Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – osa 2a Yksin Bangkokissa

Ensimmäiset kaksi viikkoa unelmieni Thaimaan lomasta oli kulunut kuin siivillä Pohjois-Thaimaan lumoissa. Matka jatkui kohti Bangkokia, jonne lensin Mae Hong Sonista Chiang Main kautta. Jouduin heti lähtöportilla maksamaan ylikiloista 600 THB. Pohjoisen puuvilla- ja silkkiostokset sekä kengät ja korut olivat tuoneet jo valmiiksi painaviin laukkuihini liikaa lisäkiloja. 

Harmitukseni helpotti, kun näin Chiang Main kentällä Jasonin ja Natalien. Olin ollut heidän kanssaan neljän päivän polkupyöräsafarilla ja kuin ihmeen kaupalla amerikkalaiset lensivät samalla lennolla kanssani Bangkokiin. Taas oli todettava, että maailma on pieni eikä koskaan tiedä kuka tulee nurkan takaa vastaan. 

Suvarnabhumin lentokenttä tuntui Pohjoisen rauhan jälkeen iskevän kasvoille kiireisellä hälinällään. Ostin kioskista vesipullon, jonka hinta oli 60 THB. Mae Hong Sonissa olin syönyt 30 THB aterian, joka tarjoiltiin vesipullon kanssa. Olin todellakin saapunut Bangkokiin. 

Suvarnabhumin lentokenttä on valtavan suuri

”Madame you want taxi?”, huutelivat epäviralliset taksikuskit, kun kärräsin matkalaukkujani ulos kentältä. Onneksi olin perehtynyt asiaan ja tiesin, että viralliset taksit ovat kentän ulkopuolella. Halusin valita turvallisemman vaihtoehdon, joten suuntasin määrätietoisesti ulos välittämättä sisällä olevista kyydin tarjoajista. 

Olin valinnut kohtuuhintaisen majoituksen läheltä Lumphini puistoa ja Suan Lum Night Bazaar aluetta, vaikka kulkua helpottava skytrain ei kuljekaan sieltä. Taksi perille maksoi 450 THB. Hotelli oli vähän nuhjuinen, mutta ihan mukava. Huoneeni oli tilava ja sain leviteltyä sinne kaikki tavarani hyvin. 

Malaysia Hotelli on nuhjuinen, mutta hintaansa nähden oikein hyvä

En jäänyt kauaksi aikaa ihmettelemään hotellia, vaan päätin lähteä kävellen tutkimaan lähiympäristöä ja mahdollisesti kävellä jopa parin kilometrin päässä sijaitsevalle lähimmälle skytrain asemalle. Halusin mennä käymään kuuluisilla ruokamarkkinoilla Sukhumvit Roadin sivukadulla Soi 38:lla, jonne pääsisi parhaiten juuri skytrainilla. 

Parin kilometrin kävely kuumassa Bangkokissa väsyttävän matkapäivän jälkeen on yllättävän raskas ponnistus. Lisäksi reitti näyttää kartalla huomattavasti yksinkertaisemmalta, kuin paikan päällä suunnistaessa. Niinpä minäkin eksyin enkä löytänyt koskaan haluamaani skytrain asemaa. 

Thaimaassa eksyminen ei onneksi yleensä ole mikään ongelma. Huidoin ohi ajavalle pinkille taksille ja pääsin kyytiin. Taksilla ajaminen Bangkokissa on halpaa, joten en murehtinut hinnasta. Kuinka ihanaa olikaan istua ilmastoituun autoon ja ihastella ikkunoista Bangkokin sekamelskaa; ihanaa kaoottisuutta, jota olin jo vähän kaivannutkin. 

Aika pian ihasteluni muuttui tuskastuttavaksi kärsimättömyydeksi. Miten ihmeessä olin voinut unohtaa, kuinka hirvittävät ruuhkat kaupungissa on. Miten kukaan voi toimia taksikuskina tai yleensäkään ajaa autolla tässä kaupungissa. Autot seisoivat jälleen koko tien leveydeltä ja torvet soivat. Kukaan ei päässyt eteen eikä taaksepäin. 

Bangkokin ruuhkassa näkee paljon pinkkejä takseja

Automme ohi suhahti moottoripyörä. Se toi välittömästi mieleeni oman seikkailuni 10 vuotta aikaisemmin. Matkasin silloin moottoripyörätaksin tarakalla samanlaisessa ruuhkassa. Hymy levisi kasvoilleni, muistellessani tuota jännittävää kokemusta. ”Miksi en ole taas moottoripyörätaksin kyydissä?”, ihmettelin. Auton ilmastointikin tuntui olevan liian kovalla ja minulle tuli kylmä. Kuljettaja vain nyökkäili ja hymyili, kun yritin sanoa asiasta. Kaivoin matkapäiväkirjani esiin, jotta rauhoittuisin. Kaikille asioille ei aina pysty tekemään mitään. Silloin ne on vain hyväksyttävä. 

Istuin taksin takapenkillä hyvän tovin, sillä ajoittain eteenpäin olisi päässyt rivakammin jopa kävellen. Lopulta pääsimme kuitenkin Sukhumvit Roadille. Sen sivukadut on numeroitu siten, että parilliset ovat tien toisella puolella ja parittomat vastakkaisella puolella. Ajelimme vasenta kaistaa, onhan Thaimaassa vasemman puoleinen liikenne. Pian olimme jälleen pysähdyksissä ruuhkan vuoksi. Tuskastuneena pälyilin ulos ja huomasin edessäni kyltin ”Soi 39”. ”Haluan jäädä tässä pois.”, ilmoitin taksikuskille. Hän näytti avuttomalta ja yritti selittää minulle jotain. En kuitenkaan ymmärtänyt selityksiä ja olin mielestäni istunut jo tarpeeksi kauan taksissa. Niinpä pidin pääni. Maksoin kyydin ja nousin pois autosta. Kyyti maksoi 94 THB, jonka pyöristin sataseen. Reilut kaksi euroa tunnin taksikyydistä ei tuntunut kohtuuttomalta. 

Missään lähimaillakaan ei näkynyt Sukhumvit Roadin yli kulkevaa kävelysiltaa. Niinpä kaikkien sääntöjen vastaisesti ylitin tien autojen lomassa puikkelehtien. Päästyäni toiselle puolelle, ymmärsin mitä taksikuski oli halunnut sanoa minulle. Lähimmän poikkikadun numero parillisella puolella oli 24 ja minä olin matkalla kadulle numero 38. 

Eihän siinä muu auttanut, kuin lähteä lampsimaan kohti oikeaa osoitetta. Nälkä oli odotellessa kasvanut valtavaksi ja jalatkin tuntuivat olevan aivan poikki päivän aikaisemmista kävelyistä. En siis ollut parhaalla mahdollisella tuulella kävellessäni kohti ruokamarkkinoita. Jotain hyvääkin matkalta kuitenkin paljastui. Ohitin bensa-aseman, jonka pihassa parveili useita moottoripyörätakseja. Olin jo niin lähellä, että en enää tarvinnut kyytiä, mutta oli hyvä tietää, mistä taksit tarvittaessa löytyvät. Kävelin myös pienten kauneushoitoloiden ohi ja päätin tulla myöhemmin hellimään väsyneitä jalkojani rentouttavalla jalkahoidolla ja pedikyyrillä. 

Mangomyyjä oli iloinen tyttö

Vihdoin pääsin perille ruokamarkkinoille. Iloiset thainaisen kasvot ilmestyivät keltaisen mangovuoren takaa. 

”You want mango sticky rice?”, hän kysyi hymyillen. 

”Etsin ensin jotain ruokaa ja otan mangoa jälkkäriksi”, ehdotin. 

”Ok, madame. If you like.”, mangomyyjä vastasi thaienglannillaan. 

Voihan valinnan vaikeus! Katselin ympärilleni, kun kymmenissä kojuissa kokattiin toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokia. Tiesin, etten voi syödä kovin raskaasti, jos aion mahduttaa vatsaani vielä tuon ihanaisen jälkiruuankin. Päädyin lopulta kevyeen ja herkulliseen kana-nuudelikeittoon. Jälleen kerran oli todettava, että Thaimaassa parasta ruokaa saa kaikkein yksinkertaisimman näköisistä paikoista. Söin mielettömän hyvää ja todella edullista keittoa valkoisesta muovikulhosta pienen peltipöydän äärellä. Eikä se olisi voinut maistua paremmalta hienoimmassakaan ravintolassa. 

Katukeittiötunnelmaa

Katukeittiöm kana-nuudelikeitto oli taivaallista

Mango Sticky Rice on niin hyvää, että sitä on vaikeaa kuvailla

Olin tyytyväinen valintaani. Parasta asiassa oli, että vatsaan oli jäänyt vielä tilaa superherkulle eli keitetylle tahmealle riisille, joka syödään kypsien mehukkaiden mangoviipaleiden, makean kookosmaidon ja paahdetun pähkinärouheen kanssa. Mango-sticky rice on niin hyvää, että sitä on vaikeaa kuvailla. 

Sain annokseni ja istuin jälleen peltipöydän äärelle. Kuuma Bangkokin ilta, hyvä ruoka ja eksoottinen tunnelma kietoutuivat taivaalliseksi hyvänolon tunteeksi sisälleni. Halusin viivytellä mangoviipaleiden kanssa, että voisin nauttia hetkestä mahdollisimman pitkään. Säästelin suurinta ja mehukkainta palaa viimeiseksi. Lopulta tuli aika laittaa myös se suuhun. Ja mitä sitten kävikään? 

Viipale lipsahti haarukasta lautasen viereen peltipöydälle. Sen enempää ajattelematta nappasin mangon sormilla suuhuni. Saman tien ymmärsin kuinka tyhmästi olin toiminut. Ruoka Thaimaassa on usein puhdasta eikä siitä tule vatsavaivoja, mutta omat kädet ja ulkona sijaitsevat peltipöytien pinnat ovat varmasti epähygieenisiä. Vahinko oli kuitenkin jo sattunut ja päätin olla ajattelematta sitä enempää. Kylläisenä ja tyytyväisenä lähdin katsomaan onko jalkahoitola vielä auki. 

Thaimaassa kaikki on mahdollista. Niin minäkin löysin itseni jalkahoidosta pienessä viihtyisässä kauneushoitolassa myöhään illalla. Paikan emäntä oli nuori kaunis thainainen, joka ei puhunut oikeastaan lainkaan englantia. Apunaan mukana häärivät hänen 8-vuotias tytär ja 5-vuotias poika. Molemmat olivat ihan huippusuloisia ja todella seurallisia. Tyttö oli käynyt neljä vuotta englanninkielistä koulua ja puhui kieltä lähes täydellisesti. Pieni poikakin oli oppinut jotain sanoja siskoltaan ja oli innokas testailemaan kielitaitoaan käytännössä. 

Lapset toimivat tulkkeina myös äidilleen, joten meillä riitti juteltavaa pitkäksi aikaa. Viihdyin kauneushoitolassa lähes kaksi tuntia ja tunsin saaneeni uusia ystäviä. Lupasin käydä perhettä katsomassa vielä uudelleen, kun tulisin taas Bangkokiin muutaman viikon päästä, käytyäni ensin Etelä-Thaimaassa. Ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa, halusivat lapset esitellä minulle vielä lemmikkinsä. Suloinen Pepsi koira muistutti isäntiään. Sekin oli vilkas ja iloinen ja sai minut hymyilemään. 

Nuori äiti ja hänen kauneudenhoitaja kollegansa olivat ystävällisiä,
 vaikka kielitaito ei oikein riittänytkään.

8-vuotias tytär osasi sujuvasti englantia
 ja toimikin  tulkkina äidilleen

5-vuotias osasi myös vähän englantia siskonsa jalan jäljissä

Huonosta tuulesta ei ollut enää tietoakaan, kun lähdin huolitelluilla sormien ja varpaiden kynsillä sekä hemmotelluilla jaloilla kohti hotellia. Taisin vähän lauleskellakin ääneen, kun olin niin iloinen. ”Mukava ilta saisi arvoisensa päätöksen”, ajattelin, kun saavuin moottoripyörätaksikeskittymän luokse. Halusin mennä hotellille moottoripyörätaksilla vaikka sitten vanhojen aikojen ja ihanien muistojen kunniaksi. 

Eikä se päätös ollut huono. Mikä mahtava tunne onkaan viilettää pyörän kyydissä lämpimässä illassa hiukset hulmuten. Näin matkalla paikallisia purkamassa vihanneskojujaan torilla. Näin myös ihmismeren Suan Lum Night Bazaarilla. Kaupunki tuoksui kuumalle asfaltille ja pakokaasulle. Jostain sieraimiini leijaili myös mausteinen ruuan tuoksu. ”Everything ok?”, kysyi kuljettajani. ”Yes, everything is ok. I love Bangkok!”, vastasin ja tarkoitin jokaista sanaa. 

Eihän tämäkään tarina mahtunut yhteen osaan. Kerron siis loput Bangkokin tämän kerran seikkailuista seuraavassa osassa 2b Yksin Bangkokissa. Se löytyy täältä.

Olen julkaissut aikaisemmin tähän liittyneitä kirjoituksia:

Pohjois-Thaimaa kaikille aisteille jatkomatkakertomuksessa

osa 1 Bye Bye busy life
osa 2a Chiang Mai hurmasi minut

osa 2b Chiang Mai hurmasi minut 
osa 3  Polkupyörällä Makumaahan

osa 4 Polkupyöräily itkettää, naurattaa ja laulattaa 

osa 5 Takaisin Chiang Maihin
osa 6 Mae Hong Son Uinuu ja Yllättää

Ja Bangkok Enkelten Kaupunki, Idän Venetsia juttusarjassa:
1a Kuuma, Kuumempi, Kuumin
1b Kuuma, Kuumempi, Kuumin

Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – osa 1b Kuuma, Kuumempi, Kuumin

Seuraavana päivänä kävelimme itsemme lähes näännyksiin ja kävimme ihmettelemässä suuria tavarataloja Bangkokin keskustassa. Iltapäivällä päätimme lähteä joelle. Halusimme vaihtelua kävelyyn, ostoksiin ja taksissa istumiseen. Istuminen jokiveneen kyydissä tuntui juuri sopivan viileältä ja rentouttavalta tekemiseltä. Lähdimme matkaan Santhorn Taksin laiturilta ilman suunniteltua päämäärää. 

Myös munkit matkustavat usein jokilaivoilla

Joen toisella puolella asuu edelleenkin ihmisiä
huterissa paalujen päälle rakennetuissa mökeissään.

Katselimme lipuvan veneen kyydistä Bangkokin silhuettia joelta käsin. Toisella puolella kohosivat korkeat rakennukset, kun taas toisen puolen elo näytti maalaismaisemmalta. Kanssamatkustajat vaihtuivat eri laitureilla, mutta me vain istuimme veneen kyydissä. Reilun tunnin kuluttua saavuimme päätepysäkille. Nousimme pois Nonthaburissa. Veneellä matka oli kestänyt lähes puolitoista tuntia. 

Kello oli jo aika paljon ja huomasimme, ettei meillä ole kuin reilu tunti aikaa, ennen kuin viimeinen vene lähtisi takaisin kohti Bangkokia. Aika kuluin nopeasti venelaiturin läheisyydessä. Tulimme hyvissä ajoin takaisin vain huomataksemme, että valtava määrä ihmisiä jonotti veneeseen. Huolestuimme vähän, että mahtuisimmeko edes mukaan, emmehän olleet ostaneet mitään lippuja etukäteen. Helpotukseksemme viereen tuli toinenkin vene. Me ja joitakin paikallisia lastauduimme siihen. Suurempi vene lähti ja olimme tyytyväisiä, että olimme päässeet tämän väljemmin lastatun veneen kyytiin. 

Meidänkin veneemme lähti lopulta liikkeelle ja kauhuksemme huomasimme, että sen päämäärä oli joen toisella puolella. Kyseessä oli siis joen ylitysvene. Emme tienneet olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Viimeinen jokivene Bangkokiin oli mennyt emmekä tienneet miten pääsisimme sinne takaisin. Rauhoittelin itseäni ja Ristoa sanomalla, että onneksi Bangkokissa kaikki on halpaa. Emme mene konkurssiin, vaikka ottaisimme taksin. 

Kun pääsimme vihdoin takaisin oikealle puolelle jokea, oli meno siellä rauhoittunut huomattavasti. ”Mahtaisimmeko edes löytää taksia täältä?”, mietimme. Huoli alkoi taas hiipiä mieliimme. 

Huomasin laituriin kiinnittyneinä muutamia thaimaalaisia pitkähäntäveneitä. veneiden omistajat seisoskelivat paattiensa vieressä. Päätimme kysyä heiltä paljonko kyyti Bangkokiin maksaisi. Saimme neuvoteltua kohtuullisen hinnan ja hyppäsimme veneen kyytiin. 

Omistaja käynnisti veneen moottorin ja tunsin halua laittaa kädet korvilleni. Meteli oli valtaisa. Lähdimme liikkeelle ja korvatkin tottuivat meluun. Joen vesi roiskui vaatteille ja hiukset hulmusivat tuulessa, kun viiletimme jokea pitkin. Ohitimme jonkun ajan kuluttua matkustajaveneen, jonka kyydissä meidän piti olla. Heilutimme iloisesti matkustajille ja nautimme huimasta kyydistämme. 

Tropiikissa sää voi olla oikukas ja niin kävi tälläkin kertaa. Ilma oli ollut painostava jo pitkään. Kun matkasimme veneellä, repesi taivas ja alkoi sataa kaatamalla. Trooppinen sadekuuro oli jotain muuta kuin oma kesäsateemme. Vettä tuntui tulevan sanan varsinaisessa merkityksessä saavista kaatamalla. Kesävaatteemme olivat kastuneet nopeasti aivan likomäriksi. Veneen kuljettaja vain hymyili sydämellisesti sanomatta sanaakaan. 

Matkaa oli vielä reilusti jäljellä emmekä todellakaan ilahtuneet siitä tosiasiasta, että kuulimme ukkosen jyrähtelyn ja näimme salamoiden iskevän voimalla maahaan. Ukonilma tuntui vain lähestyvän meitä. Kuskimme lisäsi vauhtia ja me vaihdoimme Riston kanssa huolestuneita katseita. Jyrinä tuntui vyöryvän ylitsemme. Ehkä pelottava tilanne sai sen kuulostamaan mielissämme todellisuutta voimakkaammalta. En ainakaan muista ikinä aikaisemmin tai jälkeenpäinkään kokeneeni toista yhtä pelottavaa ukonilmaa. Märät vaatteetkaan eivät enää haitanneet, kun vain mietimme mitä tapahtuu, jos salama iskee veneeseen tai sen lähelle. 

Ukonilma trooppisessa kaupungissa on hurja kokemus
etenkin, jos on samaan aikaan pitkähäntäveneen kyydissä joella.

Niin ei onneksi käynyt, vaan pääsimme perille laituriin, josta olimme lähteneet matkaan. Vesisadekin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Kävelimme vettä valuen kohti hotellia ja hyppäsimme matkalla viereemme pysähtyneen tuk-tukin kyytiin. Hotellin turvassa mietin vielä matkaamme. Olipas siitä tullut taas tahtomattamme jännittävä reissu. Näin vielä yölläkin unta ukonilmoista ja maanjäristyksistä. 

Aamiaispöydässä maistelimme nuudeli- ja riisiruokia. Thaimaalaiset syövät melko tuhdisti jo heti aamulla. Toki tarjolla oli myös paahtoleipää, kahvia ja superihania tuoreita hedelmiä. Ananaskin maistuu Thaimaassa makealta ja mehukkaalta kuin parhain mansikka Suomen kesässä. 

Aamiaishuone kuten hotellihuoneemmekin oli koristeltu tuoreilla kukilla. Saimme nauttia joka päivä huumaavasta orkideoiden tuoksusta. Kaikkien näiden ihanien asioiden lisäksi Thaimaassa on syytä varautua myös ikävämpiin yllätyksiin. Juuri kun olin kaatamassa itselleni tuoremehua, näin kannujen välissä vilistävän suurikokoisen torakan. En ollut nähnyt moisia ötököitä hotellissa aikaisemmin. 

Loppuloman ajan muistimme kuitenkin pitää huoneemme kylpyammeessa ja käsienpesualtaassa vettä. Torakat saattavat nousta siisteihinkin hotelleihin viemäreiden kautta. Vesi estää niiden pääsyn huoneeseen. Söimme aamiaisellakin ainoastaan tiiviiden kupujen alta tarjottavia ruokia. Ja onneksi vältyimme näkemästä enempää torakoita hotellissamme. 

Risto oli jo totaalisesti kyllästynyt kävelemään kuumassa kaupungissa ja hän halusikin jäädä rentoutumaan hotellin uima-altaalle. Itseäni paikalleen jääminen ei houkutellut lainkaan. Niinpä sovimme, että vietämme päivän omissa oloissamme ja menemme sitten illalla yhdessä syömään. 

Minä kävin päivän aikana mm. thaihieronnassa ja jalkahoidossa. Miten ihanaa luksusta se olikaan pikkurahalla. Otin myös manikyyrin ja pedikyyrin. Kauniisti lakattujen kynsien kanssa lähdin jälleen shoppailemaan. Tuohon aikaan olin vielä niin pienikokoinen, että thaivaatteet sopivat päälleni erittäin hyvin. 

Aika kului siivillä ja huomasin, että minulle tulee kiire ehtiä takaisin hotellille sovittuun aikaan. Päätin ottaa taksin ja riensin ulos kaupasta. Ulkona huomasin, että pääsisin perille nopeammin kävellen. Autot ja tuk-tukit seisoivat koko tien leveydeltä ja torvet soivat. Taksikyyti piti siis unohtaa. 

Bangkokin ruuhkassa ei ole mahdollisuuksia päästä eteenpäin autolla tai tuk tukilla.

Paikallisetkin käyttävät paljon moottoripyörätakseja.

Lähdin kävelemään selvästi harmistuneena, sillä tiesin myöhästyväni. Pian paikallinen nuorukainen pysäytti minut. Hänellä oli päällään neonvärinen liivi ja hän osoitti moottoripyörää vieressään. ”Madame, taxi?”, hän kysyi. Katsoin nuorta miestä ja kaksipyöräistä kulkupeliä epäillen. ”Very fast, where you go?”, hän kysyi. Ymmärsin, että tämä voisi olla mahdollisuuteni. 

Kerroin minne olin menossa ja lisäsin, että minulla on kiire. Muuta ei tarvittu. Hyppäsin kyytiin ostoskassieni kanssa. Puikkelehdimme moottoripyörällä autojen välissä. Puristin istuimen takana olevaa metalliputkea ja suunnittelin jo jättäväni ostokset pois kyydistä, että pystyn pitämään paremmin kiinni. 

”I help”, kuljettaja sanoi ja otti pussukkani ohjaustankoon roikkumaan. Olin varma, että muovikassin sanka tarttuu jonkun auton peiliin. Niin läheltä ohitimme ruuhkassa seisovat taksit. Pelkäsin tässä kyydissä vielä enemmän kuin edellisenä päivänä pitkähäntäveneessä. Taisin ihan huudahtaa ääneen, kun kuljettaja kaarsi menopelin pois kadulta ja ajoi lyhyet portaat alas. ”Don’t worry. This is fast way.” poika vain nauroi minulle. 

Hän oli varmasti ajanut ruuhkassa ennenkin, sillä kuin ihmeen kaupalla pääsimme perille, emmekä olleet edes aiheuttaneet yhtään naarmua ohittamiimme autoihin. Jalkani tuntuivat tärisevän kun nousin kyydistä. Olin kuitenkin iloinen kokemuksestani ja sanoinkin pojalle, että en ole ollut koskaan ennen moottoripyörän kyydissä. Hän ojensi minulle hymyillen ostoskassini ja maksoin kyydin. Olin sittenkin ajoissa joten annoin kuljettajalle myös reilun tipin. Bangkok oli totisesti tehnyt minuun vaikutuksen. 

Kun Riston kanssa kävelimme myöhemmin illalla hotellille maittavan illallisen jälkeen, alkoi taas sataa. Vettä tuli taas todella paljon ja nopeutimme kulkuamme. Lähellä hotellia roskisten luona, näin saman kerjäläismiehen kuin ensimmäisenä iltanamme. Hän istui surkean näköisenä märällä kadulla kertakäyttömukinsa kanssa. Vauvaa ei onneksi näkynyt missään. 

Päätin, että annan miehelle nyt rahaa. Laskeuduin miehen eteen kyykkyyn ja yritin selittää hänelle, että annan rahaa, koska vauva ei ole mukana. En tiedä ymmärsikö hän sitä, mutta muistan vieläkin lämmön joka syttyi miehen silmiin, kun puhuin hänelle ja tipautin rahat kertakäyttökulhoon. Omatkin silmäni taisivat kostua katseidemme kohtaamisesta. Ymmärsin, että olemme molemmat samanlaisia ihmisiä ja haluamme elää elämämme mahdollisimman hyvin. Valitettavasti lähtökohtamme vain ovat kovin erilaiset. Olen mitä olen ja voin elää haluamaani elämää siksi, että olen syntynyt hyvinvointivaltioon ja saanut oikeuden opiskella ja tehdä töitä. Maailmassa on paljon ihmisiä, joilta nämä oikeudet puuttuvat. 

Tämän ensimmäisen Thaimaan ja Bangkokin matkani jälkeen olen palannut tuohon maahan ja kaupunkiin useasti. Seuraavaksi kerron Bangkokin kokemuksistani vuonna 2008, kun lensin kaupunkiin Pohjois-Thaimaassa viettämäni ikimuistoisen ajan jälkeen. Se tarina jatkuu täällä.

Aikaisemmin kirjoittamani Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – juttusarjan osat

1a Kuuma, Kuumempi, Kuumin

Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – osa 1a Kuuma, Kuumempi, Kuumin

Pääsin Bangkokiin ensimmäisen kerran vuonna 1998. Olihan se aikamoinen kokemus. Olin silloin melko kokematon matkustaja ja kulttuurishokki iski välittömästi, kun astuimme lentokentältä ulos. Kaoottinen liikenne täytti kadut, torvet soivat ja valot vilkkuivat. Ilma oli kuin saunassa löylyn heiton jälkeen. Vaatteet tuntuivat liimaantuvan ihoon kiinni ja ihmisiä oli todella paljon. Joka puolella oli hälinää ja meteliä. 

Kävelin lentokentältä ihmeissäni bussia kohti ja melkein törmäsin vastaantulevaan oranssikaapuiseen munkkiin. Mies pelästyi pahan kerran, mutta huokaisi helpotuksesta, kun ehti väistää minua. Kuulin myöhemmin oppailta, että munkit eivät saa koskettaa naista. Onneksi en ehtinyt aiheuttaa ikuista traumaa munkkiparalle. 

Majoittauduimme Silomin alueelle keskitason hotelliin. Hotellissa oli viihtyisää ja siistiä, vaikka se olikin jo nähnyt parhaat päivänsä. Erityisesti kiinnitin huomiota henkilökunnan ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen. He hymyilivät koko ajan. Olipa kyse sitten kerrossiivoojasta tai hotellin johtajasta, tervehtivät he kaikkia vieraita aina iloisesti. Se tuntui todella mukavalta. 

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että thaimaalaisten hymy johtuu osaltaan buddhalaisesta uskomuksesta. ”Se, miten kohtelee muita ihmisiä vaikuttaa siihen, minkälaisen elämän saa seuraavaksi.” Pahin mahdollisuus on kuulemma syntyä katkaravuksi meren mutaan. Thaimaalaiset siis hymyilevät aina ja kaikissa tilanteissa. Hymy saattaa kätkeä alleen myös surua tai pelkoa.

Bangkok vuonna 1998

Illalla lähdimme läheiselle Pat Pongin alueelle kävelemään. Jouduimme toteamaan hyvin nopeasti, että ”Huh-huh mikä paikka”. Kojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä tuntui riittävän silmänkantamattomiin. Myyjät juoksivat hintaneuvottelujen jälkeen peräämme. Yllättäen he suostuivatkin tarjoamaamme halvempaan hintaan, vaikka olivat juuri aiemmin vakuuttaneet thaienglannillaan ”Madame I can’t. I loose.” 

Go go baarien valot välkkyivät ja sisäänheittäjät käyttivät kaikki taitonsa suostutellakseen meidät asiakkaiksi. He tietävät, että jos saavat pariskunnasta naisen sisään, seuraa mies varmasti perässä. Toisin päin asia ei välttämättä toimi. Niinpä nimenomaan minä sain kuunnella mitä mielikuvituksellisimpia myyntipuheita illan seksi-showsta. Olin ihan pää pyörällä muutenkin Thaimaan pääkaupungin erilaisuudesta. Niinpä baarit jäivät väliin.

Patpongin alueella sisäänheittäjiä riittää

Kun shoppailujen jälkeen kävelimme takaisin hotellille, näin sydäntä särkevän näyn. Laiha ryppyinen mies istui valtavien roska-astioiden vieressä pieni kertakäyttömuki kädessään. Hän katsoi meitä anovasti. Miehen vieressä makasi paljaalla kadulla pieni arviolta alle vuoden ikäinen vauva. Vauva näytti nukkuvan. Hänellä oli päällään vain likaiset, märät pikkuhousut. Jatkoin matkaa kyynelsilmin. Tiesin, että ei todellakaan ole oikein antaa rahaa kerjäläiselle, joka tuo lapsen ”houkuttimeksi”. 

Huoneessamme oli suuri kylpyamme, pehmeät sängyt, minibaari ja TV. Voin suorastaan fyysisesti pahoin, kun ajattelin miestä ja vauvaa kadulla. Olisinpa voinut hakea lapsen kylpyyn ja oikeaan sänkyyn nukkumaan. Päätin, että annan heille ruokaa seuraavana päivänä. Oli se sitten oikein tai väärin. 

Aamulla lähdimme tutustumaan Bangkokin temppeleihin. Vaikutti, että meillä oli todella huono tuuri, sillä kaikki temppelit tuntuivat olevan kiinni. Innokkaat tuk-tuk kuskit sen sijaan halusivat viedä meitä ostoksille. ”Gasoline free today. Coverment pays.”, he sanoivat. Ihmettelimme hiukan asiaa, mutta hyppäsimme kyytiin. Niinhän siinä kävi, että jouduimme kiertämään kaikki mahdolliset ”jalokivikaupat” ja räätälit. Onneksi pysyimme tiukkana emmekä tehneet heräteostoksia.

Tuk tukit voivat olla todella hienoja

Tuk-tuk kuskit saavat bensakuponkeja tai rahaa, kun vievät turisteja kauppoihin. Heidän yleinen kikka houkutella valkolaisia kyytiinsä, on väittää, että temppelit ovat tänään kiinni. Halpaan ei kannata heti mennä, vaan käydä tarkistamassa asia itse. 

Pitkien ja pakokaasunsavuisten ajelujen jälkeen pääsimme lopulta yhdelle temppelialueelle sisään. Oranssikaapuiset munkit meditoivat ja puuhailivat omia askareitaan. Kultakupoliset rakennukset kimaltelivat auringossa ja ihmiset kantoivat ruokaa, suitsukkeita, kukkia ja kynttilöitä Buddha patsaan jättikokoisille jaloille. Olimme tulleet Wat Intharawihan temppeliin lähelle Bangkokin läpi virtaavaa Chao Phraya jokea. Temppelin vetonaula on 32 metriä korkea seisova Buddha, joka on kullattu päästä varpaisiin. Patsas on todella vaikuttavan näköinen. 

Tuntui kuin ilma temppelialueella olisi erilaista, verrattuna muualle Bangkokiin. Painava levollinen rauha alkoi vaikuttaa myös meihin ja aloimme liikkua hitaammin ja tiedostaa ympäristöämme paremmin. Temppelin rauhassa omat kiireet ja ongelmat haihtuivat ja rentouduimme lopullisesti lomatunnelmaan. Myöhemmin matkoillani Bangkokissa ja Thaimaassa olen vieraillut myös muissa temppeleissä. Tunnelma on aina levollinen ja vaikutus rentouttava.

Seisova Buddha Wat Intharawihan
temppelissä on 32 metriä korkea

Ihmiset kantavat lahjoja seisovan
Buddhan jalkojen juureen

Aivan vastakkaiseen tunnelmaan pääsimme seuraavana päivänä, kun lähdimme kuuluisille Chatuchak viikonloppumarkkinoille shoppailemaan. Nykyään markkinoille pääsee helposti ilmajunalla, mutta 90-luvulla lähdimme matkaan taksilla. Bangkokin liikenne voi olla ihan käsittämätön. Taksi lipui etanan vauhtia ruuhkassa eteenpäin. Päätimme olla hermostumatta. Eihän siitä ainakaan hyötyä olisi. 

Tuskastuttavan pitkän matkan jälkeen olimme perillä. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle taivaalle ja päivä oli todella kuuma. Näimme edessämme myyntikojuja silmänkantamattomiin. Ulkona avoteltassa toimi ”parturi”, jossa taitavat thaimiehet leikkasivat terävällä veitsellä miesten päitä kaljuiksi. Aika hurjan näköistä touhua se oli. 

”Sisällä” basaarissa myytiin ihan kaikkea mahdollista. Hypistelimme koriste-esineitä, vaatteita, kenkiä ja käsitöitä. Näimme myös astioita, keramiikkaa ja huonekaluja. Jotkut kojuista olivat ilmastoituja. Tuntui taivaalliselta astua sellaiseen tuskastuttavasta kuumuudesta. 

Valitettavasti ilmastointi puuttui monista sellaisistakin kojuista, joissa myytiin eläimiä. Oli surullista katsoa pieniä suloisia koiranpentuja vetelinä ahtaissa kopeissa kietoutuneina toisiinsa. Lämpötila oli varmasti lähemmäs 50 astetta. Ainakin se tuntui siltä.

Kuuman päivän jälkeen lähdimme vielä kävelylle hotellin lähelle. Ensimmäisenä iltana näkemäämme kerjäläismiestä vauvoineen ei näkynyt tällä kertaa. Olin asiasta helpottunut, vaikka olinkin varannut heille mehutetran ja hedelmiä. Roskisten luona näimme vain suuren torakan juoksevan kadun koloon. 

Nousimme hissillä korkean rakennuksen pianobaariin. Näköalat olivat upeat ja meistä tuntui, kuin olisimme tulleet jälleen erilaiseen maailmaan. Istuimme lattialle tyynyjen päälle tyylikkäiden matalien pöytien ääreen. Kuuntelimme taitavan pianistin herkkää esitystä ja tutkimme cocktail-listaa. Päädyimme ostamaan happy hourin. Saisimme sovitulla hinnalla juoda tunnin sisällä niin monta cocktailia, kuin ehtisimme. 

Tarjoilija polvistui eteemme ottamaan tilauksen. Valitsin Mai Tai cocktailin. Risto otti San Franciscon. Drinkit tulivat nopeasti ja olivat suurissa laseissa. Siemailimme niitä nauttien samalla ilmastoinnista, näköaloista ja pianomusiikista. Lasimme olivat vasta puolessa välissä, kun tarjoilija tuli kysymään mitä otamme seuraavaksi. Emme voineet vastustaa kiusausta vaan teimme uuden tilauksen ”Piña Colada ja Mohito, kiitos.” Ehdimme juomaan tunnin aikana kolme cocktailia kumpikin.

Piano baarista oli upeat näköalat ja drinkkilistalta löytyi "Happy Hour"
eli tunniksi niin monta drinkkiä, kuin siinä ajassa ehtii juomaan.

Laskeuduimme nopealla hissillä alas. Kadulla kuuma ilma ja ihmispaljous tuntuivat lyövän kasvoille. Yritin hengittää syvään, mutta tunsin kuinka silmissäni alkoi sumentua ja jouduin ottamaan Ristosta kiinni. Sain hyvän opetuksen siitä, kuinka tärkeää Thaimaassa on juoda paljon vettä. Nestehukka pääsi yllättämään eivätkä nopeasti juodut alkoholidrinkit paljon auttaneet asiaa. Onneksi minulla oli laukussa mehutetra, jonka olin ajatellut antaa kerjäläismiehelle. Sen juotuani oloni parani huomattavasti.

Loppuviikon aikana Bangkok näytti meille vielä monenlaiset kasvonsa. Vuoden 1998 seikkailu jatkuu vielä seuraavassa osassa Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – osa 1b Kuuma, Kuumempi, Kuumin.

Eteläinen Afrikka osa 6 – Afrikka antaa ja Afrikka ottaa - St Lucia, Hluhluwe ja Durban

Swazimaassa olimme olleet kännykän kentän ja Internetin ulottumattomissa. Siellä ja sitä ennen Krügerissä nautimme puhtaasta kauniista luonnosta ja villieläinten läsnäolosta. St Luciassa tuntui, kuin olisimme saapuneet taas ”sivistyksen” pariin ja suorastaan suureen kaupunkiin. Hotellimme oli uudenaikainen. Katetulla sisäpihalla komeili hulppea uima-allas ja huoneistot olivat suuret ja viihtyisät. 

Ostimme St Lucian katumarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan

Kaupungin vilinää pitkästä aikaa

Eihän St Lucia oikeasti ole kovin suuri kaupunki eikä hotellimme ollut varsinaisesti mikään luksushotelli. Asiat vain näyttävät ja tuntuvat erilaisilta. Riippuu aina siitä mihin niitä vertaa. Meille se tuntui edellisiin päiviin verrattuna luksukselta. Kuin myös se, että Elroy pääsi kokkailemaan sisätiloissa ja söimme sisällä oikean ruokapöydän äärellä. Kokemusta olisi voinut verrata lähes Michelin ravintolaan. 

Ilma oli sen verran viileä, että uima-allas ei houkutellut vaan lähdimme kävellen tutustumaan kaupunkiin. Kuinka ihanaa olikaan käydä tavallisissa kaupoissa ja nähdä ihmisiä arkikiireissään. Kävimme päivittämässä uutisaukkomme nettikahvilassa ja ostimme tienvarsimarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan. 

Vaikka St Lucia tuntui kaupunkimaiselta, on se oikeasti ”portti” villieläinten maailmaan rauhoitetulle kosteikkoalueelle Intian valtameren äärellä. Mekin suuntasimme St Lucian Wetland alueelle illalla hiukan ennen auringonlaskua. Johannes kuljetti meidät rantaan Marleyn kyydillä. Sieltä nousimme avoimeen katettuun veneeseen ja parin tunnin mittainen auringonlaskuristeilymme alkoi. 

Kotka laskeutui puuhun ihan meidän lähelle

Kuningaskalastaja on loppujen lopuksi
aika vaatimattoman näköinen

Erikoista risteilyssä oli se, että unohdimme täysin ihailla auringonlaskua. Huomiomme kiinnittyi sen sijaan kymmeniin virtahepoihin ja krokotiileihin sekä tuhansiin erikokoisiin ja värisiin lintuihin. Eläimet päästivät meidät uskomattoman lähelle. Veneen kapteeni, joka toimi myös risteilyn vetäjänä, kuitenkin muistutti, että olemme jälleen villieläinten kanssa tekemisissä. ”Jalkoja ja käsiä ei pidä missään tapauksessa kurotella yli veneen laidan.” 

”Virtahepo on Afrikan vaarallisin nisäkäs, vaikka onkin kasvissyöjä. Sillä on valtavat torahampaat ja tonnien painoinen ruho. Eikä se epäile käyttää niitä puolustaessaan reviiriään ja poikasiaan.”, kapteeni kertoi. Hän jatkoi vielä, ”Virtahevot tappavat Afrikassa eniten ihmisiä verrattuna muihin nisäkkäisiin.” Muistimme siis osoittaa kunnioitusta näitä jättimäisiä eläimiä kohtaan. 

Ensin virtahevoista näkyivät vain nenäpäät

Niiden valtava koko alkoi kyllä hahmottua

Ne näyttivät olevan hyvin helliä toisilleen

Avoimesta veneestä oli hyvät näkymät. Brittikapteenimme selitti
ja kertoi lisäksi elävästi eläimistä ja niiden tavoista.

Eläimet tuntuivat viihtyvän yhdessä ja osoittivat jopa hellyyttä toisiaan kohtaan. Varsinkin poikaset näyttivät todella suloisilta. Kun yksi naaraista alkoi näyttää suuttumuksen merkkejä ja osoitti vihamielisyyttä uteliaisuuttamme kohtaan, laittoi kapteeni nopeasti pakin päälle ja lähdimme kauemmaksi. 

Virtahepo näyttää mahtavimmalta, kun se esittelee paremmuuttaan aukomalla mahtavan kokoista kitaansa ja suuria hampaitaan. Homma näyttää ihan siltä, kuin hippo haukottelisi. Niinpä kisailimmekin leikkimielisesti siitä, kuka nappaa parhaimman Hippon haukotuskuvan. Saksalainen Walter vei voitoin. Onneksi hän jakoi onnistumisensa meidän kaikkien muiden kanssa ja siksi valokuva on nyt tässä teidänkin ihailtavana. 

Pääsimme myös erittäin lähelle virtahepoja

Ne tuntuivat viihtyvät hyvin ryhmissä. Laitoimme pystyyn kisan siitä,
kuka nappaa parhaan kuvan hippon haukotuksesta.

Saksalainen Walter voitti kisan ylivoimaisesti tällä otoksella

Virtahevon hammas on valtava ja leuoissa riittää puruvoimaa,
vaikka kyseessä onkin kasvissyöjä.

Risteilyn jälkeen Johannes haki meidät taas Marleyn kyydillä takaisin hotellille. Ehdimme hiukan siistiytyä ja lähdimme sitten viimeiselle Elroyn valmistamalle illalliselle. Johannes ehdotti, että jokainen kertoisi lyhyesti yhteenvedon omista kokemuksistaan safarin aikana. Kierros osoittautui hyvin tunteelliseksi monella tapaa. Nauroimme hassuille sattumille ja muistelimme lämmöllä huippuhetkiä. 

Oman osansa palautteesta sai myös Marley. Tuo safariautomme, jota ei missään tapauksessa saanut kutsua kuormuriksi. Olimme luultavasti vahingossa kutsuneet sitä väärällä nimellä. Neil nimittäin kertoi, että yhtenä yönä Marley oli kastellut hänen kenkänsä. Jostain oli päässyt sisälle vettä ja juuri tietenkin Neilin kenkien päälle. Miehellä oli myös pieni verinaarmu käsivarressa. ”Marley siihen puraisi, kun tulin sen kyydistä alas.” Neil sanoi nauraen. 

”Se söi myös minun piilolinssini.” jatkoin Neilin juttua. ”Nukahdin piilarit päässä Marleyn kyytiin. Kun heräsin, niin huomasin, että toinen linssi oli kadonnut.” ”Huomenna on viimeinen päivä, kun matkaamme Marleyn kyydillä. Sinähän voit kostoksi pissata sen renkaille, kun saavumme perille.”, ehdotti Risto Neilille. 

Johannes haki meidät Marleyllä takaisin hotellille.
Illallisella Marleykin sai osan muisteluista.

Hauska ilta jatkui matkamuistojen voimin myöhään yöhön. Nukkumiselle ei jäänyt paljon aikaa, sillä aamulla lähtö oli jo klo 4.30. Suuntaisimme läheiseen Hluhluwen kansallispuistoon bongailemaan villieläimiä vielä kerran. 

Vain parin tunnin unien jälkeen herätyskello pirisi ja nousin vastahakoisesti ylös sängystä. Onneksi olimme pakanneet laukut jo yöllä. Aikaa ei ollut paljon ja suihkussakin piti vielä käydä. Yritin kiirehtiä unisesta olosta huolimatta. En ymmärtänyt lainkaan, että kylpyhuoneessa voisi olla vettä lattialla. Vauhtini oli kai liian kova suhteutettuna vireystasooni. Niinpä sitten liukastuin veteen oikein kunnolla. Lensin ”kaaressa” taaksepäin ja kaikkien sääntöjen vastaisesti otin vasemmalla kädellä tulevan iskun vastaan. Lösähdin koko painolla huonossa asennossa olevan käden päälle ja tunsin nopeasti vihlaisevaa kipua. 

Huomasin jo suihkussa, että en pysty käyttämään kättäni normaalisti. En silti halunnut uskoa, että siinä olisi mitään suurempaa hätää. Epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni, sillä Risto joutui auttamaan minua jopa pukeutumisessa. Lähdimme kuitenkin sovittuun aikaan matkaan. 

Aamu oli todella kylmä. Saavuimme reilun tunnin päästä Hluhluween, jossa meidät jaettiin kahteen ryhmään. Kummallekin ryhmälle osoitettiin oma avojeeppi ja puiston opas. Olimme pukeneet kaikki mahdolliset vaatteet päällemme, silti kääriydyimme vielä autoissa odottaviin huopiin. 

Hluhluwen portti varhain aamulla

Vaikka aamu oli todella kylmä, kareili hymy yhden jos toisenkin kasvoilla.
Villieläinten näkeminen luonnon oloissa on  todella säväyttävää.

Kylmyys tai kipeä käsi ei haitannut. Hymy nousi huulille, kun saimme ihailla upeaa kaunista kirahvia aivan lähietäisyydeltä. Seeprat juoksentelivat vähän kauempana ja ilma tuoksui aamukasteelle. 

Oppaamme ajoi välillä pienemmälle kärrypolulle ja saimme nousta pois jeepin kyydistä. Oppaalla oli jälleen ase mukanaan, jos eläinten kanssa tapahtuisi jotain yllättävää. Seisoimme ylhäällä lähellä usean sadan metrin pudotusta, kun opas osoitti kauas alaspäin joen rannalle. ”Can you see? There are few white rhinos near the river.” hän sanoi. Risto ei kuullut mistä oli ollut puhe, joten toistin saman suomeksi, “Tuolla joen lähellä on sarvikuonoja.” 

Oppaamme havahtui ja kääntyi minuun päin. ”Ettekö te olekaan saksalaisia. Tehän puhuitte suomea.” hän sanoi englanniksi. ”Kuinka voit tunnistaa suomen kielen?” minä kysyin. Opas luetteli selvällä suomella, ”sarvikuono, leijona, kirahvi, puhveli…” Tilanne alkoi suorastaan naurattaa. Opas selitti, ”Aurinkomatkat tuo meille vuosittain suomalaisia turisteja. Olemme sitä varten opetelleet tärkeimmät eläimet teidän kielellänne.” Sitä hauskuutta meillä sitten riitti koko loppu kierroksen ajaksi. Taisivat saksalaisetkin oppia viidakon eläimiä suomeksi. 

Kaunis savanni ja upea kirahvi

Hän taisi olla melko utelias, kun halusi tulla todella lähelle autoamme.

Kirahvi on kaunis eläin

Tämä tuli siis TODELLA lähelle

Söimme aamiaista puistoon katetun pöydän äärellä.

Parin tunnin ajelun ja ihastelun jälkeen opas vei meidät aamiaiselle. Ilma oli jo hiukan lämmennyt ja kahvi maistui huiman hyvälle safarimaisemiin katetun aamiaispöydän äärellä. 

Käteni oli entistä kipeämpi. Tajusin, että en pysty levittämään edes voita leivän päälle. Huomasin, että se oli myös turvonnut aika lailla. Risto huomautti, että minulla oli vielä sormukset sormissa. ”Ne on saatava pois vaikka sitten rikkomalla ne.”, hän sanoi. En halunnut ajatellakaan rikkovani rakkaita sormuksiani, joten käskin hänen vain vetää ne pois. Liukastimme sormet voin avulla. Silti jouduin puremaan hampaita lujasti yhteen, etten olisi huutanut ääneen, kun Risto kiskoi sormukset pois sormistani. 

Päätimme, että kättä on näytettävä lääkärille. Puistosta sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä päätin jatkaa normaalisti safarin mukana ja mennä lääkäriin vasta illalla, kun saapuisimme Durbaniin. Ihan hyvä päätös se oli. Näimme vielä lauman villisikoja ja monia antilooppeja. Suuren aukion laidalla opas pysäytti auton ja osoitti kauas aukion laitaan. ”Siellä on leijonia.”, hän sanoi. Ja toden totta näimme valtavan kokoisen uroksen upean harjaksensa kanssa. 

Nautimme puistossa ajelusta ja upeista maisemista. Välillä näimme ystävämme toisen jeepin kyydissä. Yritimme molemmat todistella toisillemme, että olimme tehneet parempia bongauksia. Aamupäivä kului nopeasti ja pian olikin aika nousta taas oman Marleyn kyytiin ja lähteä kohti Durbania. Matkalla näimme paikallisia ihmisiä lounastauoilla. He heiluttelivat meille ja hymyilivät kauniisti. 

Kyllä siellä on leijona, kun oikein tarkkaan katsoo.

Villisiatkin tulivat ihmettelemään touhujamme

Puolet porukastamme oli lastattu toiseen autoon.

Gnu antilooppi ei paljon meistä välittänyt

Paikallisia lounastauolla tienvieressä

Me lounastimme matkan varrella bensa-asemalla. Tauko oli paikallaan, sillä käteni oli äitynyt jo todella kipeäksi eikä auton tärinä tuntunut lainkaan hyvältä. Onneksi lounaan jälkeen matkaa ei ollut enää kovinkaan paljoa. 

Durbanissa kirjauduimme vain nopeasti hotelliin ja lähdimme läheiselle lääkärin vastaanotolle. Löysimme itsemme pienestä sotkuisesta huoneesta. Paperipinoja oli joka paikassa samoin pölyttyneitä koriste-esineitä. Vastaanottoapulainen oli ystävällinen afrikkalainen nainen. ”Istukaa odottamaan. Lääkäri tulee kohta.” hän kehotti hymyillen. 

Hetken kuluttua noin viisikymppinen mieslääkäri astui huoneeseen. Hänen pulppuileva persoonallisuutensa täytti koko tilan. ”My darling! What has happened? Why have you hurt your hand?”, hän hössötti. Paineltuaan ja väänneltyään kipeää kättäni, hän päätti, että meidän on lähdettävä sairaalaan. ”Pääsette sinne minun kyydilläni.”, hän vielä totesi. 

Lähdimme porukalla parkkihalliin. Matkalla lääkäri kertoi olevansa alun perin puolalainen, mutta asuneensa Etelä-Afrikassa jo 20 vuotta. ”En halua muuttaa täältä koskaan pois. Elämäni on täällä.”, hän sanoi. Pysähdyimme autohallissa uuden karhean kiiltävän avomersun viereen. ”Hypätkää kyytiin!”, lääkäri kehotti. 

Risto tunkeentui olemattoman pienelle takapenkille ja minä istuin kipeän käteni kanssa repsikan paikalle. Lääkäri hyppäsi kuskiksi. ”Darling please fasten your seatbelt.” hän vielä muistutti. 

Kun olin napsauttanut turvavyön kiinni, lähdettiin liikkeelle. Huh-huh! Enpä ole moisessa kyydissä ennen ollutkaan. Jo autohallissa lääkäri kaasutteli kuin James Bond konsanaan. Kaasu pohjaan ja sitten tiukka jarrutus ennen kurvia ja taas kaasu pohjaan. Pitelin kipeästä kädestäni suojelevasti kiinni ja toivoin, että en rikkoisi enempää luita tässä kyydissä. 

”Nyt, kun olen nähnyt ajotyylisi, ymmärrän, miksi pyysit laittamaan turvavyöt kiinni.”, sain sanottua lääkärille. Hän nauroi, ”Enhän minä siksi…. täällä vaan saa sakot, jos istuu auton kyydissä ilman turvavöitä.” Taisi olla melkoinen huumoriveikko tuo lääkäri. Luulisi, että sakot saisi paljon helpommin vaikka siitä, kun vauhti nousi yli sataan kilometriin tunnissa keskellä kaupunkia ja ihmiset joutuivat hyppimään suojatieltä takaisin tien sivuun turvaan, kun lääkäri päästeli menemään. 

Sairaalaan oli vajaan 10 kilometrin matka. Keskustaosuuden jälkeen siirryimme monikaistaiselle ohitustielle. Lääkäri ohitteli autoja oikealta ja vasemmalta käyttäen kaikkia neljää samaan suuntaan menevää kaistaa. Vauhti tuntui hirvittävältä eikä olotilaa helpottanut se, että Etelä-Afrikassa liikenne on vasemmanpuoleinen. Muutenkin tuntuu hullulta istua auton kyydissä väärällä puolella. 

Näin edessäpäin tien kaartuvan melko jyrkästi. Kaarre oli suojattu paksulla korkealla betoniseinällä. Minun oli aivan pakko sulkea silmäni. En vain voinut katsoa, kun auto kiisi kaarteeseen niin lujaa. Risto sanoi myöhemmin katsoneensa, että vauhtia oli välillä jopa 180 km/h. Luultavasti ajoimme kaarteeseen kuitenkin hiukan hiljempaa, sillä selviydyimme siitä ehjin nahoin. 

Adrenaliinit kymppiin nostanut matka loppui viimein sairaalan pihaan. Jalat tuntuivat lähes hyytelöltä, kun astelimme sisään rakennukseen. Lääkärimme kulki sairaalassa kuin kala vedessä. Hän flirttaili hoitajille ja kuiskaili meille, että pääsemme varmasti jonon ohi röntgeniin. 

Niin varmaan tapahtuikin, sillä istuin pian afrikkalaisen hoitajan ohjaamana röntgenhuoneessa. Hän asetteli kättäni kuvia varten ja poistui sitten itse kuvauksen ajaksi. Pian homma oli ohi ja menin odottelemaan tuloksia. 

Lääkärikin ilmestyi kohta paikalle juttelemaan mukavia, ”Durban on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa 300 000 asukkaan kalastajakylästä 3 miljoonan asukkaan suurkaupungiksi.”, hän kertoi. ”Suomalaisista olen pitänyt aina. Te osaatte huolehtia asioistanne, ettekä sotke omia takapihojanne, niin kuin monet muut.” hän sanoi ja lähti sanojensa mukaan tutkimaan röntgenkuviani. 

Kymmenen minuutin päästä lääkäri ja hoitaja tulivat takaisin. ”Darling, you need to do it again. Joudumme ottamaan kädestäsi uudet kuvat.” hän puhui lempeästi. Hoitaja johdatti minut taas samaan huoneeseen ja otimme uudet kuvat. Pitkän odottelun jälkeen lääkäri tuli takaisin. ”Kätesi ei ole murtunut, mutta pienten luiden päällä olevat peitteet ovat vaurioituneet pahasti. Jotta nuo luut pysyvät paikallaan, on meidän lastoitettava kätesi.” 

Niin sitten tehtiin. Lastoituksen jälkeen sain myös reseptin lääkkeitä varten. ”Voit ostaa ne sairaalan apteekista. Minä joudun kyllä nyt lähtemään, mutta pääsette varmasti taksilla takaisin hotellille.” lääkäri sanoi. Olin helpottunut. En ehkä olisi uskaltanut mennä enää hänen kyytiinsä. 

Paljon paljon myöhemmin Suomessa menin uudelleen lääkäriin, koska käsi ei ollut parantunut toivotusti. Suomalainen lääkäri totesi, että käsi on murtunut. ”Murtuma on niin selvä, että sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkin jos on lääkäri”, hän sanoi. 

Ehkä Etelä-Afrikan lääkäri ei sitten ollutkaan lääkäri. Tai sitten sairaalan röntgenlaite oli rikki eikä kuvia koskaan saatukaan. Se on hyvin todennäköistä. Suomalainen lääkäri nimittäin ihmetteli sitäkin miksi en ollut saanut röntgenkuvia mukaani. Enhän koskaan edes nähnyt niitä itse. 

Hyvää asiassa oli kuitenkin se, että suomalaisenkin lääkärin mukaan hoito oli ollut oikea, vaikka diagnoosi oli ollut väärä. Luutuminen oli alkanut oikein. Käteeni laitettiin uudenaikaisempi kevyt lasta ja sitä kehotettiin pitämään vielä pari viikkoa lisää. 

Viimeistä kertaa koko porukalla

Durbanissa ilta kuitenkin jatkui. Ehdimme muiden safarilaisten mukaan illalliselle. Se oli mukavaa, olihan kyseessä viimeinen yhteinen ilta. Menimme Johanneksen johdolla valtavaan intialaisravintolaan. Durbanissa asuu Etelä-Afrikan suurin intialaisväestö ja se näkyy etenkin ravintolatarjonnassa. Söimme mausteista intialaista ruokaa valtavasta buffet pöydästä. Sain ruuan keräämiseen paketissa olevan käteni vuoksi apua kaikilta. 

Ruoka ei totta puhuakseni ollut mitenkään päätä huimaavan hyvää, mutta hauskaa meillä oli. Tarjoilijat ottivat meistä vielä yhteiskuvia kaikkien kameroilla. Illallisen jälkeen hyppäsimme viimeisen kerran Marleyn kyytiin ja ajelimme takaisin hotellille. 

Hotelli sijaitsi rantakadulla, johon meren äänet kuuluivat selvästi. Tunsimme myös meren suolaisen raikkaan tuoksun. Vasta silloin huomasimme, kuinka hieno paikka Durban olikaan. Oli jo pimeää, mutta istuimme porukalla illan viimeisille hotellin alakerrassa olevaan terassiravintolaan. Pitkän päivän jälkeen olimme kuitenkin nopeasti valmiita nukkumaan. 

Aamu valkeni aurinkoisena. Olin nukkunut melko huonosti, mutta väsymys unohtui, kun katsoin ikkunasta ulos. Meri jatkui välkehtivänä silmän kantamattomiin. Tuuli heilutteli eri maiden lippuja saloissa ja paikalliset pystyttelivät myyntikojujaan rantakadulle. 

Durbanin aamu hotellihuoneen ikkunasta

Paikalliset pystyttelivät täälläkin myyntikojujaan

Jouduin nauttimaan Durbanin upeasta hiekkarannasta käsi paketissa

Kipaisimme nopeasti aamiaiselle. Siellä näimme vielä muut safarilaiset, joiden matka jatkuisi kohta eri suuntiin. Viimeisten hyvästien jälkeen lähdimme ulos kävelylle. 

Intian valtameressä on lämmintä vettä, mutta uiminen ei ole silti suositeltavaa. Sillä ainakin ajoittain meressä on paljon haita. Siksi rantaan on laitettu useita merivesialtaita, joissa ihmiset käyvät uimassa. Me tyydyimme kävelemään. Rannasta merelle oli rakennettu pitkä laituri jonka päässä katselimme näkisimmekö edes vilauksen haista. Emme nähneet, mutta meri ja näkymä rannalle näyttivät upeilta. Tuuli tuiversi hiuksiin uuden kampauksen ja me mietimme, miten eteläisen Afrikan valloituksemme jatkuisi tästä eteenpäin. 

Durban on kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Se on nykyään
Etelä-Afrikan toiseksi suurin kaupunki Johannesburgin jälkeen.

Intian valtameressä on ajoittain paljon haita.
Durbania pidetään silti  kovien tuulten vuoksi suffaajien paratiisina.

Matkamme oli aikalailla puolivälissä. Reilun tunnin päästä hyppäisimme lentokenttäkuljetuksen kyytiin. Olimme tilanneet sen jo edellisenä iltana, mutta afrikkalaiseen tyyliin sitä ei todellakaan näkynyt sovittuun aikaan. Kävin kysymässä hotellin vastaanotosta missä kuljetus viipyy. ”Mikä kuljetus? – Ei täällä näytä olevan mitään kuljetusta tilattuna.”, minulle sanottiin. 

Onneksi olimme hyvissä ajoin liikenteessä. Virkailija tilasi uuden kuljetuksen, joka tuli vajaan puolen tunnin päästä. Ehdimme hyvin lennollemme Kapkaupunkiin. On totta, että Afrikassa on osattava ottaa asiat sellaisina kun ne ovat. Aina ei mene niin kuin on suunnitellut, mutta kyllä kaikki yleensä kuitenkin järjestyy. Ei kai tuollaisen asenteen noudattaminen ihan tavallisessa elämässäkään olisi pahitteeksi. 

Tämä oli toistaiseksi viimeinen kertomus Etelä-Afrikasta. Kirjoitan lisää näitä tarinoita myöhemmin. Sitä ennen jatkan Thaimaan kertomuksiani. Pohjois-Thaimaan jälkeen lähdin seikkailemaan ihanaan, kaoottiseen, yllättävään ja totisesti maistuvaan Bangkokiin. Siitä kertoo myös seuraava juttuni.

Aikaisemmin ilmestyneet Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat:
osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 4b - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 5 - Hei Hei Krüger - Tervetuloa Swazimaa