Eteläinen Afrikka osa 4b – Krüger Niin kaunis on Maa

Aamulla kello soi todella aikaisin. Tiesimme, että päivä tuo jälleen tullessaan paljon hienoja elämyksiä, joten heräsimme ilman sen suurempia vaikeuksia. Jo klo 4.30 olimme matkalla aamiaiselle safariautomme Marleyn luokse. Pysähdyimme matkalla tiirailemaan majoitusalueen ohitse virtaavaa jokea. Veden alla näkyi suuria hahmoja. Siellä täällä pinta rikkoontui kun sierainpari nousi juuri veden pinnan yläpuolelle hengittämään ilmaa. Taisivat virtahevotkin vielä nukkua, kun eivät nousseet kunnolla meille esittäytymään. 

Aamuvarhaisella virtahevoista näkyivät vain sieraimet veden pinnan päällä

Tiskailimme ja keräsimme leiriä kasaan yhdessä,
 jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti matkaan.

Kokkimme Elroy puuhasteli jo iloisena ja kertoi, että söisimme aamiaiseksi puuroa. Se olikin hyvä idea. Jaksaisimme sitten paremmin bongailla Krügerin eläimiä. Lounasta olisi tiedossa vasta iltapäivällä. Valitsin puuron kaveriksi kahvin sijasta afrikkalaista Roobois-teetä. Se on aivan mielettömän hyvää, vaikka ei varsinaisesti oikeaa teetä olekaan. Kyseessä on Etelä-Afrikkalainen yrittijuoma, jota tehdään hernekasveihin lukeutuvan Roobois-pensaan lehdistä. Sitä pidetään hyvin terveellisenä mm. sisältämiensä antioksidanttien vuoksi. 

Herkullisen aamiaisen jälkeen Elroy lähti pelastamaan naapuriteltan ruokaboksiin joutunutta käärmettä, kuten oli edellisenä iltana luvannut. Hetken kuluttua hän huuteli meille, ”Tulkaa nyt katsomaan, kun vapautan sen.” Näimme kuinka hän laski mustan ohuen noin 30cm pitkän käärmeen rauhallisesti läheiseen ojaan kahden puukepin avulla. Osoitimme Elroylle innostuneet taputukset ja aidon ihailun rohkeasta teosta. ”Now you are our hero!”, huomasi joku mainita. 

Elroy oli selvästi mielissään saamastaan positiivisesta huomiosta. Lieko sitten se, vai mikä auttanut asiaa, mutta hänen johdollaan aamiaiskeskustelua käytiin kiihkeästi. Aiheena olivat Afrikan vaaralliset eläimet ja erilaiset tavat tutustua niihin lähemmin. Mainitsin ohimennen, että olimme Riston kanssa miettineet mahdollisuutta käydä sukeltamassa valkohaiden kanssa. Siitäkös Elroy innostui, ”Teidän täytyy tehdä se. Olen ollut kolme kertaa häkissä vedessä, kun valkohait uivat ympärillä ja se on aina yhtä mieletön kokemus.”, hän selitti silmät hehkuen. Lupasimme miettiä asiaa entistä vakavammin. Onneksi päätöstä asian suhteen ei tarvinnut tehdä heti, sillä meidän oli aika kerätä jälleen kamat kasaan ja lähteä tutkimaan Krügerin ihmeellisyyksiä. 

Pienet antiloopit ovat suloisia. Ne viihtyvät avonaisilla paikoilla,
joissa on helpompi varoa vaanivaa leopardia tai leijonaa.

Meno oli Marleyn sisälläkin välillä valokuvaamisen arvoista

Gnu antilooppi on uljas otus

Kudu antiloopit ovat kauniita

Olimme ehtineet juuri ja juuri ulos aidatulta majoitusalueelta, kun saimme uutisia, että noin kilometrin päässä oli nähty leijonia. Johannes käänsi nopeasti Marleyn nokan oikeaan suuntaan ja ajoi oletettuja leijonia kohti niin lujaa kuin Krügerissä uskalsi. Valitettavasti emme ehtineet ajoissa ja leijonat jäivät meiltä näkemättä. Aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta emme nähneet muitakaan öisiltä saalistusreissuiltaan palaavia eläimiä. Eläinten bongaaminen on aina tuurista kiinni. Eikä aina voi olla hyvä tuuri. 

Näimme kuitenkin aamun aikana jälleen paljon erilaisia antilooppeja ja lintuja. Bongasimme myös kirahviäidin lapsensa kanssa. Kallioilla meitä tarkkailivat vuorikauriit ja seeprat kirmasivat heinikossa. Aika kului nopeasti ja noin kymmenen aikaan aamupäivällä saavuimme seuraavaan majoittumispaikkaamme. Tämäkin majapaikka sijaitsi Krügerin kansallispuiston sisällä. 

Kirahviäiti lapsensa kanssa

Helmikanat lyllersivät jonossa tienpientareella

Vuorikauriit tarkkailivat meitä ylhäältä käsin

Seeproissa on jotain iloista energiaa

Meille kerrottiin, että saisimme huoneet vasta klo 13. Aikaa oli siis reilusti tutustua majoitusalueeseen. Lähdimme jälleen bongaamaan virtahepoja läheiselle joelle. Touhu oli melko turhauttavaa, sillä näimme niistä taas vain sieraimet veden yläpuolella. Kunnes kuulimme valtavan loiskahduksen ja näimme yhden yksilön nousevan haukottelemaan kita apposen auki. Se kävi kuitenkin niin nopeasti, että emme ehtineet kameroinemme mukaan lainkaan. Ja hippo oli painunut takaisin veden alle, ennen kuin huomasimmekaan. 

Keskityimmekin sitten helpommin kuvattaviin otuksiin ja pieniin ihmeellisyyksiin kuten sinihäntäiseen sisiliskoon ja 20 cm pitkään mustaan matoon, joka erosi käärmeestä hassun liikkumistapansa vuoksi. Se pääsi eteenpäin vetämällä ensin takaosansa lähelle etuosaa, jolloin sen keskivartalo nousi ikään kuin silmukaksi ylöspäin. Kun se siitä liu’utti etuosaansa eteenpäin, oli matka taittunut usean senttimetrin verran. Toistaessaan tätä liikesarjaa, se kykeni liikkumaan yllättävän nopeasti. 

Aikamme käveltyämme lähdimme alueen kahvilaan. Huomasimme nopeasti, että on viisainta juoda kahvit sisällä. Apinat olivat todella röyhkeitä ja hyppivät estoitta pitkin pöytiä. Sokeripussit ja muut herkut hävisivät apinoiden mukaan alta aikayksikön. Röyhkimysten takia kaikki ovet piti olla koko ajan suljettuina ja jopa lukittuina. Kahvilaan ja kauppaan pääsi kulkemaan jäykkien liukuovien kautta. Niitä apinat eivät osanneet ainakaan vielä aukaista. 

Krügerin majoitusalueilla apinat ovat iso ongelma

Sinihäntäinen sisilisko

Tämä hassusti liikkuva mato halusi tietenkin
heti pysähtyä, kun kaivoin kameran esiin.

Sisällä kahvilassa kuulimme, että kuivan kauden aikaan eläimiä näkyy paljon enemmän, koska kaikkien on tultava juomaan joelle. Henkilökunta muisteli muutaman vuoden takaista episodia jolloin antilooppi oli juossut leijonaa karkuun ja hypännyt lopulta majoitusalueen aidan yli keskelle pihamaata. Leijona oli tullut perässä ja tilanne oli ollut suorastaan kaoottinen. Lopulta molemmat eläimet jouduttiin ampumaan. Onneksi puistonvartijoilla on aina aseet käyttövalmiina hätätilanteita varten. Tuostakin pelottavasta tilanteesta oli lopulta selvitty säikähdyksellä eikä kukaan ollut loukkaantunut. 

Johannes toi meille ilouutisia kahvilaan. Bungalowit olivat valmiita ja pääsimme vihdoin majoittumaan. Vaikka majoitusalueella olisi ollut apinasuojattu uima-allasalue, jätimme sen väliin. Aktiivinen loma ja aikainen herätys painoivat niin paljon, että päätimme jäädä rentoutumaan bungalowiimme. Risto meni päiväunille ja minä istuin terassille kirjoittamaan päiväkirjaa. 

Eihän siitä kirjoittamisesta mitään tullut. Apinoita oli hurjan paljon. Ne täyttivät läheisen suuren puun ja pitivät kauheaa meteliä. Yksi apinoista jopa tippui puusta ja huusi ihan suoraa huutoa. Se saikin heti avukseen muita apinoita. Tuntui kuin niitä olisi tullut koko ajan lisää. Ne kävelivät jo läheisellä aidalla ja bungalowin katolla. Eikä aikaakaan kun ensimmäiset yksilöt tulivat uteliaina terassille katsomaan olisiko minulla jotain kähvellettävää. 

Minua alkoi jo vähän ahdistaa, mutta tarkkailin niiden toimia vielä hetken. Lopulta sain tarpeekseni, kun apinat tulivat todella lähelle. Nousin ylös lähteäkseni sisälle. Samalla pöydälle hyppäsi emo, johon oli kietoutunut pieni poikanen. Poikanen puristi apinakäsillään lujasti emonsa turkkia. Emo taas tuijotti minua jotenkin todella anovasti. Apinat ovat opetelleet kaikki mahdolliset keinot kerjätä herkkupaloja. Onneksi minulla ei ollut mitään annettavaa niille, muuten olisin voinut vaikka sortua. Apinoiden ruokkiminen on jyrkästi kielletty. Ne ovat muutenkin mittava ongelma majoitusalueilla. 

Hiukan ennen auringonlaskua oli aika lähteä ilta-/yösafarille. Sinne lähdimme Krügerin oman oppaan kanssa heidän safariautollaan. Oppaan näkyvin varuste oli metsästyskivääri, joka roikkui hänen olallaan. Puistossa ei voi kulkea täysin avonaisella autolla ilman asetta etenkään pimeän aikaan. Pimeä Krüger tuntui jo ajatuksissa erilaiselta, niinpä lähdimme matkaan kihelmöivän jännityksen kupliessa sisällämme. 

Ajelimme päätieltä sivuun pienille kärrypoluille. Oppaamme haravoi ammattimaisen tarkkaavaisesti ympäristöä ja oli koko ajan valmiina osoittamaan meille eläimiä. ”Haluan löytää teille leopardin”, hän sanoi. Kovasta yrittämisestä huolimatta leopardia ei kuitenkaan löytynyt ja jouduimme palaamaan päätielle. Siellä huomasimme useita safariautoja tien vieressä. Ajoimme penkalle muiden joukkoon. 

Siellä ne leijonat lymyää

Naaras lähti vähän tiedustelemaan, mitä lahistöllä tapahtuu.

Opas osoitti lehvien kätköissä makailevia leijonia. ”Ne ovat noin 60 metrin päässä meistä”, hän sanoi. Parhaiten näimme ne kiikareilla. Tuntui uskomattomalta katsella lauman puuhailua. Ne todellakin käyttäytyivät kuin kissat. Aikuiset lötköttelivät laiskasti, vaikka huomasimmekin uroksen tarkkailevan koko ajan ympäristöään. Kyllä se oli havainnut meidät. Mukana oli myös vauvaleijona, joka pyöri ympyrää ja koitti saada vanhempiaan mukaan leikkiin. Ihastuksen huokailut täyttivät safariauton. 

Hyvillä mielillä jatkoimme matkaa. Olimmehan nyt bonganneet jo neljännen osan Big5:sta. kokonaisuudesta puuttui enää se leopardi. Aurinko alkoi laskea ja päivä hämärtyä. Näimme sarvikuonoja ja valtavan norsulauman ihan läheltä. Laumassa voi olla kuulemma useita satoja yksilöitä. Ne ovat jopa ongelma Krügerissa, koska ne syövät ja tallaavat kaiken. Näimme jälleen myös kirahveja ja antilooppeja. 

Kun pimeys laskeutui peittämään koko viidakon, antoi opas meille valonheittimet, joilla piti sitten osoitella aina haluttuihin suuntiin. Yösafarilla oli jännittävää vaikka emme enää eläimiä paljon nähneetkään. Tiesimme kuitenkin, että ne ovat siellä. Välillä pusikosta lehahti villieläimen haju vahvana nenäämme. Oppaamme ei ollut menettänyt tarkkaavaisuuttaan vaan tuntui edelleen etsivän leopardia kuumeisesti. 

Äkkiä hän sai puhelun ja antoi nopeat ohjeet kuljettajalle. Kiisimme huimaa vauhtia ehkä kilometrin verran. Pysähdyimme pienen aukion laitaan, jossa oli jo yksi safariauto. Osoittakaa valoilla tuonne opas kiirehti. Ja silloin me näimme sen. Se oli vain silmänräpäys, mutta pystyin erottamaan paksun hännän ja neljä jalkaa, kun leopardi hypähti notkeasti viidakon suojiin. 

”Se oli leopardi”, meuhkasi oppaammekin. Kaikki autossa olijat eivät olleet sitä nähneet. Ja varsinkin Dina oli sitä mieltä, ettei siellä mitään ollut. Olimme lyöneet hänen kanssaan vetoa siitä näemmekö iltasafarilla leopardin. Häviäjä joutuisi tuomaan illalliselle pullon viiniä. Opastakin nauratti kiistatilanteemme ja hän ajatti auton pientä kärrypolkua pitkin keskelle viidakkoa. Sinne saa ajaa vain Krügerin omat autot ja oppaat, joilla on oltava aseet mukanaan. 

Etsimme leopardia kiihkeästi, mutta siitä ei näkynyt enää vilaustakaan. Emme osanneet päättää, kumpi oli voittanut vedon, joten sovimme, että molemmat tuovat viiniä ja juomme illallisella kaksi pullollista. Safari oli ollut jännittävä ja meillä alkoi olla jo nälkä. Lähdimme takaisin majoitusalueelle, jonne Johannes, Elroy ja Victoria olivat jääneet valmistelemaan illallista. 

Leijonat olivat kuitenkin järjestäneet meille vielä jymy-yllätyksen. Ne olivat tulleet tielle makailemaan lähelle majoitusaluetta. ”Ne tekevät usein niin. Jos niiden ei tarvitse saalistaa, niin ne tulevat pimeän tultua lämmittelemään asfaltille.” Kissa on kissa, vaikka olisi minkä kokoinen. 

Auton nähtyään ne nousivat jolkottelemaan tielle ja joivat läheisestä rapakosta vettä. Opas otti välittömästi luurin käteen ja soitti muille safariautoille, että täällä on nähtävää. Tieto kulkee oppaiden välillä nopeasti ja kännykkä on kätevä viidakossakin. Tosin tilanne tuntui jotenkin absurdilta, kun leijona käveli auton vierellä ja opas puhui puhelimeen samaan aikaan. 

Yösafarin lopuksi leijonat olivat tulleet tielle lämmittelemään.
Oppaamme soitti heti muillekin safariautoille,
että  hekin pääsevät näkemään leijonat liikkeessa.

Ne olivat lähellä ja tuijottelivat suoraan meitä

Mukana oli myös tämä isokokoinen uros

Leijonat tulivat niin lähelle autoa, että olisimme voineet koskea niitä. ”Huono idea”, sanoi opas. ”Ne eivät pidä meitä vihollisina eivätkä saaliina niin kauan kun olemme autossa. Jos nousemme pois autosta tai kurkottelemme käsiä niitä kohti, muuttuu tilanne. Ne ovat villieläimiä ja täysin arvaamattomia.” Pidimme siis kädet tiukasti ohjeiden mukaisesti auton sisäpuolella. 

Ilta oli todellakin kruunattu ja pääsimme silmät hehkuen ja tohkeissamme illalliselle kertomaan Johannekselle, Elroylle ja Victorialle mitä olimme nähneet. Lisäviinin ansiosta illallisesta tuli oikein hauska, eivätkä kielimuurit haitanneet yhtään. ”Meidän pitäisi lähteä matkaan jo kuudelta aamulla, että näemme eläimiä.”, oli Johanneksen mielipide. Varsinkin Neil ja Margareth olisivat halunneet lähteä vasta kahdeksalta. Niinpä päätimme, että lähtisimme klo 7.00. Se oli hyvä kompromissi. 

Seuraavana päivänä jouduimme jättämään jäähyväiset Krügerille, mutta se ei päästänyt meitä pois ilman erityisen mieleenpainuvaa yllätystä. Kerron siitä ja uskomattomasta Swazimaasta seuraavassa osassa.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa

Eteläinen Afrikka osa 4a – Krüger Niin Kaunis on Maa

Aamun aloitimme ensimmäisellä safariaamiaisella. Kahvi, leipä ja jogurtti maistuivat hyvältä ulkoilmassa Marleyn retkipöydän äärellä. Marley oli siis safariautomme, jota ei saanut missään nimessä kutsua kuormuriksi. Illalla joka paikassa lennelleet ja mönkineet ötökät olivat aamun valjettua kadonneet mystisesti. Hyvä niin! Söimme nopeasti, sillä kaikilla oli kiire näkemään Afrikan eläimiä. 

Ensimmäiseksi suuntasimme Moholoholo Wildlife Rehabilitation Centreen. Se on keskus, jossa hoidetaan sairaita ja loukkaantuneita tai orvoksi jääneitä villieläimiä. Tavoitteena on, että tervehdyttyään eläimet voidaan palauttaa luontoon. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista ja keskuksessa asuukin vakituisesti paljon eläimiä. 

Moholoholo on vaikuttava paikka. Jo porttien ulkopuolella näimme korppikotkia puiden latvoissa ja sarvikuonoja niille aidatuilla alueilla. Johannes, Elroy ja Victoria jäivät Marleyn luokse hoitamaan asioita ja valmistamaan lounasta. Me kuuntelimme ensin pitkän ja perusteellisen luennon paikan toiminnasta ja pääsimme sen jälkeen Moholoholon oppaan kanssa kierrokselle. 

Mekin pääsimme silittämään tätä gepardia

Iso kissa totteli hyvin kouluttajaansa

Ensimmäisenä teimme tuttavuutta gepardin kanssa. Kyseessä on yksi Afrikan isoista villikissoista. Gepardia sanotaan maailman nopeimmaksi maanisäkkääksi. Se pystyy kiihdyttämään hurjan vauhdin lyhyelle matkalle. Se on uhanalainen laji sekä Afrikassa että Aasiassa. Etenkin Afrikassa gepardit aiheuttavat usein haittaa maatalouseläimille ja niitä surmataan paljon luvatta. 

Moholoholossa onkin useita yksilöitä turvassa ja hoidossa haavoituttuaan tai jäätyään orvoksi. Osa niistä on niin tottuneita ihmisiin, ettei niitä voi enää laskea luontoon. Mekin pääsimme silittämään tällaista jättiläiskissaa. Olihan se jännittävää ja vähän hassuakin, sillä gepardi tykkäsi paijauksistamme niin paljon, että alkoi kehrätä. Kissa on kissa, vaikka olisi isokin. Oppaamme kuitenkin muistutti, että kyseessä on petoeläin. Meillä oli tarkat ohjeet kuinka kissaa pitää lähestyä takaviistosta ja välttää äkkinäisiä liikkeitä. Noudatimme näitä ohjeita mielellämme ja säilyimmekin kaikki yhtenä kappaleena. 

Löydätkö tästä kuvasta eläimen?

Pelikaaneja Moholoholossa

Näimme monenlaisia pikkunisäkkäitä ja saavuimme sitten korppikotkien valtakuntaan. Halukkaat saivat syöttää lintuja omalta käsivarreltaan. Sitä varten käteen piti pukea paksu suoja, jotta linnun kynnet eivät pääse satuttamaan. Sieltä ne sitten lentelivät vuoroin kaikkien käsivarsille lihapalojen perässä. 

En tiedä mikä meni kohdallani pieleen, mutta korppikotka päätti laskeutua olkapäälleni ja nojata päähäni. Kai se ajatteli, että tuo hiuspehko näyttää sopivan pehmeältä alustalta. Lintu on todella isokokoinen ja painava. Enpä olisi välittänyt kovin kauaa sitä kannatella. Erikoisesta laskeutumispaikasta huolimatta haavereita ei onneksi sattunut ja lintu lensi pois, kun oli saanut lihapalansa. 

Riston tyylinäyte korppikotkan kanssa

Minun kohdalla joku meni vähän pieleen:)

Neil ja korppikotka vaihtavat ajatuksia

Sitten opas johdatti meidät Moholoholossa asuvien aidattujen eläinten luokse. Näimme mm. Afrikan villikoiria. Ne käyttäytyivät aggressiivisesti ja olivat erittäin äänekkäitä. Ne myös haisivat pahalle. Viereisessä häkissä olevat hyeenat vaikuttivat lempeiltä kotikoirilta näihin verrattuina. 

Häkit eivät olleet erityisen tukevan oloisia, mutta kuljimme huoletta asiantuntevan oppaamme perässä. Kieltämättä tuntui hiukan pelottavalta, kun saavuimme leijonien luokse. Valtava urosleijona tuli uteliaana tuijottelemaan meitä. Se oli noin puolen metrin päässä ja välissämme oli tuo ohut verkkoaita. 

Afrikan villikoirat ovat melkoisia räyhääjiä

Big Boy esitteli meille upeaa harjastaan

”Leijonan nimi on Big Boy ja se on luonteeltaan hyvin säyseä. Ennen jotkut hoitajista pystyivät menemään jopa häkkiin sisälle sen kanssa. Nykyään se ei ole enää mahdollista, sillä pari vuotta sitten Big Boy sai kaverikseen temperamenttisen naarasleijonan. Naaras on villinnyt myös Big Boyn ja sekin käyttäytyy nykyään välillä aggressiivisesti.”, oppaamme kertoi. 

Tästäkös seurueemme miehet innostuivat vitsailemaan naisten vaikutuksesta miehiin. Nauroimme kaikki, mutta kyllä hymy meinasi hyytyä, kun naarasleijona tuli esittäytymään. Se oli paljon Big Boyta pienempi, mutta jotenkin todella ilkeän oloinen. Kun se murisi meille aidan takana, emme vain kuulleet sitä, vaan myös tunsimme sen luissamme ja ytimissämme asti. Viisastenmatkan facebook-sivuille on ladattu video, jonka avulla voit edes vähän paremmin ymmärtää mitä tarkoitan. Käy katsomassa! 

Vähän pelotti, että koko aita kaatuu,
kun iso leijona rysähti sitä vasten koko painollaan.

Naarasleijona oli todella häijyn näköinen ja kuuloinen.
ViisastenMatkan facebook-sivuille on ladattu video leijonista.

Otimme vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta oppaamme kaivoi lihanpaloja laatikosta ja syötti leijonapariskuntaa käsin. Pelästyimme, että aita kaatuu, kun Big Boy hyppäsi sitä vasten koko painollaan. Se haki ketterästi oppaan antaman herkkupalan ylhäältä, mutta leidille piti antaa lihat hänen korkeudeltaan. ”Kerran yksi harjoittelija laittoi naarasleijonalle herkkupalan liian korkealle ja se hyppäsi ylhäällä olevaan sähköaitaan. Sen jälkeen se ei ole enää hypännyt ylös”, opas selitti. Silloin vasta huomasin, että aidan yläosassa tosiaan kulkivat sähkövastukset. 

Vaikka leijonat näyttivät hurjilta, pidetään Afrikan vaarallisimpana kissapetona leopardia. Se tunnetaan myös pantterina. Samassa pentueessa voi olla täplikkäitä ja mustia yksilöitä. Etelä-Afrikassa on tavattu kuitenkin vain täplikkäitä leopardeja. Sellaisen mekin näimme aivan lähietäisyydeltä vain verkkoaita välissämme. Leopardi muistuttaa kuvioinniltaan gepardia, mutta on ruumiinrakenteeltaan paljon rotevampi. Se on silti erittäin ketterä kiipeäjä. Leopardit viettävät paljon aikaa puissa ja raahaavat jopa saaliinsa sinne. Ne ovat kaikkiruokaisia ja syövät paitsi pikkunisäkkäitä ja jyrsijöitä niin myös matelijoita ja hedelmiä. Leopardia on vaikea nähdä luonnossa, sillä se liikkuu hyvin hiljaa ja pystyy vaanimaan saalistaa paikallaan pitkiäkin aikoja. 

Näin lähelle pääsimme Afrikan vaarallisinta
kissaeläintä leopardia Moholoholossa.

Leopardit ovat ketteriä kiipeilijöitä myös luonnossa

Kissapedot ovat kauniita ja vaikuttavan näköisiä. Silti Moholoholon ehdoton hurmuri oli sarvikuonovauva. Se oli jotenkin niin kömpelön suloinen. Saimme silitellä sitäkin, mutta sen päähän koskeminen oli kiellettyä. ”Sen vastustuskyky on vielä heikko, joten ylimääräiset kosketukset voivat vaarantaa sen terveyden”, meille kerrottiin. Kyseessä oli Black Rhino, joka on vielä White Rhinoakin harvinaisempi laji. Ne voi erottaa toisistaan parhaiten siitä, että Black Rhinot syövät puiden lehtiä ja White Rhinot taas ruohoa. 

Ihana sarvikuonovauva sulatti kaikkien sydämet

Olipa meillä ollut taas mukava aamupäivä. Victoria tulikin sopivasti kierroksen loputtua hakemaan meitä lounaalle. Elroy oli loihtinut maittavan aterian ja söimme sitä ihan Moholoholon porttien ulkopuolella. Sarvikuonot tepastelivat muutaman kymmenen metrin päässä, mutta ne olivat aitojen sisällä eivätkä välittäneet meistä lainkaan. 

Korppikotkatkin istuskelivat lähipuiden oksilla ja osa niistä söi jonkun eläimen raatoa vain muutaman sadan metrin päässä meistä. Eniten huomiomme kiinnittyi kuitenkin läheisen hiekkakasan takaa kömpivään hahmoon. Pahkasika tuli ihan muutaman metrin päähän meistä ja ehdin jo ajatella, että minkälaista vahinkoa se saisi sarvillaan aikaan. Se lähti kuitenkin pois hetken meitä pällisteltyään. Afrikassa villieläimet ja ihmiset mahtuvat elämään ja olemaan lähekkäin. 

Söimme lounasta keskellä luontoa ja eläimiä

Korppikotkat katselivat puun latvasta touhujamme

Niiden oma ateria veteli jo viimeisiään

Tämä pahkasika tuli tekemään oikein lähempää tuttavuutta

Kun tiskit oli tiskattu ja retkipöydät ja tuolit pakattu Marleyn kyytiin, lähdimme kohti Krügeria. En malttanut edes nukkua. Odotin kansallispuistoon pääsyä niin innoissani. Olin jo pikkutyttönä katsellut tv:stä dokumentteja ja toivonut, että pääsisin joskus itsekin Krügeriin. Nyt tuo haave oli toteutumassa. 

Ajoimme puistoon sisään Phabeni portista. Alueella on päällystetyt tiet, joilta ei saa poiketa. Ajonopeus saa maksimissaan olla 40 km/h eikä autosta saa nousta missään tilanteessa ilman Krügerin omia oppaita. Meillä ei ollut Krügerin omaa opasta, mutta Johannes oli kokenut Krügerin kävijä ja luotsasi meitä määrätietoisesti eteenpäin. 

Vihdoinkin Krügerissa! Tätä olin odottanut pikkutytöstä saakka

Antilooppeja oli kaikkialla

Odottelimme kärsivällisesti, että pikkuiset pääsivät ylittämään tien

Seeprat näyttävät jotenkin niin energisiltä

Laskimme Marleyn ikkunat kokonaan alas ja keskityimme etsimään eläimiä. Bongasimme hyvin nopeasti useita antilooppeja ja seeproja. Tunnelma nousi ja huutelimme koko ajan toisillemme havainnoista. Johannes osoitti meille jopa lauman puhveleita, mutta ne olivat niin kaukana, että erotimme ne vain hädin tuskin kiikareilla. 

Yhtäkkiä Johannes pysäytti Marleyn. Pusikosta asteli valtavan kokoinen norsuvanhus. Sekin pysähtyi ja tuijotti meitä. Innostuimme kovasti sen näkemisestä ja pidimme melkoista meteliä. Norsu tuli tielle ja heilutteli päätään sekä korviaan. Se myös nosti kärsäänsä ylös ja otti pari askelta kohti Marleyta. Johannes pyysi meitä olemaan ihan hiljaa. Hetken uhiteltuaan norsu perääntyi ja lähti pois. ”Se halusi näyttää meille kuka täällä määrää. Se olisi voinut vaikka hyökätä, jos emme olisi osoittanut kunnioitusta sitä kohtaan.”, Johannes sanoi. Norsu muistutti, että vaikka Krügerin eläimet ovat tottuneet safariautoihin, ne ovat silti villieläimiä. 

Vanha norsuherra tupsahti pusikosta ihan lähelle

Se halusi näyttää kuka on kuka ja puisteli meille päätään voimakkaasti

Peilistä näkee, että Elroylla oli erityisen jännät paikat
repsikan paikalla, kun norsu uhitteli meille

Villiapinat hauskuuttivat meitä inhimillisyydellään. Apinoiden touhuja voisi seurata vaikka kuinka kauan, kunhan on tarpeeksi etäällä. Liian lähelle tullessaan ne muuttuvat röyhkeiksi varkaiksi eivätkä ole lainkaan mukavia. Bongasimme ensimmäisen päivän aikana kolme osaa suuresta viidestä: elefantin, puhvelin ja sarvikuonon. Puhvelit ja sarvikuonot olivat tosin niin kaukana, että näimme ne vain kiikareiden avulla. Leijonista ja leopardeista emme nähneet vilaustakaan. 

Olimme tyytyväisiä päivän saldoon ja lähdimme majoittautumispaikalle. Krügerissa nukutaan aidatuilla majoitusalueilla. Meille oli jälleen varattu siistit bungalowit. Paikka oli kuitenkin ylibookattu ja oppaamme joutuivat telttamajoitukseen. He pystyttivät telttansa ehkä noin kilometrin päähän meistä lähelle majoitusalueen sähköaitaa. 

Mitäköhän tämä herra suunnittelee

Apinoiden touhuja oli hauska seurata. Ne ovat niin inhimillisiä.

Pikkumies ihmeissään:)

Meitä varoiteltiin jättämästä bungalowin ovia auki tai edes lukitsematta. Apinat olivat taitavia varkaita ja osasivat helposti aukaista lukitsemattoman oven. Etenkään mitään syötävää tai juotavaa ei saanut jättää näkyville. Lukitsimme siis oven ja minä menin suihkuun. Risto lähti majoitusalueen kauppaan. 

Olin shampoot päässä suihkussa, kun valot sammuivat ja tuli aivan pilkkopimeää. Ei auttanut muu kun lähteä kaivelemaan taskulamppua rinkasta. Se oli tehtävä täysin tunnustelemalla vettä valuen ja edelleen ne shampoot päässä. Olin iloinen, että ovi oli lukossa. En todellakaan olisi halunnut törmätä varastelevaan apinaan pimeässä huoneessamme. 

Sähkökatko kesti yli 10 minuuttia. Ne ovat kuulemma erittäin yleisiä Krügerin alueella. Ajatuksiin hiipi väkisinkin majoitusaluetta ympäröivät sähköaidat. Eivät ne sitten olekaan niin luotettavia. Ajatus leijonasta tai leopardista sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Rauhoittelin itseäni, ”Eihän täällä kävisi näin paljon turisteja, jos vaara olisi todellinen.” 

Risto tuli takaisin kauppareissultaan. Hän kertoi, että kaupassa oli myös yhtäkkiä sammunut kaikki valot. Ostoksia ei voinut tehdä, koska kassakonekin oli pimeänä. He olivat sitten tyynen viileästi odotelleet 10 minuuttia taskulamppujen valossa sähköjen palautumista. Kun sähköt oli saatu takaisin, oli kaupankäynti jatkunut ihan normaalisti. 

Krügerin ensimmäinen majoituspaikka oli aidattu ja siisti bungalow-kylä

Bungalowissa myös nukutti hyvin

Otimme kaikki mahdolliset tasku- ja otsalamput mukaan, kun lähdimme illalliselle Marleyn luokse. Olimme sopineet tapaavamme muut safarilaiset kaupan luona, josta Johannes haki meidät. Emmehän me olisi millään löytäneet perille ilman opasta. Johannes johdatti meidät perille taskulamppujen valossa. 

Kana ja riisi maistuivat taivaalliselle retkipöydän ääressä öisessä Afrikassa. Läheisen aidan takaa kantautui villieläinten ääniä ja välillä sieraimiin jopa lehahti eläimen haju. Ne olivat todella lähellä. 

Victoria kertoi, että häntä vähän jännitti nukkua yö teltassa. Enkä kyllä yhtään ihmettele sitä. Vaikka suurimmat eläimet luultavasti pysyttelevät aidan takana, oli alueella kaikenlaisia ötököitä, apinoita ja käärmeitä. Elroy lisäsi Victorian ja meidän muidenkin jännitystä kertomalla, että naapuriteltan ruokalaatikkoon oli eksynyt käärme. Teltan asukkaat eivät olleet uskaltaneet koskea käärmeeseen ja Elroy oli luvannut hoitaa sen pois. ”En minäkään halua mennä sitä ronkkimaan nyt pimeällä. Olkoon siellä laatikossa aamun asti. Vapautan sen silloin,” Elroy sanoi. 

Seuraavaksi tajusimme, että lähimmät vessat ovat usean sadan metrin päässä jossain tuolla pimeässä. Minä onneton olin tietenkin taas tilanteessa, jossa oli pakko mennä kyykkimään puskan juurelle lähelle sähköaitaa. Mukanani oli vain otsalamppu. Tilanne oli todella jännittävä, mutta selvisin kohtaamatta käärmeitä tai muitakaan ötököitä. Luonnollisesti en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkia villipetoja, jotka lähes aistin aidan toiselta puolelta. 

Mieleenpainuvan illallisen jälkeen lähdimme nukkumaan. Olimme sopineet, että lähtisimme aamulla liikkeelle jo klo 5.30. Silloin olisi parhaat mahdollisuudet nähdä eläimiä, jotka palailevat öisiltä saalistusretkiltään. Ja meillähän oli vielä leijonat ja leopardit näkemättä. 

Vaikka väsytti, ei uni meinannut tulla silmään, kun päivän tapahtumat pyörivät mielessä. Ajattelin juoda vähän vettä. Vesipullon löytääkseni minun oli sytytettävä taskulamppuun valo. Kun valo lankesi bungalowin lattialle, näin jonkun mustan livahtavan salaman nopeasti sängyn alle. Afrikka on Afrikka ja etenkin viidakossa on monenlaisia ötököitä. Niihin on vain totuttava. 

Risto nukkui ostamansa hyönteisverkon sisällä ja minä päätin, että en totisesti ilku enää häntä sen ostamista. Olisin erittäin mielelläni juuri sillä hetkellä mennyt itsekin hyönteisverkon alle nukkumaan. Ei auttaneet mieliteot. Minun oli sammutettava valot ja käytävä nukkumaan ilman verkkoa. Ajattelin kaikkia mukavia asioita ja sain kuin sainkin unen päästä kiinni enkä tiennyt mitään mahdollisista muista ”yövieraista” bungalowissamme. 

Krügerilla oli vielä paljon annettavaa meille, mutta ne ovat jo seuraavan osan juttuja.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa

Eteläinen Afrikka osa 3 – Safari alkaa Niin Kaunis on Maa

Heräsimme aikaisin viimeiseen aamuun Big5 Accommodationissa. Olimme tilanneet kyydin viisitoista minuuttia yli seitsemäksi, jotta meillä olisi hyvin aikaa siirtyä noin 15 km:n päässä sijaitsevalle majatalolle. Sieltä tarkoituksemme oli lähteä viikon mittaiselle safarille klo 8.00. Safarifirmassa oli vannotettu, että paikalla on oltava ajoissa tai jäämme koko safarilta. 

Olimme jo omakohtaisestikin huomanneet Johannesburgin ruuhkat ja liikenteen takkuilut. Eikä afrikkalainen aikakäsityskään ole aina ihan yhtä täsmällinen kuin omamme. Niinpä emme olleet vielä huolissamme, vaikka kyytiä ei kuulunut kellon näyttäessä 20 yli seitsemän. 

Aika kuitenkin tikitti eteenpäin ja odottelimme vielä puoleltakin neuvottomina. Majatalon emäntä alkoi jo huolestua ja lupasi soittaa kuljettajalle. Moottoritiellä oli ollut onnettomuus ja kuskimme oli jumissa ruuhkassa. Hän lupasi tulla kymmenen minuutin sisään. 

Lopulta pääsimme lähtemään vasta kymmentä vaille kahdeksan. Kuljettaja kaahasi pikkuteitä kuin hullu ja selitti samalla, että tätä kautta pääsemme nopeammin. Emme enää tienneet olimmeko enemmän huolissamme safarilta myöhästymisestä vai siitä, että kaahaus päättyy onnettomuuteen. 

Ruuhkat ovat yleisiä Johannesburgissa

Saavuimme perille vain viisi minuuttia myöhässä, mutta pelkäsin silti pahinta. Harmittelin myös sitä, että olin niin rehvakkaasti luvannut, että totta kai olemme ajoissa. ”Mehän olemme suomalaisia ja kuuluisia täsmällisyydestämme.”, olin sanonut. Tällä kertaa onni oli puolellamme, sillä myös safariautomme oli joutunut moottoritien ruuhkan uhriksi eikä ollut vielä edes tullut paikalle. 

Hektisen alun jälkeen tunnelma muuttui leppoisaksi. Bob Marleyksi ristitty auto kaartoi pihaan ja pääsimme tutustumaan uusiin oppaisiimme. Safarin vetäjänä toimi syntyjään zimbabwelainen jämäkkä ja ahkera Johannes. Hän piti kaikki narut käsissään, ajoi safariautoamme ja toimi tietolähteenä sekä oppaana jokaisessa asiassa. Johanneksella oli erittäin järjestelmällinen ote ja ihmiset kunnioittivat häntä. 

Toinen afrikkalaisoppaamme oli Elroy. Hän oli iloinen nuorimies Kapkaupungista. Ensi töikseen hän kertoi olevansa Cape Westin värillisiä. ”Olen puoliksi musta ja puoliksi valkoinen”, hän sanoi. Elroy toimi safarilla kokkina. Hän valmisti joka päivä meille aamiaisen, lounaan ja illallisen. Hän sai meidät aina hyvälle tuulelle höpötyksillään ja valloittavalla hymyllään. 

Kolmas henkilökuntaan kuuluva jäsen oli sveitsiläinen tyttö Victoria. Hän lähti mukaan, koska suurin osa safarilaisista olivat saksalaisia ilman hyvää englanninkielen taitoa. Hänen tehtävänsä oli siis toimia saksankielen tulkkina. Victoria oli erittäin ystävällinen ja ehti juttelemaan myös meidän kanssamme, vaikka emme saksaa puhukaan. Eniten hän kuitenkin luonnollisesti vietti aikaa saksalaisten seurassa ja jäi siksi meille vähän etäiseksi. 

Safariajokkimme Bob Marley ja Johannes, joka toimi safarin vetäjänä

Kokki Elroy ja saksankielen tulkki Victoria odottelevat
muita safarilaisia Marleyn luona

Bob Marley oli kuin tuunattu kuorma-auto. Kaikki siinä oli mietitty viimeisen päälle. Se kätki sisäänsä helposti koottavan ruokapöydän tuoleineen, säilytystilat rinkoillemme, kylmätilan juomia varten, kokonaan alas laskeutuvat ikkunat safaribongailuja varten ja erikoisjousituksen haastavia teitä varten. Johannes kertoi, että yrityksen kaikki autot on ristitty jonkun kuolleen muusikon mukaan. Löytyypä yritykseltä myös Michael Jackson niminen auto. 

Niin me sitten jätimme asukasluvultaan Etelä-Afrikan suurimman kaupungin Johannesburgin taaksemme ja lähdimme kohti uusia seikkailuja. Marleyn kyydissä matka sujui mukavasti. Olimme saaneet huippupaikat auton etuosasta ja pystyimme nostamaan jalat suoriksi edessä oleville penkeille. Se olikin enemmän kuin tarpeellista, sillä olin joutunut käärimään ideaalisiteen ärtyneeseen nilkkaani, jonka olin loukannut muutamia viikkoja aikaisemmin Suomessa. 

Etupenkki oli loistopaikka. Saimme suoristettua jalat.

Maa-aines on punaista. Saimmekin aika ajoin ihailla
melkoisia väriyhdistelmiä Marleyn  ikkunoista.

Ajeltuamme hyvän matkaa saavuimme Panoraama tielle. Eikä tarvinnut ihmetellä, mistä tie on saanut nimensä. Ihailimme upeita maisemia ja mietimme myös Etelä-Afrikan hyvää infrastruktuuria. Tiet olivat todella hyvässä kunnossa ja matka taittui nopeasti. Mutustelimme samalla Elroyn tekemiä eväsleipiä. Hän lupasi, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta koko safarin aikana, kun söisimme lounaaksi leipiä. ”Muina päivinä laitan lämmintä ruokaa. Tänään oli pakko tehdä tällainen kompromissi aikapulan takia.”, hän sanoi. 

Suurin osa Etelä-Afrikan teistä olivat erittäin hyväkuntoisia

Panorama Roadilla riitti ihasteltavaa

Nousimme Marleyn kyydistä jaloittelemaan Blyde Canyonin kohdalla. Näköalat olivat henkeäsalpaavat. Sininen taivas valkoisten pilven hattaroiden kanssa kehysti vihreää vuoristoa. Tuntui kuin olisimme olleet postikortissa. Korkeuserot herättivät kunnioitusta ja reunaa kohti kävellessä alkoi korkean paikan kammo huimata päässä. Uhmasin sitä ja nousin reunan kivelle seisomaan. Jouduin tosin samalla puristamaan tiukasti läheisen pensaan oksia. Mikä tunne siitä syntyikään? Perhoset lentelivät vatsan pohjassa ja hengitin syvään raikasta ilmaa. Reunalta oli pakko tulla pois ennen kuin alkaisi tuntua siltä, että osaan itsekin lentää. 

Blyde Canyon on yksi maailman suurimmista kanjoneista. Se on 26 km pitkä ja syvimmillään 1372 m. Nimi Blyde tulee hollanninkielisestä sanasta ja tarkoittaa iloista tai onnellista. Se oli myös oma olotilamme nauttiessamme jälleen kerran suurista tuntemuksista, upeista maisemista ja auringosta. ”Maailmassa on todella paljon hienoja paikkoja ja kokemuksia”, muistan ajatelleeni. 

Näitä Blyde Canyonin kivimuodostelmia kutsutaan afrikkalaisiksi hatuiksi.
Kyllähän ne vähän sellaisilta näyttävätkin.

Tätä maisemaa olisi voinut ihailla vaikka kuinka kauan

Rouvat olivat löytäneet ainutlaatuisen paikan ystävähetkelle

Me jouduimme jatkamaan matkaa pienen kävelylenkin jälkeen, mutta Blyde Canyonin maisemissa järjestetään myös muutamasta tunnista useampaan päivään kestäviä patikointiretkiä. Ei olisi hullumpi ajatus sisällyttää joskus sellainenkin matkasuunnitelmaan. 

Jäin ennen autoon nousemista hypistelemään paikalla olleiden kauppiaiden myyntikojujen tavaroita. Tarjolla oli ihanan värikkäitä huiveja sekä afrikkalaisia patsaita ja koruja. ”Ne ovat aivan turistihinnoiteltuja”, sanoi Johannes. ”Käymme myöhemmin paikallisilla markkinoilla, jossa voitte tehdä ostoksia paljon edullisemmin.” Jätin sitten hypistelyt sikseen ja hyppäsin omalle paikalleni Marleyn kyytiin. 

Myyntikojut houkuttelivat afrikkalaisilla tuotteilla

Johanneksen mielestä näissä turistikojuissa
ei hinnan ja laadun suhde ole kovin hyvä

Kävimme vielä ihailemassa Blyde Riverin tyrskyjä. Turisteja varten on rakennettu kävelypolku siltoineen. Sitä seuraamalla pääsee hämmästelemään luontoäidin ihmeellisiä luomuksia. Vesi on kovertanut aikojen saatossa kiveen suomalaisia hiidenkirnuja muistuttavia onkaloita. Hiidenkirnut muodostuivat jääkaudella, mutta Etelä-Afrikassa ei tiedetä olleen jääkautta. Kukaan ei tiedä, miten ”hiidenkirnut” ovat muodostuneet Blyde joelle. 

Blyde Riveriltä löytyy hiidenkirnuja muistuttavia onkaloita.
ViisastenMatkan facebook-sivuille on ladattu
videomateriaalia paikanpäältä. Käythän tykkäämässä!

Iloinen joki voisi olla Blyde Riverin suomenkielinen nimi.
Ainakin sen katseleminen sai aikaan ilon tuntemuksia.

Ehdimme vielä ennen auringonlaskua saapua ”Jumalan ikkunalle”. God’s Window on todella osuva nimi paikalle. Marley kaarsi tien sivuun ”ei minkään” – näköisessä paikassa ja nousimme taas autosta. Johannes ohjasti meitä kahden pensaan välissä olevalle aukolle. Se oli niin kapea, että emme edes mahtuneet siihen kuin kaksi kerrallaan. Sieltähän se sitten paljastui. Jumala ehkä tosiaankin katselee meitä tuollaisesta perspektiivistä. Olimme kuin kaiken yläpuolella ja vihreyttä riitti ihan silmän kantamattomiin. Siis huh-huh mikä paikka. 

God's Window eli jumalan ikkuna vaikuttaa ensin aika vaatimattomalta

Mutta kun työntää päänsä pensaiden välistä, on helppo ymmärtää,
miksi paikka on nimetty Jumalan ikkunaksi.

Hienot kokemukset väsyttävät, niinpä me nukahdimmekin Marleyn kyytiin. En tiedä kauanko ehdimme nukkua, mutta kun heräsimme, satoi ulkona valtoimenaan vettä. Pidimme lyhyen tauon ”huoltoasemalla”, josta ostimme vettä ja muuta tarpeellista iltaa varten. Johannes muisti aina muistuttaa, että majapaikoissamme vesi ja muut juomat ovat kalliita, joten ne kannattaa ostaa etukäteen. 

Päivä oli jo kääntynyt illaksi ja pimeys laskeutunut kaiken ylle, kun saavuimme Timbavatiin. Se sijaitsee hyvin lähellä Krügerin kansallispuistoa, mutta on silti sen ulkopuolella. Majoittauduimme pieniin, mutta siisteihin ”paritalo”-lodgeihin. Ne ovat afrikkalaisia bungaloweja. 

Risto kaivoi rinkastaan valkoisen verkosta ommellun putkilon, jonka sisällä hän aikoi nukkua. Minä olin ilkkunut hänen ostostaan aikaisemmin. ”Mehän nukumme siisteissä majataloissa, joissa on varmasti olemassa hyönteisverkot sänkyjen päällä. Tuon mukaan raahaaminen on aivan hätävarjelun liioittelua.”, olin sanonut. Risto ei kuunnellut, vaan otti verkon mukaansa. Irvistelin vielä Timbavatissakin sille. Johon Risto vain sanoi, ”Älä sitten tule yöllä kyselemään paikkaa verkon sisältä.” 

Timbavati Lodge oli oikein sievä ja siisti majapaikka

Lähdimme otsalamppujen kanssa suunnistamaan Marleyn luokse, jonne Elroy oli luvannut valmistaa illallista. Muutkin safarilaiset kömpivät majoistaan ja kävelimme yhdessä kohti herkullista tuoksua. Vähän ympärillä oleva pimeys hirvitti. Ei otsalamppukaan kovin paljoa valaise Afrikan pilkkopimeässä yössä. 

Kun ruuan tuoksu voimistui, näimme halogeenivalaisimin valaistun avoteltan, jonka alle oli pystytetty retkipöytä. Elroy oli loihtinut spagettibolognesia ja kattanut illallisen valmiiksi. Istuimme pöytään ja näimme välittömästi tuhannet lentävät ötökät halogeenien ympärillä. Onneksi ne keskittyivät pääasiassa valoihin, joten saimme olla kohtuullisen rauhassa. Ehkä asiaan vaikutti myös vaatteisiimme liimatut hyönteiskarkotetarrat ja ranteissa killuvat voimakkaasti tuoksuvat karkoterenkaat, joita olimme ostaneet Johannesburgin ostoskeskuksesta. 

Päätimme olla ajattelematta ötököitä ja keskittyä illalliseen. Johannes vaati meitä pitämään esittelykierroksen, jotta vähän tutustuisimme toisimme. Se olikin todella hyvä idea. Kielitaidolla ei ollut väliä. Kaikki esitteli itsensä oman taitonsa mukaisesti. Saksasta matkaan olivat lähteneet kaksi pariskuntaa, Walter ja Dina sekä Marcus ja Melanie. Mieleeni jäi parhaiten, että Marcucsen sukunimi oli Schumacher. Saksalaisia olivat myös nuoret kaverukset Johannes ja Karl. Meillä oli siis kaksi Johannesta matkassa. Vieläpä yksin matkaava Stephankin oli saksalainen. 

Saksalaiset seurustelivat paljon keskenään puhuen saksaa. Se oli ymmärrettävää, sillä vain nuoret miehet puhuivat hyvää englantia. Me jäimme ikään kuin olosuhteiden määrääminä Neilin ja Maggien seuraan. He olivat jo iäkkäämpi pariskunta englannista, mutta mitä mainiointa seuraa. Nauroimme viikon aikana monet kerrat hölmöille jutuille. Neil oli melkoinen persoona. Hän oli aikoinaan ollut mukana kuvaamassa BBC:n dokumenttisarjaa ”Life on Earth” ja siitähän riitti juttuja. 

Mukavan ja maittavan illallisen jälkeen jäimme vielä hetkeksi alueen uima-altaan vieressä olevaan katettuun baariin. Kuuntelimme pöydässä pimeydestä kantautuvia Afrikan ääniä ja mietimme, että tässä ihan lähistöllä on oltava monenlaisia villieläimiä. Öinen ilma tuntui kostealta ja hyvältä hengittää. Hyttyset eivät vaivanneet ja ilta oli paljon lämpimämpi kuin Johannesburgin illat olivat olleet. Olimmehan ajaneet monta sataa kilometriä pohjoiseen eli lähemmäs päiväntasaajaa. 

Parin Black Label oluen jälkeen piti päästä vessaan. Suunnittelin käyttäväni baarin vessaa, mutta tulin paikan päällä toisiin ajatuksiin. Hain kameran ja sanoin Ristollekin, että tulee katsomaan. Käsienpesulavuaarin viemäristä nousi koppakuoriaisia kuin jossain kauhuleffassa. Sivusilmällä näin, että joku liikkui lattialla ja vielä joku muu kiipesi seinällä. Voi ei!!! Vessa oli aivan täynnä koppakuoriaisia muistuttavia ötököitä ja osa niistä oli valtavan kokoisia. Suurimmat olivat isompia kuin tulitikkuaski. 

Viemäristä ylös kipuavat ötökät toivat kauhuleffan mieleen.
Onneksi  oman lodgemme vessa oli siisti.

Afrikan ötökät voivat olla todella suuria

Aikamoinen yksilö!

Lähdimme siis yhteisellä päätöksellä omaan kämppäämme. Siellä oli siisti vessa eikä ötököitä näkynyt. Emme jaksaneet muutenkaan huolehtia asiasta enempää vaan painuimme nukkumaan. Minä en ilkkunut Riston hyönteisverkolle enää, vaikka en kehdannut tunnustaakaan sen hyödyllisyyttä… vielä. 

Seuraavana päivänä pääsimme vihdoin näkemään Afrikan muutakin eläimistöä. Ne ja Krüger lumosivat meidät. Kerron siitä seuraavassa osassa.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto