuri viihdytti minua tempuillaan lounaalla

Jatkoin matkaani vatsa täynnä ja hyväntuulisena. Otin päämääräkseni burmalaistyylisen temppelin, joka sijaitsee korkealla Kung Mu kukkulalla. Wat Phra That Doi Kong Mu – temppeliin kannattaa kiivetä portaita pitkin. Urakka on hikinen, mutta matka palkitsee upeilla näköaloilla. Lisäksi portaiden käveleminen on erittäin hyvää kuntoilua. Temppeliä pidetään koko Mae Hong Sonin alueen vanhimpana maamerkkinä. Sitä alettiin rakentaa vuonna 1860 ja sen voi nähdä kaupungin jokaisesta paikasta.

Ylhäällä maistuikin sitten jäätelö. Mietin oranssipukuisia munkkeja katsellen, että kylläpä työkiireet ja stressi ovat kaukana tästä ilmapiiristä. Viivyin temppelillä hyvän tovin. Se tuntui hyvältä paikalta. Ikään kuin täytyin siellä positiivisesta energiasta ja tunsin itseni vahvaksi. Olo oli hyvin seesteinen, kun kävelin portaita pitkin takaisin kaupungille.

Wat Phra That Doi Kong Mulle riittää portaita,
mutta vaivannäkö palkitaan ylhäällä.

Thaitemppeleillä on voimaannuttava ilmapiiri

Mae Hong Sonia vartioivat leijonat

Kaupunkia kaunistaa pieni lampi

Päivä oli todella kuuma ja kaupunki aivan hiljainen. En pitänyt kiirettä vaan kävelin hitaasti pienelle järvelle, joka koristaa keskustaa. Ihailtuani ympäristöä tarpeeksi kauan, päätin lähteä takaisin hotellille. Siellä ehdin makailemaan hetken uima-altaalla lukemassa kirjaa. Kyllä rentoutuminen on välillä mukavaa!

Illalla oli aika lähteä jälleen etsimään ruokapaikkaa. Vaikka kaupunki oli ollut päivällä todella hiljainen eikä ihmisiä tuntunut näkyvän juuri missään, oli illan pimennyttyä Mae Hong Soniinkin pystytetty iltamarkkinat. Näky jotenkin hymyilytti minua. Thaimaassa on ihan mahtavaa. Kuulin kuinka lähikojusta joku huuteli ”Madame… Madame”. Katsoin tarkemmin ja siellähän oli myyjänä tuo nuori äiti, jonka olin nähnyt päivällä lounaalla. Sama pieni poikakin hymyili minulle hänen vieressään valloittavasti. Olihan heiltä pakko ostaa halpa rannerengas.

Pienessäkin kaupungissa on omat iltamarkkinat

Markkinat jatkuivat pitkälle järven ympäri. Ihan veden äärelle oli pystytetty houkuttelevan näköisiä katukeittiöitä, mutta en halunnut mennä sinne syömään, koska en voisi pimeässä kirjoittaa matkapäiväkirjaani. Olin ilmeisesti hiukan eksyneen näköinen, kun pällistelin ympärilleni etsien sopivaa ruokapaikkaa. Ainakin jostain paikalle ilmestyi amerikkalaismies, joka kysyi mitä etsin.

Hän näytti minulle kivan ravintolan, jossa oli buffet pöytä. Erikoista ravintolassa oli, että pöydän antimet olivat kypsentämättömiä ja asiakkaat paistoivat niitä itse pöydissä. Touhu näytti mukavalta, mutta ei tuntunut kovin houkuttelevalta yksin. Amerikkalaismies kertoi, että lentokentän ja paloaseman lähellä on muovituoliravintola, josta saa maailman parasta hapanimeläpossua.

Minähän lähdin sitten sitä etsimään. Kävelin vähän mutkan kautta, mutta löysin kuin löysinkin ravintolan. Paikka oli hyvin yksinkertainen lähes alkeellisen näköinen, mutta olen jo tottunut siihen, että juuri tällaisista paikoista saa Thaimaassa maittavinta ruokaa. Eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. ”Sweet&Sour pork” oli aivan mahtavaa. Liha oli mehevää olematta sitkeää ja annoksessa oli paljon tuoreita kasviksia ja ananasta. Nauttiessani ruuasta pysähtyi tielle moottoripyörä ja tuo nyt jo tutuksi tullut amerikkalaismies huuteli ”Good that you found the restaurant. How do you like the food?” Pikkukaupungin ystävällisyys oli varmasti tarttunut häneenkin.

Ilta oli lämmin, joten päätin kävellä vielä pikkulenkin ennen hotellille palaamista. Vaikka en ollut pitkällä kaupungista olivat kadut hiljentyneet eikä ketään näkynyt missään. Ilmapiiri ei kuitenkaan ollut lainkaan pelottava. Ilmeisesti asiat olivat vähän liiankin hyvin, sillä yhtäkkiä kengästäni katkesi remmi eikä se pysynyt enää jalassani.

Mietin jo, että minun on käveltävä hotelille paljain jaloin. Yritin vielä edetä rikkoutuneen kengän kanssa, mutta se oli todella hankalaa. Sen huomasi varmasti myös vierelleni pysähtyneen auton kuljettaja. Jostain hän siihen tuli ja kysyi selkeällä englannilla tarvitsenko kyytiä. Tuntemattoman kyytiin hyppääminen ei välttämättä kuulosta ihan täysjärkiseltä touhulta. Tämä nainen näytti kuitenkin niin vilpittömältä ja rehelliseltä, että huomasin vastaavani ”Yes please, it is a very kind offer”.

Koin henkilökohtaisesti paikallisten ystävällisyyden ja auttamishalun,
kun sain kyydin hotellille kenkäni hajottua.

Nainen vei minut hotellilleni eikä suostunut millään ottamaan rahaa korvaukseksi kyydistä. Hän kertoi olevansa trekking opas. Siksi hän siis puhui niin hyvää englantia. Harmittelin, että en aikataulujeni vuoksi ehtisi osallistumaan opastetulle vaellusretkelle. Ainakin minulla on hyvä syy mennä Mae Hong Soniin joskus uudelleen. Sellainen vaellus on nimittäin ehdottomasti koettava.

Varaamani retki starttasi klo 9.00 aamulla hotellilta. Sain retkiseuraksi hiukan varttuneemman pariskunnan Englannista. Heidän kotipaikkansa oli Pohjois-Englannin järviseudulla. Sielläkin on kuulemma hienoja patikointireittejä monentasoisille retkeilijöille. Kyllä maailmassa riittää kohteita, joissa olisi kiva käydä.

Vietimme ikimuistoisen päivän retkellä tämän englantilaispariskunnan kanssa

Matkasimme Kayanin kylään pitkähäntäveneellä

Heti retken aluksi hyppäsimme pitkähäntäveneen kyytiin ja matkasimme Kayan kylään, joka on yksi niin kutsutuista pitkäkaulakylistä. Ensimmäisinä näimme kuivalla maalla makailevat laihat lehmät. Nousimme polkua pitkin kylään ja siellä vastassamme oli hökkelikylä ja iloisen kirjavat pyykit hulmuamassa hökkelitalojen edustoilla. Lapset kirmailivat edestakaisin ja kyläläiset touhuilivat omia askareitaan. Naiset myivät huiveja, koruja ja matkamuistoja ja suostuivat auliisti valokuviin. Sain käteeni kokeiltavaksi rengaspinon enkä olisi ikinä uskonut, että se voi painaa niin paljon. Hädin tuskin jaksoin pidellä sitä yhdellä kädellä. Tulin surulliseksi, kun ajattelin naisia, jotka kantavat renkaita koko ikänsä.

Kylän lehmät näyttivät laihoilta

Kayan kylän pääkatu näytti tällaiselta

Kyläläiset puuhastelivat omissa askareissaan.
Myös pienet pojat käsittelivät isoa veistä.

Lapsilla riitti paljon myös omia touhuja

Kaulassa pidettävät renkaat painavat todella paljon

Onneksi kylästä löytyy myös ”moderneja naisia”, jotka eivät suostu pitämään renkaita. He ovat hyvä esimerkki tuleville sukupolville. Tulevan sukupolven edustajia tapasimme paikallisessa koulussa. Se oli ohuista puuviritelmistä kyhätty hökötys. Valitettavasti myös osalla pikkutytöistä oli renkaita koristuksena. Lahjoitin koululle rahaa ja ostelin paikallisilta naisilta käsitöitä. Mietin olinko niin toimimalla tehnyt hyvän vai huonon teon. Ainakin tarkoitus oli hyvä.

Kaiken kaikkiaan kylävierailusta ei jäänyt hyvä mieli. Mietiskelin vielä kauan naisten kohtaloa enkä saanut mielestäni pois kuvaa vanhasta naisesta renkaineen. Hänen silmissään asui tyhjyys, vaikka hän yrittikin esittää hymyilevää kameralle. Myös nuorten äitien kohtalo mietitytti minua. Haluavatko hekin pienten tyttäriensä kasvavan renkaat kaulassa? Olisinpa voinut tehdä heidän hyväkseen jotain.

Onneksi kaikki eivät suostu pitämään renkaita

Valitettavasti osalla pikkutytöistäkin on renkaat koristeenaan.
Kuva on otettu kylän koulussa.

Tämän vanhan naisen katseessa oli jotain todella mieleenpainuvaa

Pukeekohan tämäkin äiti tyttärensä joskus renkaisiin?

”Show must go on” sanotaan. Niin mekin sitten lähdimme jatkamaan matkaamme. Retken seuraava kohde oli Fish Caves eli kalaluolat. Kyseessä on rauhoitettu luonnonmukainen kansallispuistoalue. Varsinaista luolaa tai luolastoa paikalla ei nimestään huolimatta ole, mutta suuret siniset kalat uivat lammessa ja pyrkivät kohti vuorilta valuvaa kylmää vettä. Näky on erittäin kaunis puhtaan kirkkaassa vedessä. Lisäksi lampea ympäröi suuri upea puistoalue, jossa viihtyvät useat eksoottiset kasvit. Ostin salaatinlehtiä, joita sitten syötin kaloille kivellä istuen. 

Suuret siniset kalat näyttivät kauniilta kirkkaassa vedessä

Syötin kaloja ostamillani salaatinlehdillä

Valkosipulipelloilla tehdään lujasti töitä

Kalaluolien jälkeen ajelimme halki valkosipulipeltojen, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Myös valkosipuli on yksi Pohjois-Thaimaan viljelykasveista. Kävimme lounaalla pienessä kylässä. Neuvoin englantilaispariskunnankin maistamaan mieliruokaani kookoskanakeittoa eli Tom Kha Kaita. Hekin tykkäsivät keitosta, vaikka tämä versio ei ollutkaan ihan niin mieletön kuin Chiang Main Riverside ravintolassa nauttimani keitto.

Viimeisenä vierailimme vielä kuumien lähteiden yhteyteen rakennetulla ”kylpylällä”. sana kylpylä on lainausmerkeissä, koska ei se ihan vastannut länsimaista käsitystämme kylpylästä. Sain kuitenkin tietää, että joissakin lähteissä vesi on niin kuumaa, että se polttaa ihon välittömästi. Yleisesti ottaen kuumien lähteiden vesi on ravinteikasta ja hyväksi iholle. Kylpyjen ja mineraalimutahoitojen sanotaan nuorentavan ihmistä jopa kymmenellä vuodella.

Täytyihän niitä sitten koittaa. Ja kyllä elämys olikin lähes täydellinen yksinkertaisista puitteista huolimatta. Ihan ensin minut pestiin kaulasta varpaisiin asti. Sitten iholleni levitettiin mineraalimutaa, jonka annoin kuivua auringossa. Kuivunut muta pestiin jälleen pois ja lopuksi rentouduin 20 minuuttia mineraalivesikylvyssä. Täytyy sanoa, että kyllä olo oli vähintään uudistunut, jos ei nyt ihan 10 vuotta nuorentunut, hoitojen jälkeen.

Tämän oli tarkoitus nuorentaa 10 vuodella

Retkipäivä oli ollut mukava ja ajatuksia herättävä. Hotellille päästyäni en kuitenkaan halunnut jäädä lepäilemään, vaan lähdin etsimään parturia, joka leikkaisi otsatukkani lyhyemmäksi. Sellainen löytyikin ja tukanleikkuu kustansi 40 THB. Ihan kohtuuhintaista touhua etten sanoisi. Kävelin vielä ikään kuin hyvästejä jättämässä pienelle suloiselle Mae Hong Sonin kaupungille. Mietin samalla kuinka uskomattomalta ajatukselta tuntuu, että olisin seuraavana päivänä Bangkokissa. Tiesin varmasti, että hiljaisuus ja rauha jäisivät tänne.

Päätin mennä viimeisen illan kunniaksi oikein hienoon ravintolaan illalliselle. Liekö odotukseni olleet liian korkealla vai olinko vain tottunut syömään ainoastaan parhaista parhainta ruokaa? En tiedä, mutta hienon ravintolan ruoka oli kuitenkin pettymys. Paikkaa oli kehuttu jossain matkaoppaassa, mutta mielestäni ruuasta ei voi edes puhua samana päivänä kuin saman kylän muovituoliravintoloinen ruuasta. Palvelu kyllä pelasi ja paikka oli erittäin siisti ja kaunis. Se ei kuitenkaan ole pääasia ravintolassa – ainakaan Thaimaassa!

Söin vielä monta mieleenpainuvaa ateriaa loppulomani aikana. Kerron niistä ja muista kokemuksistani jollain aikataululla. Ehkä sitä ennen täytyy kuitenkin vaihtaa matkakohdetta, ettei tästä tule ainoastaan Thaimaa blogi. Tarina jatkuu nyt Bangkokin seikkailuilla täällä.

osa 1 Bye Bye busy life
osa 2a Chiang Mai hurmasi minut

osa 2b Chiang Mai hurmasi minut 
osa 3  Polkupyörällä Makumaahan

osa 4 Polkupyöräily itkettää, naurattaa ja laulattaa 

osa 5 Takaisin Chiang Maihin

Pohjois-Thaimaa kaikille aisteille – osa 5 Takaisin Chiang Maihin

Heräsin Chiang Rain hotellilla pyöräilysafarin viimeiseen päivään. Olin nukkunut kuin murmeli ja nälkä kurni vatsassani. Vilkaisin ulos ikkunasta ja ilma näytti edelleen sateiselta ja kurjalta. Matkalla aamiaiselle tuttu kylmyys sai minut taas kaipaamaan lämpimämpiä vaatteita. Pyöräilemään lähteminen alkoi taas arveluttaa. Vaatteet ja hiukset ja kaikki menisivät taas ihan mutaisiksi.

Tapasin aamiaisella Jasonin Ja Natalien. He kertoivat päättäneensä, etteivät aio osallistua päivän pyöräilyyn kylmän vesisateen vuoksi. Myös thaioppaamme saapuivat paikalle ja totesimme yhdessä, että vesiputoukselle on turha lähteä, koska siellä on mutaista ja kurjaa tällä ilmalla.

Pakkasimme sitten pyörät autoon ja hyppäsimme itsekin sen lavalle. Kiersimme Chiang Rain tärkeimmät temppelit. Ehdottomasti vaikuttavin niistä oli Valkoinen temppeli eli Wat Rong Khun. Se suorastaan häikäisee kauneudellaan. Temppeliä alettiin rakentaa vasta vuonna 1997 ja rakennustyöt ovat edelleen kesken. Silti alueella voi tuntea sadunomaisen tunnelman, kun tuhannet peilikoristeet kimaltelevat valkoisissa rakennuksissa.

Wat Rong Khun temppeli Chiang Raissa on vaikuttava

Temppeliä kutsutaan myös valkoiseksi temppeliksi
eikä syytä siihen tarvitse miettiä.

Wat Rong Khun temppeli hehkuu sadunomaista tunnelmaa

Olin napsinut valokuvia koko pyöräsafarin ajan. Kamera oli oireillut jatkuvasti, mutta kuvaaminen oli silti onnistunut. Valkoisella temppelillä kamera alkoi temppuilla toden teolla. Yrityksistä huolimatta se meni täysin pimeäksi. Myöhemmin Suomessa selvisi, että muistikortti oli hajonnut ja kaikki kortin kuvat olivat tuhoutuneet. Kyllä harmitti!

Onneksi sade oli tauonnut, sillä meillä oli kolmen tunnin automatka edessä. Lähdimme siis takaisin Chiang Maihin. Kun olimme istuneet puolitoista tuntia auton lavalla, olimme jo aivan jäässä. Lisäksi takapuoli oli puutunut tunnottomaksi ja pyöräilystä kipeytyneet lihakset huusivat hoosiannaa. Onneksi vuorossa oli lounastauko.

Lounastimme hupaisassa Cabbages & Kondoms ravintolassa. Kyseessä on hyväntekeväisyys-järjestön PDA:n omistama ravintolaketju. Organisaation tavoitteena on mm. kasvattaa tietoisuutta perhesuunnittelun tärkeydestä ja torjua ei-toivottuja raskauksia sekä sukupuolitauteja. Ravintoloissa tarjoillaan maittavaa thairuokaa ja valistetaan kondomien käytöstä hauskalla tavalla. Ruokalistalla muun muassa taataan ettei ruoka aiheuta vaaraa tulla raskaaksi.

Valistusta voi toteuttaa myös hauskalla tavalla.
Thaimaan Cabbages&Kondoms ravintolat ovat siitä hyvä esimerkki.

Myös ruoka on maittavaa Cabbages&Kondoms ravintoloissa.
Ruokailun lisäksi voi tehdä ostoksia myymälässä ja tukea hyvää asiaa.

Syömisen jälkeen ahtauduimme jälleen auton lavalle ja matka jatkui. Toisen puolitoistatuntisen jälkeen saavuimme viimein Chiang Maihin. Ilma tuntui siellä paljon lämpimämmältä vaikka päivä alkoikin jo vaihtua illaksi. Lämpimämmästä ilmasta huolimatta olin aivan syväjäässä. Niinpä päätin mennä tuttuun hierontapaikkaan hotellini lähellä. Koska lihakset olivat todella kipeät monen päivän pyöräilystä, päädyin hellävaraiseen yrttihöyryhierontaan.

Aluksi kuumalla kostealla yrttihauteella painelu tuntui mukavalta. Nopeasti kuitenkin huomasin, että se jätti ihon märäksi. Lämmin höyry jäähtyi ja minun tuli entistä enemmän kylmä. Päätin, etten ota yrttihöyryhierontaa enää toiste.

Päätin myös, että yritän saada lennon Mae Hong Soniin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin hypännyt ylihuomenna bussiin. Sain kuitenkin tarpeeksi auton kyydissä istumisesta matkalla Chiang Raista Chiang Maihin. Kun vielä kuulin, että bussimatka Chiang Maista Mae Hong Soniin kestää 8 tuntia ja matkaan sisältyy yli 2000 mutkaa, tiesin että lentäminen oli viisas ratkaisu.

Puin niin paljon vaatetta päälle, kun Thaimaassa kehtaa pukea ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Ihan ensin kävin kuitenkin varaamassa läheisestä matkatoimistosta lennon Mae Hong Soniin. Onneksi sain paikan aamulennolle. Kävin vielä räätälillä sovittamassa vielä keskeneräisiä vaatteitani ja löysin lopulta itseni Night Bazaarin yhteydessä sijaitsevalta ruokatorilta.

Chiang Main ruokatorilla vesi herahtaa kielelle
ja vatsan saa täytettyä erinomaisella ruualla, joka ei maksa paljon.

Thaimaan ruokatorit ovat mahtavia paikkoja. Tarjolla on monenlaista ruokaa pienissä kojuissa. Kojuihin ei käy maksuvälineeksi raha, vaan niihin maksetaan alueen ruokakupongeilla. Kuponkeja voi ostaa alueella sijaitsevasta ”kioskista”. Syöminen ruokatoreilla ei todellakaan ole kallista. Ihan pikkurahalla voi syödä vatsan täyteen todella maittavaa ruokaa.

Jonottelin vuoroani kuponkijonossa, kun kuulin nimeäni huudettavan. Käännyin katsomaan ketkä minua huutelevat ja näin Natalien ja Jasonin lopettelemassa illallistaan lähipöydässä. Olipa hauska sattuma. Istuin heidän seuraansa. Puheeksi tuli lentoni Mae Hong Soniin. Mainitsin samalla, että lennän sieltä sitten parin päivän päästä Bangkokiin Chiang Main kautta. Natalie ja Jason kertoivat lentävänsä myös samana päivänä Bangkokiin ja niinhän sitten selvisi, että olemme varanneet paikat samalle lennolle. Oli mukava tietää, että tapaamme vielä ainakin tuolla lennolla.

Amerikkalaiset lähtivät ostoksille ja minä jäin vielä ruokatorille. Eikä aikaakaan, kun paikalle pölähti Aila. Olin tutustunut Ailaan ja Mariin lentokoneessa matkalla Thaimaahan. Nyt hekin olivat päässeet Bangkokista Pohjois-Thaimaahan. Mari oli jäänyt lukemaan kirjaa hotellille, mutta Aila halusi päästä katselemaan kaupunkia. Niinpä istuimme alas yhdessä ja täytyy tunnustaa, että omalla äidinkielellä kommunikointi oli todella mukavaa pitkästä aikaa. Sovimme, että menemme seuraavana päivänä illalliselle kaikki kolme. Se olisikin minulle viimeinen ilta Chiang Maissa.

Seuraavana aamuna nautin taas pitkästä aikaa Gap’s Housen aamiaista banaaninlehdeltä. Vielä yölläkin minun oli ollut niin kylmä, että jouduin hakemaan lisäpeiton. Nyt onneksi näytti siltä, että päivästä oli tulossa aurinkoinen.

Lähdin kävelemään joelle ja jo heti Thapae portin luona yllätyin iloisesti. Päivä oli Kukkafestivaalien avajaispäivä ja juhlien kunniaksi oli järjestetty valtava kukkaisparaati. Toinen toistaan upeampia ja mielikuvituksellisempia kukkarakennelmia ”purjehti” ohitseni. Ihmiset olivat hyvällä tuulella ja aurinko paistoi.

Chiang Main kukkaparaatissa oli käytetty mielikuvitusta

Koristeisiin oli käytetty miljoonia kukkia

Ihaillessani kukkaloistoa ja hymyileviä ihmisiä, sain seuraani jo iäkkäämmän englantilaispapan. Juttelin hänen kanssaan niitä näitä ja kävimme lähiravintolassa juomassa hedelmäpirtelöt. Pirtelön maku on taivaallinen, koska hedelmät ovat aina tuoreita Thaimaassa. Mies oli mukava, mutta kieltäydyin silti kohteliaasti illalliskutsusta. Olinhan sitä paitsi sopinut illastavani Ailan ja Marin kanssa.

Jatkoin matkaa itsekseni ns. puuvillakatua pitkin. Pohjois-Thaimaassa tuotetaan paljon puuvillaa ja tämän kyseisen kadun varrella oli useita kauppoja, joissa myytiin paikallisia puuvillatuotteita. Pakkohan sieltä oli hame ostaa ja tuliaisia kotiin. Hyviä ostoksia teinkin, sillä vaatteet ovat olleet erittäin hyvälaatuisia ja kestäviä.

Katu vei minut joelle. Siellä päätin mennä viimein tutustumaan paljon kehuttuun Riverside ravintolaan. Olin kuullut, että iltaisin ravintolassa on hyvä meno ja huippuluokan live musiikkia. Lounasaikaan musiikkia ei ollut, mutta kokemus oli silti erittäin miellyttävä. Istuin pöytään johon paistoi aurinko, olihan ollut syväjäässä jo monta päivää. Auringon lämpimät säteet tuntuivatkin suorastaan suloisen ihanilta.

Kookoskanakeitto on yksi lempiruuistani Thaimaassa

Tilasin Tom Kha Kain eli kookoskanakeittoa ja sen lisäksi keitettyä riisiä. Mikä ihana makunautinto tuo ruoka olikaan. Ihailin samalla rauhoittavaa jokimaisemaa ja nautin auringon lämmöstä. Uudet puuvillavaatteet odottelivat muovikassissa viereisellä penkillä ja sääret hehkuivat sileinä aikaisemmin päivällä käymäni vahauksen seurauksena. Kaikki tuo yhdessä on painunut lähtemättömästi mieleeni, ja muistoihini tuo lounas onkin jäänyt ihan erityisen upeana kokemuksena.

Istuskellessani siinä suorassa auringonpaisteessa minulle tuli vihdoinkin kuuma. Voi kuinka olinkaan odottanut tuota olotilaa. Siirryin vielä hetkeksi varjoon istuskelemaan, mutta lähdin sitten vielä viimeiselle kävelylle kaupungille. Seuraavan aamuna matkani jatkuisi kohti uusia seikkailuja pienessä hiljaisessa Mae Hong Sonin kaupungissa lähellä Myanmarin eli entisen Burman rajaa.

Pohjois-Thaimaassa syödään paljon paikallista possua. Tässä
maistelimme possusta tehtyä maittavaa makkaraa tulisen kastikkeen kanssa.

Sitä ennen kävin pakkaamassa tavarat ja nautin hyvän illallisen uusien ystävieni Marin ja Ailan kanssa. Mari aikoi lähteä jo viikon päästä takaisin Suomeen. Aila jäisi Thaimaahan vielä pidemmäksi aikaa. Kerroin heille, että aion mennä Bangkokin jälkeen Samuille ja sieltä vielä Krabille. Aila innostui myös Krabista ja sovimme, että ehkä näemme siellä vielä vajaan parin viikon kuluttua.

Ennen Krabille pääsyä ehti tapahtua vielä vaikka mitä. Hiljaisessa Mae Hong Sonissakin koin monia ikimuistoisia hetkiä ja paikallisten ystävällisyyden hädän hetkellä. Kerron niistä lisää seuraavassa osassa joka on samalla viimeinen juttu Pohjois-Thaimaasta – ainakin tällä erää.

osa 1 Bye Bye busy life
osa 2a Chiang Mai hurmasi minut 

osa 2b Chiang Mai hurmasi minut 
osa 3  Polkupyörällä Makumaahan

osa 4 Polkupyöräily itkettää, naurattaa ja laulattaa