Pohjois-Thaimaa kaikille aisteille – osa 6 Mae Hong Son uinuu ja yllättää

Viimeinen aamu Chiang Maissa tuntui haikealta. Gap’s Housen omistaja sanoi, että on tilannut minulle tuk-tukin. Se tulisi klo 9.00 ja veisi minut lentokentälle. Olin muistanut tyhjentää safety boxin ja kaikki oli valmiiksi pakattu. Olin saanut illalla pinon silitettyjä vaatteitani pesulasta. Thaimaassa vaatteiden pesettäminen on todella halpaa. Eikä mikään ole mukavampaa, kuin pakata laukkuun puhtaita silitettyjä vaatteita likapyykkipussien sijaan. Yöllä respaan oli toimitettu myös räätälillä teettämäni vaatteet. Nekin näyttivät hienoilta.

Lentomatka Mae Hong Soniin kesti reilut puoli tuntia ja saatoin koko matkan ajan ihailla ikkunasta vihreitä vuoristoisia maisemia. Ei ihme että reilun puolen tunnin lentomatkaan olisi bussilla mennyt kahdeksan tuntia. Saatoin kuitenkin erottaa jo pitkältä Mae Hong Sonin kaupungin vuorten lomassa.

Pieni suloinen Mae Hong Sonin kaupunki lepää vihreiden vuorten keskellä.
Lentokentältä voi vaikka kävellä keskustaan.

Kaupungin pysähtynyt uinuva, mutta silti positiivinen tunnelma kietoo otteeseensa jo heti lentokentällä. Kaikkialla huokuu rauha ja kiireettömyys. Lentokentältä voisi kävellä reilun kilometrin matkan keskustaan. Minä otin kuitenkin matkalaukkujeni kanssa tuk-tukin ja ajelin sen kyydissä etukäteen varaamalleni hotellille.

Suunnitelmiini kuului viipyä Mae Hong Sonissa vain pari päivää. Siksi en halunnut tuhlata aikaa, vaan varasin heti ensi töikseni hotellin aulassa myytävän retken seuraavaksi päiväksi. Valitsin retken, jonka mukana menisimme veneellä vierailulle ns. pitkäkaulakylään. Halusin käydä kylässä vaikka ymmärsin siihen liittyvät moraaliset kysymykset.

Heimon naiset ovat perinteisesti kaunistaneet itseään pujottamalla kaulaansa vuosittain painavan metallirenkaan. Ajan kuluessa ja renkaiden määrän lisääntyessä renkaat painavat solisluita alapäin ja syntyy vaikutelma erittäin pitkästä kaulasta. Renkaat ovat todella painavia ja niiden käyttö on jopa vaarallista. Vuoristoheimot saavat nykyään suuren osan elannostaan turismista, mutta ehkä aiheellisestikin voidaan kysyä: ”Käyttäisivätkö naiset enää nykyisin renkaita, ellei juuri se houkuttelisi turisteja paikalle?”. Lähdin etsimään ruokapaikkaa ja miettimään maailman menoa. Olinhan nyt itsekin yksi noista turisteista, jotka maksavat siitä, että näkevät näitä pitkäkaulakylän naisia.

Ihan hotellini läheltä löytyi muovituoliravintola, joka oli ikään kuin paikallisen kodin takapiha. Istuin pöytään ja tilasin noodelikeittoa ja pullollisen vettä. Lounas maksoi yhteensä 30 THB eli alle euron. Noin edullisia hintoja on jopa vaikea ymmärtää.

Viereiseen pöytään istahti paikallinen nuori äiti pienen poikansa kanssa. Poika kiinnostui selvästi minusta. Olinhan reilusti erinäköinen kuin paikalliset. Hän hymyili minulle valloittavasti ja esitteli kaikkia osaamiaan temppuja. Siinä ei todellakaan tarvittu yhteistä kieltä yhteyden luomiseksi.

Tämä suloinen hurmuri viihdytti minua tempuillaan lounaalla

Jatkoin matkaani vatsa täynnä ja hyväntuulisena. Otin päämääräkseni burmalaistyylisen temppelin, joka sijaitsee korkealla Kung Mu kukkulalla. Wat Phra That Doi Kong Mu – temppeliin kannattaa kiivetä portaita pitkin. Urakka on hikinen, mutta matka palkitsee upeilla näköaloilla. Lisäksi portaiden käveleminen on erittäin hyvää kuntoilua. Temppeliä pidetään koko Mae Hong Sonin alueen vanhimpana maamerkkinä. Sitä alettiin rakentaa vuonna 1860 ja sen voi nähdä kaupungin jokaisesta paikasta.

Ylhäällä maistuikin sitten jäätelö. Mietin oranssipukuisia munkkeja katsellen, että kylläpä työkiireet ja stressi ovat kaukana tästä ilmapiiristä. Viivyin temppelillä hyvän tovin. Se tuntui hyvältä paikalta. Ikään kuin täytyin siellä positiivisesta energiasta ja tunsin itseni vahvaksi. Olo oli hyvin seesteinen, kun kävelin portaita pitkin takaisin kaupungille.

Wat Phra That Doi Kong Mulle riittää portaita,
mutta vaivannäkö palkitaan ylhäällä.

Thaitemppeleillä on voimaannuttava ilmapiiri

Mae Hong Sonia vartioivat leijonat

Kaupunkia kaunistaa pieni lampi

Päivä oli todella kuuma ja kaupunki aivan hiljainen. En pitänyt kiirettä vaan kävelin hitaasti pienelle järvelle, joka koristaa keskustaa. Ihailtuani ympäristöä tarpeeksi kauan, päätin lähteä takaisin hotellille. Siellä ehdin makailemaan hetken uima-altaalla lukemassa kirjaa. Kyllä rentoutuminen on välillä mukavaa!

Illalla oli aika lähteä jälleen etsimään ruokapaikkaa. Vaikka kaupunki oli ollut päivällä todella hiljainen eikä ihmisiä tuntunut näkyvän juuri missään, oli illan pimennyttyä Mae Hong Soniinkin pystytetty iltamarkkinat. Näky jotenkin hymyilytti minua. Thaimaassa on ihan mahtavaa. Kuulin kuinka lähikojusta joku huuteli ”Madame… Madame”. Katsoin tarkemmin ja siellähän oli myyjänä tuo nuori äiti, jonka olin nähnyt päivällä lounaalla. Sama pieni poikakin hymyili minulle hänen vieressään valloittavasti. Olihan heiltä pakko ostaa halpa rannerengas.

Pienessäkin kaupungissa on omat iltamarkkinat

Markkinat jatkuivat pitkälle järven ympäri. Ihan veden äärelle oli pystytetty houkuttelevan näköisiä katukeittiöitä, mutta en halunnut mennä sinne syömään, koska en voisi pimeässä kirjoittaa matkapäiväkirjaani. Olin ilmeisesti hiukan eksyneen näköinen, kun pällistelin ympärilleni etsien sopivaa ruokapaikkaa. Ainakin jostain paikalle ilmestyi amerikkalaismies, joka kysyi mitä etsin.

Hän näytti minulle kivan ravintolan, jossa oli buffet pöytä. Erikoista ravintolassa oli, että pöydän antimet olivat kypsentämättömiä ja asiakkaat paistoivat niitä itse pöydissä. Touhu näytti mukavalta, mutta ei tuntunut kovin houkuttelevalta yksin. Amerikkalaismies kertoi, että lentokentän ja paloaseman lähellä on muovituoliravintola, josta saa maailman parasta hapanimeläpossua.

Minähän lähdin sitten sitä etsimään. Kävelin vähän mutkan kautta, mutta löysin kuin löysinkin ravintolan. Paikka oli hyvin yksinkertainen lähes alkeellisen näköinen, mutta olen jo tottunut siihen, että juuri tällaisista paikoista saa Thaimaassa maittavinta ruokaa. Eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä. ”Sweet&Sour pork” oli aivan mahtavaa. Liha oli mehevää olematta sitkeää ja annoksessa oli paljon tuoreita kasviksia ja ananasta. Nauttiessani ruuasta pysähtyi tielle moottoripyörä ja tuo nyt jo tutuksi tullut amerikkalaismies huuteli ”Good that you found the restaurant. How do you like the food?” Pikkukaupungin ystävällisyys oli varmasti tarttunut häneenkin.

Ilta oli lämmin, joten päätin kävellä vielä pikkulenkin ennen hotellille palaamista. Vaikka en ollut pitkällä kaupungista olivat kadut hiljentyneet eikä ketään näkynyt missään. Ilmapiiri ei kuitenkaan ollut lainkaan pelottava. Ilmeisesti asiat olivat vähän liiankin hyvin, sillä yhtäkkiä kengästäni katkesi remmi eikä se pysynyt enää jalassani.

Mietin jo, että minun on käveltävä hotelille paljain jaloin. Yritin vielä edetä rikkoutuneen kengän kanssa, mutta se oli todella hankalaa. Sen huomasi varmasti myös vierelleni pysähtyneen auton kuljettaja. Jostain hän siihen tuli ja kysyi selkeällä englannilla tarvitsenko kyytiä. Tuntemattoman kyytiin hyppääminen ei välttämättä kuulosta ihan täysjärkiseltä touhulta. Tämä nainen näytti kuitenkin niin vilpittömältä ja rehelliseltä, että huomasin vastaavani ”Yes please, it is a very kind offer”.

Koin henkilökohtaisesti paikallisten ystävällisyyden ja auttamishalun,
kun sain kyydin hotellille kenkäni hajottua.

Nainen vei minut hotellilleni eikä suostunut millään ottamaan rahaa korvaukseksi kyydistä. Hän kertoi olevansa trekking opas. Siksi hän siis puhui niin hyvää englantia. Harmittelin, että en aikataulujeni vuoksi ehtisi osallistumaan opastetulle vaellusretkelle. Ainakin minulla on hyvä syy mennä Mae Hong Soniin joskus uudelleen. Sellainen vaellus on nimittäin ehdottomasti koettava.

Varaamani retki starttasi klo 9.00 aamulla hotellilta. Sain retkiseuraksi hiukan varttuneemman pariskunnan Englannista. Heidän kotipaikkansa oli Pohjois-Englannin järviseudulla. Sielläkin on kuulemma hienoja patikointireittejä monentasoisille retkeilijöille. Kyllä maailmassa riittää kohteita, joissa olisi kiva käydä.

Vietimme ikimuistoisen päivän retkellä tämän englantilaispariskunnan kanssa

Matkasimme Kayanin kylään pitkähäntäveneellä

Heti retken aluksi hyppäsimme pitkähäntäveneen kyytiin ja matkasimme Kayan kylään, joka on yksi niin kutsutuista pitkäkaulakylistä. Ensimmäisinä näimme kuivalla maalla makailevat laihat lehmät. Nousimme polkua pitkin kylään ja siellä vastassamme oli hökkelikylä ja iloisen kirjavat pyykit hulmuamassa hökkelitalojen edustoilla. Lapset kirmailivat edestakaisin ja kyläläiset touhuilivat omia askareitaan. Naiset myivät huiveja, koruja ja matkamuistoja ja suostuivat auliisti valokuviin. Sain käteeni kokeiltavaksi rengaspinon enkä olisi ikinä uskonut, että se voi painaa niin paljon. Hädin tuskin jaksoin pidellä sitä yhdellä kädellä. Tulin surulliseksi, kun ajattelin naisia, jotka kantavat renkaita koko ikänsä.

Kylän lehmät näyttivät laihoilta

Kayan kylän pääkatu näytti tällaiselta

Kyläläiset puuhastelivat omissa askareissaan.
Myös pienet pojat käsittelivät isoa veistä.

Lapsilla riitti paljon myös omia touhuja

Kaulassa pidettävät renkaat painavat todella paljon

Onneksi kylästä löytyy myös ”moderneja naisia”, jotka eivät suostu pitämään renkaita. He ovat hyvä esimerkki tuleville sukupolville. Tulevan sukupolven edustajia tapasimme paikallisessa koulussa. Se oli ohuista puuviritelmistä kyhätty hökötys. Valitettavasti myös osalla pikkutytöistä oli renkaita koristuksena. Lahjoitin koululle rahaa ja ostelin paikallisilta naisilta käsitöitä. Mietin olinko niin toimimalla tehnyt hyvän vai huonon teon. Ainakin tarkoitus oli hyvä.

Kaiken kaikkiaan kylävierailusta ei jäänyt hyvä mieli. Mietiskelin vielä kauan naisten kohtaloa enkä saanut mielestäni pois kuvaa vanhasta naisesta renkaineen. Hänen silmissään asui tyhjyys, vaikka hän yrittikin esittää hymyilevää kameralle. Myös nuorten äitien kohtalo mietitytti minua. Haluavatko hekin pienten tyttäriensä kasvavan renkaat kaulassa? Olisinpa voinut tehdä heidän hyväkseen jotain.

Onneksi kaikki eivät suostu pitämään renkaita

Valitettavasti osalla pikkutytöistäkin on renkaat koristeenaan.
Kuva on otettu kylän koulussa.

Tämän vanhan naisen katseessa oli jotain todella mieleenpainuvaa

Pukeekohan tämäkin äiti tyttärensä joskus renkaisiin?

”Show must go on” sanotaan. Niin mekin sitten lähdimme jatkamaan matkaamme. Retken seuraava kohde oli Fish Caves eli kalaluolat. Kyseessä on rauhoitettu luonnonmukainen kansallispuistoalue. Varsinaista luolaa tai luolastoa paikalla ei nimestään huolimatta ole, mutta suuret siniset kalat uivat lammessa ja pyrkivät kohti vuorilta valuvaa kylmää vettä. Näky on erittäin kaunis puhtaan kirkkaassa vedessä. Lisäksi lampea ympäröi suuri upea puistoalue, jossa viihtyvät useat eksoottiset kasvit. Ostin salaatinlehtiä, joita sitten syötin kaloille kivellä istuen. 

Suuret siniset kalat näyttivät kauniilta kirkkaassa vedessä

Syötin kaloja ostamillani salaatinlehdillä

Valkosipulipelloilla tehdään lujasti töitä

Kalaluolien jälkeen ajelimme halki valkosipulipeltojen, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Myös valkosipuli on yksi Pohjois-Thaimaan viljelykasveista. Kävimme lounaalla pienessä kylässä. Neuvoin englantilaispariskunnankin maistamaan mieliruokaani kookoskanakeittoa eli Tom Kha Kaita. Hekin tykkäsivät keitosta, vaikka tämä versio ei ollutkaan ihan niin mieletön kuin Chiang Main Riverside ravintolassa nauttimani keitto.

Viimeisenä vierailimme vielä kuumien lähteiden yhteyteen rakennetulla ”kylpylällä”. sana kylpylä on lainausmerkeissä, koska ei se ihan vastannut länsimaista käsitystämme kylpylästä. Sain kuitenkin tietää, että joissakin lähteissä vesi on niin kuumaa, että se polttaa ihon välittömästi. Yleisesti ottaen kuumien lähteiden vesi on ravinteikasta ja hyväksi iholle. Kylpyjen ja mineraalimutahoitojen sanotaan nuorentavan ihmistä jopa kymmenellä vuodella.

Täytyihän niitä sitten koittaa. Ja kyllä elämys olikin lähes täydellinen yksinkertaisista puitteista huolimatta. Ihan ensin minut pestiin kaulasta varpaisiin asti. Sitten iholleni levitettiin mineraalimutaa, jonka annoin kuivua auringossa. Kuivunut muta pestiin jälleen pois ja lopuksi rentouduin 20 minuuttia mineraalivesikylvyssä. Täytyy sanoa, että kyllä olo oli vähintään uudistunut, jos ei nyt ihan 10 vuotta nuorentunut, hoitojen jälkeen.

Tämän oli tarkoitus nuorentaa 10 vuodella

Retkipäivä oli ollut mukava ja ajatuksia herättävä. Hotellille päästyäni en kuitenkaan halunnut jäädä lepäilemään, vaan lähdin etsimään parturia, joka leikkaisi otsatukkani lyhyemmäksi. Sellainen löytyikin ja tukanleikkuu kustansi 40 THB. Ihan kohtuuhintaista touhua etten sanoisi. Kävelin vielä ikään kuin hyvästejä jättämässä pienelle suloiselle Mae Hong Sonin kaupungille. Mietin samalla kuinka uskomattomalta ajatukselta tuntuu, että olisin seuraavana päivänä Bangkokissa. Tiesin varmasti, että hiljaisuus ja rauha jäisivät tänne.

Päätin mennä viimeisen illan kunniaksi oikein hienoon ravintolaan illalliselle. Liekö odotukseni olleet liian korkealla vai olinko vain tottunut syömään ainoastaan parhaista parhainta ruokaa? En tiedä, mutta hienon ravintolan ruoka oli kuitenkin pettymys. Paikkaa oli kehuttu jossain matkaoppaassa, mutta mielestäni ruuasta ei voi edes puhua samana päivänä kuin saman kylän muovituoliravintoloinen ruuasta. Palvelu kyllä pelasi ja paikka oli erittäin siisti ja kaunis. Se ei kuitenkaan ole pääasia ravintolassa – ainakaan Thaimaassa!

Söin vielä monta mieleenpainuvaa ateriaa loppulomani aikana. Kerron niistä ja muista kokemuksistani jollain aikataululla. Ehkä sitä ennen täytyy kuitenkin vaihtaa matkakohdetta, ettei tästä tule ainoastaan Thaimaa blogi. Tarina jatkuu nyt Bangkokin seikkailuilla täällä.

osa 1 Bye Bye busy life
osa 2a Chiang Mai hurmasi minut

osa 2b Chiang Mai hurmasi minut 
osa 3  Polkupyörällä Makumaahan

osa 4 Polkupyöräily itkettää, naurattaa ja laulattaa 

osa 5 Takaisin Chiang Maihin