Eteläinen Afrikka osa 3 – Safari alkaa Niin Kaunis on Maa

Heräsimme aikaisin viimeiseen aamuun Big5 Accommodationissa. Olimme tilanneet kyydin viisitoista minuuttia yli seitsemäksi, jotta meillä olisi hyvin aikaa siirtyä noin 15 km:n päässä sijaitsevalle majatalolle. Sieltä tarkoituksemme oli lähteä viikon mittaiselle safarille klo 8.00. Safarifirmassa oli vannotettu, että paikalla on oltava ajoissa tai jäämme koko safarilta. 

Olimme jo omakohtaisestikin huomanneet Johannesburgin ruuhkat ja liikenteen takkuilut. Eikä afrikkalainen aikakäsityskään ole aina ihan yhtä täsmällinen kuin omamme. Niinpä emme olleet vielä huolissamme, vaikka kyytiä ei kuulunut kellon näyttäessä 20 yli seitsemän. 

Aika kuitenkin tikitti eteenpäin ja odottelimme vielä puoleltakin neuvottomina. Majatalon emäntä alkoi jo huolestua ja lupasi soittaa kuljettajalle. Moottoritiellä oli ollut onnettomuus ja kuskimme oli jumissa ruuhkassa. Hän lupasi tulla kymmenen minuutin sisään. 

Lopulta pääsimme lähtemään vasta kymmentä vaille kahdeksan. Kuljettaja kaahasi pikkuteitä kuin hullu ja selitti samalla, että tätä kautta pääsemme nopeammin. Emme enää tienneet olimmeko enemmän huolissamme safarilta myöhästymisestä vai siitä, että kaahaus päättyy onnettomuuteen. 

Ruuhkat ovat yleisiä Johannesburgissa

Saavuimme perille vain viisi minuuttia myöhässä, mutta pelkäsin silti pahinta. Harmittelin myös sitä, että olin niin rehvakkaasti luvannut, että totta kai olemme ajoissa. ”Mehän olemme suomalaisia ja kuuluisia täsmällisyydestämme.”, olin sanonut. Tällä kertaa onni oli puolellamme, sillä myös safariautomme oli joutunut moottoritien ruuhkan uhriksi eikä ollut vielä edes tullut paikalle. 

Hektisen alun jälkeen tunnelma muuttui leppoisaksi. Bob Marleyksi ristitty auto kaartoi pihaan ja pääsimme tutustumaan uusiin oppaisiimme. Safarin vetäjänä toimi syntyjään zimbabwelainen jämäkkä ja ahkera Johannes. Hän piti kaikki narut käsissään, ajoi safariautoamme ja toimi tietolähteenä sekä oppaana jokaisessa asiassa. Johanneksella oli erittäin järjestelmällinen ote ja ihmiset kunnioittivat häntä. 

Toinen afrikkalaisoppaamme oli Elroy. Hän oli iloinen nuorimies Kapkaupungista. Ensi töikseen hän kertoi olevansa Cape Westin värillisiä. ”Olen puoliksi musta ja puoliksi valkoinen”, hän sanoi. Elroy toimi safarilla kokkina. Hän valmisti joka päivä meille aamiaisen, lounaan ja illallisen. Hän sai meidät aina hyvälle tuulelle höpötyksillään ja valloittavalla hymyllään. 

Kolmas henkilökuntaan kuuluva jäsen oli sveitsiläinen tyttö Victoria. Hän lähti mukaan, koska suurin osa safarilaisista olivat saksalaisia ilman hyvää englanninkielen taitoa. Hänen tehtävänsä oli siis toimia saksankielen tulkkina. Victoria oli erittäin ystävällinen ja ehti juttelemaan myös meidän kanssamme, vaikka emme saksaa puhukaan. Eniten hän kuitenkin luonnollisesti vietti aikaa saksalaisten seurassa ja jäi siksi meille vähän etäiseksi. 

Safariajokkimme Bob Marley ja Johannes, joka toimi safarin vetäjänä

Kokki Elroy ja saksankielen tulkki Victoria odottelevat
muita safarilaisia Marleyn luona

Bob Marley oli kuin tuunattu kuorma-auto. Kaikki siinä oli mietitty viimeisen päälle. Se kätki sisäänsä helposti koottavan ruokapöydän tuoleineen, säilytystilat rinkoillemme, kylmätilan juomia varten, kokonaan alas laskeutuvat ikkunat safaribongailuja varten ja erikoisjousituksen haastavia teitä varten. Johannes kertoi, että yrityksen kaikki autot on ristitty jonkun kuolleen muusikon mukaan. Löytyypä yritykseltä myös Michael Jackson niminen auto. 

Niin me sitten jätimme asukasluvultaan Etelä-Afrikan suurimman kaupungin Johannesburgin taaksemme ja lähdimme kohti uusia seikkailuja. Marleyn kyydissä matka sujui mukavasti. Olimme saaneet huippupaikat auton etuosasta ja pystyimme nostamaan jalat suoriksi edessä oleville penkeille. Se olikin enemmän kuin tarpeellista, sillä olin joutunut käärimään ideaalisiteen ärtyneeseen nilkkaani, jonka olin loukannut muutamia viikkoja aikaisemmin Suomessa. 

Etupenkki oli loistopaikka. Saimme suoristettua jalat.

Maa-aines on punaista. Saimmekin aika ajoin ihailla
melkoisia väriyhdistelmiä Marleyn  ikkunoista.

Ajeltuamme hyvän matkaa saavuimme Panoraama tielle. Eikä tarvinnut ihmetellä, mistä tie on saanut nimensä. Ihailimme upeita maisemia ja mietimme myös Etelä-Afrikan hyvää infrastruktuuria. Tiet olivat todella hyvässä kunnossa ja matka taittui nopeasti. Mutustelimme samalla Elroyn tekemiä eväsleipiä. Hän lupasi, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta koko safarin aikana, kun söisimme lounaaksi leipiä. ”Muina päivinä laitan lämmintä ruokaa. Tänään oli pakko tehdä tällainen kompromissi aikapulan takia.”, hän sanoi. 

Suurin osa Etelä-Afrikan teistä olivat erittäin hyväkuntoisia

Panorama Roadilla riitti ihasteltavaa

Nousimme Marleyn kyydistä jaloittelemaan Blyde Canyonin kohdalla. Näköalat olivat henkeäsalpaavat. Sininen taivas valkoisten pilven hattaroiden kanssa kehysti vihreää vuoristoa. Tuntui kuin olisimme olleet postikortissa. Korkeuserot herättivät kunnioitusta ja reunaa kohti kävellessä alkoi korkean paikan kammo huimata päässä. Uhmasin sitä ja nousin reunan kivelle seisomaan. Jouduin tosin samalla puristamaan tiukasti läheisen pensaan oksia. Mikä tunne siitä syntyikään? Perhoset lentelivät vatsan pohjassa ja hengitin syvään raikasta ilmaa. Reunalta oli pakko tulla pois ennen kuin alkaisi tuntua siltä, että osaan itsekin lentää. 

Blyde Canyon on yksi maailman suurimmista kanjoneista. Se on 26 km pitkä ja syvimmillään 1372 m. Nimi Blyde tulee hollanninkielisestä sanasta ja tarkoittaa iloista tai onnellista. Se oli myös oma olotilamme nauttiessamme jälleen kerran suurista tuntemuksista, upeista maisemista ja auringosta. ”Maailmassa on todella paljon hienoja paikkoja ja kokemuksia”, muistan ajatelleeni. 

Näitä Blyde Canyonin kivimuodostelmia kutsutaan afrikkalaisiksi hatuiksi.
Kyllähän ne vähän sellaisilta näyttävätkin.

Tätä maisemaa olisi voinut ihailla vaikka kuinka kauan

Rouvat olivat löytäneet ainutlaatuisen paikan ystävähetkelle

Me jouduimme jatkamaan matkaa pienen kävelylenkin jälkeen, mutta Blyde Canyonin maisemissa järjestetään myös muutamasta tunnista useampaan päivään kestäviä patikointiretkiä. Ei olisi hullumpi ajatus sisällyttää joskus sellainenkin matkasuunnitelmaan. 

Jäin ennen autoon nousemista hypistelemään paikalla olleiden kauppiaiden myyntikojujen tavaroita. Tarjolla oli ihanan värikkäitä huiveja sekä afrikkalaisia patsaita ja koruja. ”Ne ovat aivan turistihinnoiteltuja”, sanoi Johannes. ”Käymme myöhemmin paikallisilla markkinoilla, jossa voitte tehdä ostoksia paljon edullisemmin.” Jätin sitten hypistelyt sikseen ja hyppäsin omalle paikalleni Marleyn kyytiin. 

Myyntikojut houkuttelivat afrikkalaisilla tuotteilla

Johanneksen mielestä näissä turistikojuissa
ei hinnan ja laadun suhde ole kovin hyvä

Kävimme vielä ihailemassa Blyde Riverin tyrskyjä. Turisteja varten on rakennettu kävelypolku siltoineen. Sitä seuraamalla pääsee hämmästelemään luontoäidin ihmeellisiä luomuksia. Vesi on kovertanut aikojen saatossa kiveen suomalaisia hiidenkirnuja muistuttavia onkaloita. Hiidenkirnut muodostuivat jääkaudella, mutta Etelä-Afrikassa ei tiedetä olleen jääkautta. Kukaan ei tiedä, miten ”hiidenkirnut” ovat muodostuneet Blyde joelle. 

Blyde Riveriltä löytyy hiidenkirnuja muistuttavia onkaloita.
ViisastenMatkan facebook-sivuille on ladattu
videomateriaalia paikanpäältä. Käythän tykkäämässä!

Iloinen joki voisi olla Blyde Riverin suomenkielinen nimi.
Ainakin sen katseleminen sai aikaan ilon tuntemuksia.

Ehdimme vielä ennen auringonlaskua saapua ”Jumalan ikkunalle”. God’s Window on todella osuva nimi paikalle. Marley kaarsi tien sivuun ”ei minkään” – näköisessä paikassa ja nousimme taas autosta. Johannes ohjasti meitä kahden pensaan välissä olevalle aukolle. Se oli niin kapea, että emme edes mahtuneet siihen kuin kaksi kerrallaan. Sieltähän se sitten paljastui. Jumala ehkä tosiaankin katselee meitä tuollaisesta perspektiivistä. Olimme kuin kaiken yläpuolella ja vihreyttä riitti ihan silmän kantamattomiin. Siis huh-huh mikä paikka. 

God's Window eli jumalan ikkuna vaikuttaa ensin aika vaatimattomalta

Mutta kun työntää päänsä pensaiden välistä, on helppo ymmärtää,
miksi paikka on nimetty Jumalan ikkunaksi.

Hienot kokemukset väsyttävät, niinpä me nukahdimmekin Marleyn kyytiin. En tiedä kauanko ehdimme nukkua, mutta kun heräsimme, satoi ulkona valtoimenaan vettä. Pidimme lyhyen tauon ”huoltoasemalla”, josta ostimme vettä ja muuta tarpeellista iltaa varten. Johannes muisti aina muistuttaa, että majapaikoissamme vesi ja muut juomat ovat kalliita, joten ne kannattaa ostaa etukäteen. 

Päivä oli jo kääntynyt illaksi ja pimeys laskeutunut kaiken ylle, kun saavuimme Timbavatiin. Se sijaitsee hyvin lähellä Krügerin kansallispuistoa, mutta on silti sen ulkopuolella. Majoittauduimme pieniin, mutta siisteihin ”paritalo”-lodgeihin. Ne ovat afrikkalaisia bungaloweja. 

Risto kaivoi rinkastaan valkoisen verkosta ommellun putkilon, jonka sisällä hän aikoi nukkua. Minä olin ilkkunut hänen ostostaan aikaisemmin. ”Mehän nukumme siisteissä majataloissa, joissa on varmasti olemassa hyönteisverkot sänkyjen päällä. Tuon mukaan raahaaminen on aivan hätävarjelun liioittelua.”, olin sanonut. Risto ei kuunnellut, vaan otti verkon mukaansa. Irvistelin vielä Timbavatissakin sille. Johon Risto vain sanoi, ”Älä sitten tule yöllä kyselemään paikkaa verkon sisältä.” 

Timbavati Lodge oli oikein sievä ja siisti majapaikka

Lähdimme otsalamppujen kanssa suunnistamaan Marleyn luokse, jonne Elroy oli luvannut valmistaa illallista. Muutkin safarilaiset kömpivät majoistaan ja kävelimme yhdessä kohti herkullista tuoksua. Vähän ympärillä oleva pimeys hirvitti. Ei otsalamppukaan kovin paljoa valaise Afrikan pilkkopimeässä yössä. 

Kun ruuan tuoksu voimistui, näimme halogeenivalaisimin valaistun avoteltan, jonka alle oli pystytetty retkipöytä. Elroy oli loihtinut spagettibolognesia ja kattanut illallisen valmiiksi. Istuimme pöytään ja näimme välittömästi tuhannet lentävät ötökät halogeenien ympärillä. Onneksi ne keskittyivät pääasiassa valoihin, joten saimme olla kohtuullisen rauhassa. Ehkä asiaan vaikutti myös vaatteisiimme liimatut hyönteiskarkotetarrat ja ranteissa killuvat voimakkaasti tuoksuvat karkoterenkaat, joita olimme ostaneet Johannesburgin ostoskeskuksesta. 

Päätimme olla ajattelematta ötököitä ja keskittyä illalliseen. Johannes vaati meitä pitämään esittelykierroksen, jotta vähän tutustuisimme toisimme. Se olikin todella hyvä idea. Kielitaidolla ei ollut väliä. Kaikki esitteli itsensä oman taitonsa mukaisesti. Saksasta matkaan olivat lähteneet kaksi pariskuntaa, Walter ja Dina sekä Marcus ja Melanie. Mieleeni jäi parhaiten, että Marcucsen sukunimi oli Schumacher. Saksalaisia olivat myös nuoret kaverukset Johannes ja Karl. Meillä oli siis kaksi Johannesta matkassa. Vieläpä yksin matkaava Stephankin oli saksalainen. 

Saksalaiset seurustelivat paljon keskenään puhuen saksaa. Se oli ymmärrettävää, sillä vain nuoret miehet puhuivat hyvää englantia. Me jäimme ikään kuin olosuhteiden määrääminä Neilin ja Maggien seuraan. He olivat jo iäkkäämpi pariskunta englannista, mutta mitä mainiointa seuraa. Nauroimme viikon aikana monet kerrat hölmöille jutuille. Neil oli melkoinen persoona. Hän oli aikoinaan ollut mukana kuvaamassa BBC:n dokumenttisarjaa ”Life on Earth” ja siitähän riitti juttuja. 

Mukavan ja maittavan illallisen jälkeen jäimme vielä hetkeksi alueen uima-altaan vieressä olevaan katettuun baariin. Kuuntelimme pöydässä pimeydestä kantautuvia Afrikan ääniä ja mietimme, että tässä ihan lähistöllä on oltava monenlaisia villieläimiä. Öinen ilma tuntui kostealta ja hyvältä hengittää. Hyttyset eivät vaivanneet ja ilta oli paljon lämpimämpi kuin Johannesburgin illat olivat olleet. Olimmehan ajaneet monta sataa kilometriä pohjoiseen eli lähemmäs päiväntasaajaa. 

Parin Black Label oluen jälkeen piti päästä vessaan. Suunnittelin käyttäväni baarin vessaa, mutta tulin paikan päällä toisiin ajatuksiin. Hain kameran ja sanoin Ristollekin, että tulee katsomaan. Käsienpesulavuaarin viemäristä nousi koppakuoriaisia kuin jossain kauhuleffassa. Sivusilmällä näin, että joku liikkui lattialla ja vielä joku muu kiipesi seinällä. Voi ei!!! Vessa oli aivan täynnä koppakuoriaisia muistuttavia ötököitä ja osa niistä oli valtavan kokoisia. Suurimmat olivat isompia kuin tulitikkuaski. 

Viemäristä ylös kipuavat ötökät toivat kauhuleffan mieleen.
Onneksi  oman lodgemme vessa oli siisti.

Afrikan ötökät voivat olla todella suuria

Aikamoinen yksilö!

Lähdimme siis yhteisellä päätöksellä omaan kämppäämme. Siellä oli siisti vessa eikä ötököitä näkynyt. Emme jaksaneet muutenkaan huolehtia asiasta enempää vaan painuimme nukkumaan. Minä en ilkkunut Riston hyönteisverkolle enää, vaikka en kehdannut tunnustaakaan sen hyödyllisyyttä… vielä. 

Seuraavana päivänä pääsimme vihdoin näkemään Afrikan muutakin eläimistöä. Ne ja Krüger lumosivat meidät. Kerron siitä seuraavassa osassa.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto