1b Alpit ovat sydämessäni aina – Serre Chevalier, Ranska (2004)

Ruoka oli ensimmäisen alppimatkan aikana taivaallista. Hotelliimme kuului puolihoito, mikä sopi hyvin hiihtoreissulle. Heräsimme aamuisin aikaisin aamiaiselle ja lähdimme mäkeen. Lounastimme yleensä tunnelmallisissa rinneravintoloissa ja päätimme hiihtopäivän noin neljän aikaan after skille. Muutaman oluen jälkeen menimme suihkuun ja valmistautumaan illalliselle. Yleensä nälkä oli jo kova ja oli pelkästään hyvä asia, ettei tarvinnut lähteä hakemaan ruokapaikkaa hotellin ulkopuolelta. 

Hotellimme ravintola sitä paitsi sattui olemaan yksi kylän parhaimmista. Eteemme kannettiin joka päivä ranskalaisella taidolla tehtyjä alkuruokia; keittoja, etanoita, salaatteja ja toinen toistaan parempia pääruokia patoja, pihvejä, kalaa ja vaikka mitä. Jälkiruuan valitsimme erilliseltä listalta tai haimme suussa sulavan kakun tai muun leivonnaisen jälkiruokapöydästä. Lisäksi meiltä kysyttiin joka päivä halusimmeko juustolautasen ruuan jälkeen. Valinnat olivat todella vaikeita, ”Ranskalaiset juustot vievät kielen mennessään, mutta sitten ei jää tilaa herkkukakuille. Jonain iltana pitäisi ehtiä maistaa listan crême brûlée ja italialaisherkkujakin”. 

Hotellimme jälkiruokapöytä oli superhoukutteleva

Alpeilla on elämys istua vain hissin kyydissä

Parhaimmillaan siinä saa kasvoille mukavan päivetyksen

Mietimme monesti matkan aikana, ”Kuinka suuri elämys on jo pelkästään hiihtohississä istuminen. Se on tervetullut hetki levähtää laskujen välillä, saada aurinkoa kasvoille ja nauttia henkeäsalpaavista maisemista.” Jos käy oikein hyvin, voi hissistä bongata alppimurmelin tai – kauriin. Takuuvarmasti sieltä pääsee katselemaan hurjapäiden ”taidonnäytteitä”. Ihmettelimme, että miksi hissien alla laskijat vaikuttavat aina olevan melko huonoja laskijoita. Lisäksi juuri heiltä puuttuu usein kypärä päästään ja he laskevat reteesti jopa takki auki kivien seassa, kunnes kaatuvat lumeen. Se oli aika vaarallisen näköistä touhua. Seurasimme hissistä myös hiihtokoululaisia. Alpeilla lapset laitetaan hyvin pieninä hiihtokouluun ja he laskevat jo ”polvenkorkuisina” isojakin mäkiä. 

Yhtenä päivänä lähdimme koko porukalla oppaidemme kanssa retkelle Italiaan Sestriereen. Bussilla matka ei kestänyt kauaakaan. Italian puolella rinteet olivat erittäin hyvin hoidetut ja niiden pinta oli kova ja kestävä pitkälle iltapäivään saakka. Jakauduimme kahteen ryhmään. Risto meni ”tykkiryhmään”, jossa vaadittiin parempia taitoja ja minä jäin ”nautiskelijoiden porukkaan”, jossa otimme rauhallisemmin. 

Monen upean laskun jälkeen tapasimme tykkiryhmän kanssa lounaalla. Aurinko paistoi ja saimme nauttia aidot italialaiset pizzamme terassilla auringon paisteessa ja tuulelta suojassa. Pizza oli paitsi hyvää niin myös erittäin kaunis. Sen päälle oli uunista ottamisen jälkeen laitettu tuoretta rucola-salaattia ja hehkuvan punaisia kirsikkatomaatin puolikkaita. Kaloreistakaan ei tarvinnut huolehtia, kuluihan niitä jatkuvasti mäessä tasaiseen tahtiin. 

Sestrieressä pääsimme nauttimaan pizzasta terassille

Aito italialainen pizza on muutakin kuin uunissa käynyt lätty

Tiesimme, että samaan aikaan Sestrieressä järjestettiin alppihiihdon maailman cup, jossa myös Kalle Palander laski. Lähdimme etsimään itse tapahtumapaikkaa. Siitä muodostuikin harvinaisen haastava tehtävä. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään tai sitten saimme aivan ristiriitaista infoa eri ihmisiltä. ”Kilpailu on siirretty huomiseksi.”, sanoi joku. ”Ei, se on vain siirretty toiselle puolelle vuorta.”, tiesi toinen paremmin. Etsiessämme kisarinnettä vuoren toiselta puolelta, neuvottiin meidät takaisin paikkaan, mistä olimme lähteneet. 

Kuten arvata saattaa, emme nähneet kisoja, emmekä löytäneet edes kisarinnettä. Paljon myöhemmin, kun olimme päässeet takaisin Koti-Suomeen, selvisi, että kisat oli järjestetty ja Palander oli voittanut ne. Tosin palkintojen jakamisen yhteydessä soitettiin Suomen kansallislaulun sijasta Viron kansallislaulu. Eihän niissä paljon eroa olekaan, mutta kuitenkin. 

Tuon matkan jälkeen olen usein kertonut vitsiä stereotypioista. Vitsin mukaan taivaassa on ranskalainen kokki, italialainen rakastaja, englantilainen poliisi ja saksalaiset järjestävät kaiken. Helvetissä taas kokki tulee Englannista, poliisi on ranskalainen ja rakastaja saksalainen. Niin ja luonnollisesti italialaiset järjestävät kaiken. 

Vaikka kisat ja kisarinne jäivätkin katsomatta, koimme monia muita ikimuistoisia hetkiä Italian Sestrieressa. Laskimme vanhalle kahden istuttavalle hissille, jossa muista tuolihisseistä poiketen piti ottaa sukset käteen. Minua jännitti hissiin meno jo jonossa. ”Autathan sitten minua suksien kanssa?”, kysyin Ristolta moneen kertaan. ”Ei siinä ole mitään vaikeaa. Ota ihan rauhallisesti!”, hän tyynnytteli. 

Vähän ennen kuin vuoromme tuli, laski hissille hiihtokouluporukka. Oppilaat olivat noin 3-4 vuotiaita. Heillä oli korvat tai häntä kypärissään ja neonväriset hiihtokoululiivit päällään. Henkilökunta organisoi nopeasti lapset aina aikuisen viereen. Heidät jaettiin summa mutikassa jonossa oleville aikuisille, ettei heidän tarvitsisi mennä hissiin yksin tai keskenään. Niinpä minäkin sain käsipuoleeni suurisilmäisen pienen tytön, jonka tummat hiukset hulmusivat kypärän alta. 

”Kuinka suloinen italialaiskaunottaren alku hän onkaan, mutta miten ihmeessä selviän hissistä pienen lapsen kanssa, kun en meinaa uskaltaa mennä siihen itsekkään?”, ajattelin. Tarkastelin, kuinka Risto nousi hissiin oman hiihtokoululaisensa kanssa. Sitten olikin meidän vuoro. Sukset käsissä odotimme hissiä. Kun se tuli sain nostettua tyttöä käsivarresta sen verran, että hän pääsi istumaan. Ensimmäinen vaihe oli suoritettu ja saatoin huokaista hetkeksi. Aloin jo miettiä, miten pääsemme pois. Sillä hissi ei pysähtyisi, vaan meidän olisi ehdittävä sen alta pois kaatumatta. 

Muistelin muutamaa italiankielistä sanaa, jotta voisin sanoa jotain tytölle. En kuitenkaan ehtinyt edes avata suutani, ennen kuin tämä pieni suloisuus kysyi täydellisellä englannilla, ”Where are you from?”. Kerroin olevani Suomesta ja ihmettelin, miksi tyttö puhuu niin hyvää englantia. ”Äiti on englantilainen ja isä italialainen”, tyttö selvensi. Huokaisin helpotuksesta ja sanoin, että meidän täytyy olla varovaisia ylhäällä, että pääsemme ehjinä hissistä pois. ”Älä huolehdi suotta. Se on ihan helppoa. Olen ollut monesti tässä hississä. Pidät vain lujasti suksista kiinni ja astut heti pois hissin tieltä.”, tyttö opasti minua. Tilanne alkoi jo hymyilyttää minuakin. 

Tyttö kertoi olevansa neljä vuotta vanha, mutta laskettelemaan hän oppi jo pienenä. Hän käyttäytyi muutenkin kuin maailman kansalainen. Hän kyseli minulta millaista on Suomessa ja minkä ikäisenä lapset aloittavat koulun käynnin. Kun hissimatka oli ohi, hymyili hän vielä valloittavasti ja toivotti hyvää päivän jatkoa. ”Ehkä vielä joskus nähdään!”, sanoi hän vielä ihan viimeiseksi. Miten ihastuttava pieni ihminen hän olikaan. Tulen vieläkin hyvälle tuulelle häntä muistellessa. 

Hiihtokoululaisia mäessä

Iltaohjelmaan kuului nostaa väsyneet jalat ylös

Italian päivä alkoi olla ohi ja me palasimme bussilla Ranskan puolelle. Hotellilla nostin jalat ylös, sillä etenkin aiemmin loukkaamaani jalkaan tuntui kerääntyvän runsaasti nestettä rasituksesta. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Suorastaan harmitti, että seuraavana aamuna heräisimme matkan viimeiseen laskettelupäivään. 

Olimme saaneet laskea koko viikon auringonpaisteessa, vaikka välillä melko kylmässä säässä. Viimeinen päivä kuitenkin valkeni harmaana ja sumuisena. Ei Alpeillakaan ihan aina paista aurinko. Emme antaneet kurjan näköisen ilman masentaa, vaan lähdimme taas jo aamusta mäkeen. 

Olimme sopineet treffit muun porukan kanssa vasta iltapäiväksi. Niinpä laskimme aamun kahdestaan Riston kanssa. Jo valmiiksi harmaa sää äityi vuorilla entisestään. Tumma paksu pilvi laski lumihuippujen päälle, emmekä nähneet mitään. Kun ojensin käteni suoraan eteenpäin, en nähnyt sormiani. Sumu oli siis todella sakeaa. 

Vaikka rinteet olivat tulleet viikon aikana melko tutuiksi, oli sumussa laskeminen pelottavaa. Muistelin kapeita siirtymiä, joiden reuna putosi kymmeniä metrejä alaspäin. Merkkinä reunalla olivat vain muutaman metrin välein olevat rinnekepit. Risto laski edeltä ja jäi aina odottamaan minua. Laskin sitten hänen ääntään kohti. 

Etenimme hitaasti, mutta varmasti, kunnes rinteessä tuli niin jyrkkä kohta, että en uskaltanutkaan laskea. Muistin kohdan aiemmilta päiviltä ja minulla oli ollut sen kanssa vaikeuksia jo silloin. ”Tule vaan, kyllä sinä osaat.”, Risto huuteli. Olin jo monta kertaa lähdössä, mutta aina meni pupu pöksyyn. 

Olin jahkaillut jo vaikka kuinka kauan. Risto ehdotti, että ottaisin sukset pois jalasta ja laskisin kohdan pyllymäkeä. Siihen ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä paikalle suhautti ruotsalainen muutaman hengen ryhmä. Ryhmän vetäjä kysyi, ”Etkö uskalla laskea?” ja minä myönsin, että näin on. Näkyvyys oli alle metrin, mutta nainen sai minut vakuuttuneeksi, että selviämme kohdasta yhdessä. Hän laski yhden käännökseen kerrallaan ja pyysi minun tulemaan samoja jälkiä pitkin. Niin pääsin siitäkin pälkähästä. Kyllä oli ihanaa jälleen huomata, että maailma on täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. 

Alpeilla voi ilma muuttua todella nopeasti. Onneksemme sumu ei ollut läheskään niin paha, kun pääsimme viereiselle vuorelle. Ehdimme iltapäiväksi tapaamiseen muiden kanssa ja laskimme vielä yhdessä muutaman mukavan mäen. Näkyvyys oli ihan hyvä, vaikka aurinko ei paistanutkaan. 

Villeneuven kyläänlasku on upea musta rinne eli se on luokiteltu vaikeaksi. En ollut laskenut sitä yhtenäkään päivänä, vaan kiemurrellut huonokuntoista, mutta helppoa vihreää ”ränniä” pitkin alas. Oppaamme oli yrittänyt monesti haastaa minutkin laskemaan Casse du Boeufin. Lähdin siitä huolimatta taas viimeisenäkin päivänä vihreälle laskulle. Päätin kuitenkin noin puolessa välissä, että siirryn mustaan mäkeen. ”Viimeisen päivän kunniaksi!”, ajattelin. Hankalaa se vähän oli ja kesti kauan, mutta tulin kuin tulinkin mustan rinteen alas. Kyllä tuntui after ski olut ansaitulta sen jälkeen. 

Joskus rinneravintolassa saa nauttia myös livemusiikista.
Kohdallemme sattui melko kylmä ilma, joten oluetkin piti juoda hanskat kädessä.

Ensimmäisen Alppimatkan jälkeen olemme olleet useasti laskettelemassa Euroopassa. Taitonikin ovat jo kehittyneet hiukan paremmalle tasolle. Vaikka ensimmäinen reissu on jäänytkin mieleeni aivan erityisen ikimuistoisena, ovat kaikki matkat olleet omalla tavallaan antoisia. Ja olen edelleenkin ihan yhtä rakastunut Alppeihin. Kirjoitan muiden Alppireissujemme tarinoita taas jollain aikavälillä.

Olen julkaissut aikaisemmin kirjoituksia "Alpit ovat sydämessäni aina":

1a Serre Chevalier, Ranska (2004)

Alpit ovat sydämessäni aina – 1a Serre Chevalier, Ranska (2004)

Innostuin laskettelusta vasta aikuisiällä, mutta se veikin sitten kokonaan mukanaan. Olin käynyt Suomen laskettelukeskuksissa alle 10 kertaa, kun päätimme lähteä Alpeille laskettelulomalle mieheni kanssa. Kohde valittiin tarkasti sen mukaan, että sieltä löytyy paljon helppoja mäkiä ja ulkouima-allas hotellin pihasta. Tarkoituksemme oli lähteä viikoksi Itävallan Sölliin tammikuun lopulla 2004. 

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun teloin jalkani pahasti Levillä vuoden ensimmäisinä päivinä. Pohjelihas oli revähtänyt kolmesta kohtaa ja unelmien Alppimatka oli pakko perua, kun lääkäri kielsi minulta lentämisenkin. 

Kävin reilun parin kuukauden ajan fysioterapeutin hoidoissa ja sain jalkaani mm. sähköimpulsseja. Hyvän hoidon ansioista jalka tervehtyi, ja sain luvan kokeilla Alppimatkaa uudelleen. ”Syö koko matkan ajan buranaa kuurina 4 kertaa päivässä”, sanoi lääkäri vielä saatesanoiksi. 

Söllin matkat oli myyty jo aikoja sitten loppuun, mutta onneksi löysimme äkkilähdön Ranskaan Serre Chevalieriin. Silloin elettiin jo maaliskuun alkua. ”Alpeilla luultavasti paistaisi aurinko jo hyvin keväisesti”, ajattelimme toiveikkaasti. Iloa hiukan varjosti huoli vieläkin heikosta jalastani ja siitä, että Serren mäet olisivat luultavasta vaikeampia laskettavia kuin Söllissä olisi ollut. 

Matkaan kuitenkin lähdettiin monokassien ja matkalaukkujen kanssa. Sukset päätimme vuokrata vasta perillä. Muistan hyvin, kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja katselimme auringossa kylpeviä metsiä ja peltoja. Suomessa ainakin kevätaurinko paistoi ja hiihtokelit olivat parhaimmillaan.

Lyonin yläpuolella oli paksu harmaa pilviverho

Noin neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Lyoniin. Aurinko jäi korkealle taivaalle, kun lentokone puski alaspäin paksun harmaan pilvipatjan läpi. Kauhuksemme huomasimme jo koneen ikkunoista, että ulkona satoi vettä eikä lunta näkynyt missään. Olo oli epätodellinen, kun pakkasimme laukkujamme bussiin lentokentällä vesisateessa. 

Bussissa päätimme, että vaihdamme lomafiilikselle vaikka taivaalta tulisi mitä. Avasimme lentokentältä ostamamme oluttölkit ja skoolasimme uusille kokemuksille. Olo huojentui huomattavasti, kun näimme hyväntuuliset oppaat hymyilevinä. ”Kai heillä on siihen hyvä syy.”, ajattelimme. Pian bussin kovaäänisistä kuuluikin oppaan ääni, ”Ajamme noin kolme ja puoli tuntia Serreen, jossa on satanut runsaasti lunta viime päivinä. Rinteet ovat erittäin hyvässä kunnossa”. Hymyilimme onnellisena emmekä huomioineet tarpeeksi viestiä oppaan jatkaessa, ”Bussikuski muistuttaa vielä, että bussin wc on epäkunnossa eikä sitä voi käyttää.” 

Nopeasti Lyonin jälkeen maisemat ja ilma vaihtuivat talvisemmiksi. Ajelimme kapeita alppiteitä jylhien vuorten rinteillä. ”Ovatpa vuoret korkeita!”, ihmettelimme moneen kertaan. Lumihuiput tuntuivat jatkuvan taivaaseen saakka. Välillä sujahdimme pitkään pimeään tunneliin. Ohitimme pieniä alppikyliä ja kunnioituksella seurasimme kuljettajan taitavuutta, kun bussin sivuikkunoista näkyi välillä vain huima pudotus suoraan alaspäin. Rakastuin Alppeihin jo tuon matkan aikana. 

Pikkuhiljaa maa muuttui yhä valkoisemmaksi ja taivaalta satoi lopulta suuria valkoisia hiutaleita hiljalleen maahan. Odotus tulevasta nipisteli vatsan pohjassa ja avasimme toisetkin oluet hymyssä suin. 

Reilun tunnin jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi päästävä vessaan. Vasta silloin päässämme konkretisoitui ajatus, että wc ei todellakaan toimi. Matkaa oli vielä yli kahdeksi tunniksi. ”Nyt täytyy vain kestää ja lopettaa oluen juonti tähän.”, ajattelimme. Se olikin helpommin ajateltu kuin tehty. Loppumatka oli todellinen tuskien taival. Matkalla ei todellakaan ollut huoltoasemia eikä levähdyspaikkoja, jossa olisimme voineet pitää taukoa. Lumisadekin vain yltyi ja bussilla oli suuria vaikeuksia päästä jyrkkiä mäkiä ylös. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin pidättelyyn.

Bussikuskit ovat melkoisia taitureita kuljettaessaan
isoa autoa kapeilla, lumisilla ja jyrkillä alppiteillä.

Harkitsin erittäin vakavasti pissalla käymistä ulkona bussin vieressä, kun jouduimme pysähtymään lumiketjujen laittamista varten. Bussi oli kuitenkin täynnä suomalaisturisteja ja oppaat, joiden kanssa laskisimme koko viikon. En kerta kaikkiaan voinut tehdä sitä. Kärsimys siis jatkui ja lumiketjujen laitto tuntui kestävän ikuisuuden. 

Kun lopulta myöhään illalla pääsimme perille kylään, ehdin vain nopeasti huikata tervehdyksen majatalon isännälle. Vessaan ei onneksi ollut jonoa. Olo ei varmaan koskaan ole ollut yhtä helpottunut kuin tuolloin. Kirjauduimme sisään ja kannoimme tavarat pieneen, mutta viihtyisään huoneeseen. Kyseessä oli sievä pieni pensionaattityyppinen alppitalo lähellä laskettelurinteitä. Ulkona oli jo pimeää ja aamulla halusimme lähteä ajoissa liikkeelle. Menimme siis nukkumaan sen enempää tutustumatta ympäristöömme. 

”Bonjour, hyva huomen”, toivotti iloisesti hymyilevä rouva aamiaisella. Eteemme tuotiin kuumaa maitoa, kahvia ja tuoremehua, valkoisia päältä rapeita juuri uunista tulleita sämpylöitä sekä juustoa ja makkaran siivut. Söimme aamiaista hyvillä mielin. Ystävällinen emäntämme selitti ranskaksi ja englanniksi viikon säätä. Sanojensa tueksi hän toi paperin, jossa kerrottiin ihan suomenkielellä auringosta ja kirpeästä pakkasesta. Ymmärsimme rouvan puheista, että kannattaa pukea paljon päälle. 

Yhdeksältä aamulla olimme valmiina päähissin yläasemalla vuokrasukset jaloissa. Hissimatka oli kestänyt parikymmentä minuuttia ja koko sen ajan olimme ihastelleet mykistyneinä maisemia. Ylhäällä valkoiset vuoret heijastivat korkealla taivaalla helottavan auringonsäteet moninkertaisiksi. Taivas oli sininen ja vuorenhuippuja tuntui jatkuvan äärettömyyteen asti. Tasaiseksi lanattuja leveitä rinteitä lähti joka suuntaan ja kovan pinnan päälle oli satanut noin viisi senttiä kevyttä pakkaslunta. Aamu ei olisi voinut olla enää täydellisempi. 

Lähdimme yhdessä huipulta liikkeelle ensimmäisenä päivänä

Valkohuippuiset vuoret tuntuivat jatkuvan maailman ääriin

Opin nopeasti huomaamaan, kuinka hienoa on laskea, kun puuterilumi pöllysi. Kevyen pakkalumen ansiosta sukset purevat hyvin rinteeseen, eikä kaatumista pehmeään lumeen tarvinnut pelätä. ja onhan se kaikkien mielestä hienoa, kun saa jättää omat jälkensä mäkeen ihan ensimmäisenä. 

Jalkani tuntui kestävän hyvin ja pääsimme nauttimaan upeasta laskettelupäivästä täysin rinnoin. Serressä on laskettavaa noin 250 km, joten ihan kaikkiin mäkiin emme ensimmäisenä päivänä ehtineet. Oppaiden mukana oli mukavaa laskea, sillä ei tarvinnut kantaa huolta eksymisestä. Aurinko paistoi koko päivän, mutta myös pakkasta oli reippaasti. Lisäksi Serressä lähes kaikki rinteet ovat vuoren pohjoispuolella. Niinpä ne pysyivät pääsääntöisesti hyvässä kunnossa pitkään. 

Serre Chevalier sijaitsee eteläisessä Ranskassa lähellä Italian rajaa. Itse asiassa sieltä on linnuntietä matkaa Ranskan Rivieralle vain noin 150 km. Laskettelukeskus yhdistää neljä tunnelmallista ranskalaiskylää. Niistä eteläisin ja suurin on Briançon. Siitä pohjoiseen päin tulee ensin Chantemerle, sitten ”kotikylämme” Villeneuve ja lopuksi vielä Monêtier les Bains. 

Serre Chevalierin kylät ovat pieniä ja idyllisiä

Laskettavaa löytyy moneksi päiväksi

Lounaan jälkeen mekin lähdimme valloittamaan Briançonin kyläänlaskua. Aurinko pääsee paistamaan vilkkaalle eteläiselle rinteelle koko päivän. Ehkä siksi se oli muista rinteistä poiketen sohjoinen ja huonossa kunnossa. Laskettelutaitoni ei ollut kovin hyvä vielä tuolloin ja arastelin vielä jalkaani. Niinpä päätin jättää mäen väliin ja odotella muuta porukkaa rinneravintolassa. 

Kuinka ihana paikka se olikaan. Tuuli ei värähtänytkään ja aurinko paistoi ihan suoraan terassille, josta oli huimat näköalat lumisille vuorille. Riisuin kypärän päästäni ja annoin auringon lämmittää poskiani. Pakkanen oli unohtanut tuon terassin eikä siellä ollut lainkaan kylmä. Aika tuntui pysähtyvän ja viimeisetkin työ- ja muut stressin rippeet haihtuivat pois. En tiedä kauanko ehdin istua terassilla nauttimassa olostani, kun kuulin nimeäni huudettavan. Oppaamme tuli hakemaan minua pois. ”Muut ovat jo ylhäällä. Saamme heidät kiinni, kun lähdemme nopeasti”, hän sanoi. 

Monen laskun ja naurun jälkeen oli aika lopettaa ensimmäisen päivän laskettelut. Suhautimme yhdessä koko porukka after skille Le Frog ravintolaan Villeneuven kylään rinteiden juurelle. ”Täällä tilataankin olutta kannuittain pöytään.”, ilmoitti oppaamme. ”Saako siideriäkin?”, kysyin. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimenomaan olut kuuluu after skihin tai Ranskassa après skihin. ”Ranskassa kannattaa maistella myös pastista”, joku sanoi. ”Se on ranskalaista anisviinaa, joka muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisätään vettä.” 

Après skillä Le Frog ravintolassa juotiin olutta kannuista

Mukavat päivät seurasivat toisiaan ja täyttyivät monenlaisista elämyksistä. Pysyin suksineni kanssa melko hyvin porukan mukana, vaikka jäinkin aina viimeiseksi enkä ehtinyt päivän aikana paljoakaan pitämään taukoja. Mietin aina kuinka muut uskaltavat laskea niin lujaa. Yhtenä päivänä päätin, että haluan kokeilla toisenlaisia suksia. Jos se vaikka auttaisi vauhtiini. 

Astelin aamulla suksivuokraamoon ja pyysin vakaammat sukset. ”More stable?”, nauroi vuokraamon mies. ”Hyvä on, tiedän mitä tarvitset”, hän sanoi ja kaivoi esiin leveät molemmista päistä nousevat temppusukset. ”Kokeile näitä. Ne eivät hätkähdä lumikasoista.” Otin tyytyväisenä painavat sukset ja lähdin muiden luokse. 

”Oho, nyt sinulla on kyllä varsinaiset pelit. Pääset niillä ihan mihin vaan ja voit tehdä vaikka voltteja” kaikki naureskelivat. Tottahan se olikin. Public Enemyt olivat ihan huippusukset, aivan liian hyvät taitotasooni nähden. Toisaalta vuokrafirman mies tiesi mistä puhui. Uskalsin laskea suksilla paljon vauhdikkaammin, kun ei tarvinnut pelätä jokaista lumikasaa. Public Enemyt menivät lumikasojen läpi kuin tavarajuna. 

Tutustuimme matkalla mukavaan suomalaistyttöön tai nuoreen naiseen, joka oli reissussa vanhempiensa kanssa. Vietimme paljon aikaa yhdessä niin rinteissä kuin iltaisin kylälläkin. Kerroin Ritalle haluavani koettaa varjoliitoa. Olin ottanut asiasta selvää ja tiesin, että se on mahdollista Serre Chevalierissa. Hän innostui asiasta ja päätimme lähteä kokeilemaan lentämistä. 

Kävelimme loppumatkan huipulle, josta aioimme lähteä varjoliitämään.

Varjojen purkaminen kesti kauan

Huolestuttavaa oli myös puuskainen tuuli, joka tarttui varjoihin jo liian aikaisin

Seuraavana aamuna meidät kuljettiin autolla Briançoniin. Risto ja Ritan vanhemmat lupasivat tulla paikalle hiihtämällä laskettelurinteitä pitkin. Perillä saimme pikakoulutuksen liitämiseen ja molemmille määrättiin oma ohjaaja, joka lähtisi mukaan taivaalle. 

Teoriaosuuden jälkeen nousimme ohjaajiemme ja mukaan pakattujen kamojen kanssa hiihtohissillä niin ylös kuin mahdollista. Ylhäällä tukijoukkomme jo odottelivatkin. Lähdimme koko porukalla tarpomaan lumessa vieläkin ylemmäs vuorelle. Perillä oli hiljaista ja tuulista. Taivas tuntui olevan lähellä kirkkaan sinisenä. Olimme yli kahden ja puolen kilometrin korkeudessa. 

Varjojen purkaminen ja asettelu tuntuivat kestävän ikuisuuden. Tuuli tarttui suureen kankaaseen ja ohjaajamme vilkuilivat huolestuneina toisiaan. He saivat jatkuvasti radioihinsa viestejä tuulen voimakkuudesta. Valmistelut kuitenkin jatkuivat. Saimme kypärät päähämme ja pujottauduimme valjaisiin. Ohjaajat antoivat vielä viime hetken ohjeita, miten tulisi toimia. Lopulta kaikki oli valmista ja minun oli määrä lähteä matkaan ensimmäisenä. 

Saimme asiaan kuuluvat varusteet ja tietysti kypärät päähän.

Minun varjoni saatiin pysymään aloillaan apujoukkojen ansioista

Ranskalaisopas antaa tässä vielä viime hetken neuvoja minulle

Risto ja Ritan vanhemmat pitelivät maassa makaavasta varjosta kiinni, kun ohjaajani napsautti omat valjaansa kiinni minun valjaisiini. ”Merkistä lähdemme juoksemaan kohti vuoren reunamaa. Yritä pitää jalat maassa niin kauan kuin mahdollista ja juosta täysillä eteenpäin.”, minua ohjastettiin. ”Aika hullua hommaa, reunalta alkaa pystysuora pudotus maahan.”, ajattelin. ”Se on nyt menoa!”. Loputtomalta tuntuvan odottelun jälkeen tuli käsky juosta. Valmistauduin pinkomaan täysillä eteenpäin, mutta jo hyvin nopeasti maa katosi jalkojeni alta. Minähän lensin! 

Sitä näkyä en unohda koskaan. Valkoiset vuoret, joiden päällä lensin, näyttivät suurelta jäätelöannokselta. Taivaan sininen väri korostui vuoria vasten. Erotin vuoristoteitä ja kyliä. Näin lintuja lentämässä ja nautin suunnattomasti vapauden tunteesta. Ylhäälle ei kuulunut mitään ääniä. Hiljaisuus kietoutui kaiken kauneuden ympärille. Tunsin olevani täysin turvassa ja lähestulkoon kuuluvani taivaalle kuin lintu. Ranskalaisopas oli heti takanani ja luotin häneen täydellisesti. En pelännyt lainkaan. 

Lopulta opas napsautti omat valjaansa minun valjaisiini kiinni
ja olimme vihdoinkin valmiita lähtöön.

Tuuli oli niin kova, että jalat irtosivat maasta,
ennen kuin ehdin kunnolla huomaamaankaan.

Nousimme korkeuksiin valkoisten vuorien päälle

Ylhäällä oli hiljaista, kaunista ja upeaa. Tuntui, kuin olisin ollut lintu.

”Haluatko ohjata varjoamme?”, ranskalainen kysyi englanniksi. En ehtinyt edes vastata ennen kuin hän työnsi ohjausköydet käsiini. ”Minä irrotan nyt otteeni, vain sinä ohjaat meitä.”, hän sanoi. Ensin meinasi pakokauhu iskeä, mutta rauhoituin nopeasti, kun opas vakuutti, ettei ole mitään hätää. Hän neuvoi, kuinka voimme kääntyä vetelemällä köysistä. 

Olisin voinut olla taivaalla ikuisuuden, mutta valitettavasti radio ilmoitti rätisten, että meidän on laskeuduttava heti. Tuulet olivat muuttumassa huonommiksi. Ranskalainen opas veti vielä viimeisen valttikortin taskustaan ja kysyi, ”Haluatko, että laskeudumme kuolemanspiraalilla?” Sen enempää miettimättä suostuin ja pyörimme vimmatusti alaspäin ikään kuin syöksykierteessä. Liian nopeasti sekin loppui ja laskeuduimme pellolle tai jollekin muulle lumen peittämälle aukiolle. Ennen kuin jalkani ottivat taas maahan, liu’uimme vaakatasossa vain hiukan maan pinnan yläpuolella. Vauhti hiljeni ja pysyimme jopa pystyssä, kun saavutimme lopulta maan pinnan. 

Olisin voinut halata ranskalaismiestä, olin niin tohkeissani kokemuksesta. Hillitsin kuitenkin itseni ja hymyilin vain leveästi. Meidät haettiin autolla pois aukiolta. Kyselin, missä Rita on. Sain vastauksen samalla, kun tulimme toimistolle, mistä olimme lähteneet. Rita odotti siellä minua ja kertoi surullisena, ettei ollut päässyt lainkaan matkaan. Tuulet olivat menneet niin huonoiksi, että he eivät olleet saaneet lähtölupaa enää lainkaan. 

Voi kuinka pahoillani olin hänen puolestaan. Yritin olla liikaa intoilematta omasta huippukokemuksestani. Onneksi Rita sai rahansa takaisin ja meidät kuljetettiin autolla takaisin kotihotellillemme. Päätimme mennä lounaalle ja unohtaa laskettelun sen päivän osalta. Olihan kello jo pitkälle yli puolen päivän. 

Miten ihana lounas se olikaan. Ylhäällä vuorilla oli vielä kylmä, mutta alhaalla kylässä alkoi näkyä jo selviä kevään merkkejä. Istuimme pienen ravintolan suojaiselle terassille. Puro solisi vieressä keväisesti, vesi tippui räystäiden jääpuikkoja pitkin ja aurinko paistoi. Maistelimme lautasiltamme vuohenjuustoleipiä ja salaattia. Elämässä kaikki tuntui olevan taas mallillaan. Lisää Serre Chevalierin matkasta kerron seuraavassa osassa täällä.

Hienon kokemuksen jälkeen jäimme keväiseen kylään lounaalle

Bangkok Enkelten kaupunki, Idän Venetsia – osa 2b Yksin Bangkokissa

Päästyäni takaisin hotellille, olin hyvällä tuulella ja vähän liian levoton menemään nukkumaan. Kävin hakemassa hotellin ravintolasta yhden Singha oluen ja istuin huoneeseeni juomaan sitä ja kirjoittelemaan matkapäiväkirjaani. Melko nopeasti minulle tuli todella huono olo. Ajattelin, että olen syönyt liikaa ja oluen juonti vain pahensi asiaa. Päätin, että on aika mennä nukkumaan. 

Yöllä heräsin todella etovaan oloon. Juoksin vessaan ja vatsani oli aivan sekaisin. Yritin tyhjennyksen jälkeen mennä uudelleen nukkumaan mutta kävin vielä kaksi kertaa ripuloimassa. Nukkuminen oli todella levotonta. Vielä aamullakin olo oli huono ja noustuani ylös, jouduin heti ensimmäiseksi juoksemaan vessaan oksentamaa. Eipä ainakaan tarvinnut ajatella aamiaista, sillä syöminen ei todellakaan ollut mielessä. Muistin eilisen mango sticky ricen ja likaiselle pöydälle pudonneen mangon palan. En olisi saanut syödä sitä. Olin saanut jonkun vatsapöpön. 

Puin verkkaisesti päälleni ja lähdin aurinkolasit silmillä ulos. Kävelin hitaasti lähimmälle apteekille. Thaimaassa saa erittäin hyvät rohdot apteekkareilta. Vatsapöpön iskiessä, ei ole laikaan pakollista käydä lääkärissä. Selitin englanniksi ja elekielellä, mistä on kyse. Minulle määrättiin pillereitä ja annettiin ohjeet niiden syömiseksi. 

Matkalla takaisin hotellille näin tien vieressä miehen ompelukoneen kanssa. Hän ompeli koneellaan kenkiä. Muistin välittömästi Mae Hong Sonissa rikkoutuneen sandaalini. Kävin hakemassa kengän hotellilta ja kysyin elekielellä mieheltä, pystyykö hän korjaamaan sen. Onnellinen hymy levisi miehen kasvoille, kun hän selvitti minulle, että se maksaa 40 THB eli suunnilleen yhden euron. ”Sovittu”, sanoin. Enkä ole koskaan ennen tai sen jälkeen saanut yhtä hyvää palvelua ja käsityötä. Mies tikkasi kenkäni uuden veroiseksi. Oli minun vuoroni hymyillä leveästi, kun sain kengän takaisin. ”Khop khun khaa”, sanoin miehelle hymyillen. Se tarkoittaa kiitos. 

Päätin temppuilevan vatsani ja huonon oloni vuoksi ottaa rauhallisesti. En kuitenkaan voinut kuvitellakaan jääväni hotellille makailemaan. Niinpä lähdin hyvin rauhalliseen tahtiin kävelemään Lumphini puistoa kohti. Päästyäni perille, jouduin ensimmäisenä etsimään vessan. Lopulta istuin penkille katselemaan kauniita istutuksia ja nauttimaan puiston tunnelmasta. Olo oli melko heikko, enkä uskaltanut syödä mitään. Vettäkin nautin vain silloin tällöin pienen kulauksen. 

Lumphini puisto on kaunis keidas keskellä Bangkokia

Huonon oloni vuoksi istuin vain penkillä ja nautin puiston rauhasta

Puisto oli kuitenkin kaunis ja ilma lämmin. Hetken kuluttua sain seuraa. Vanha kävelykepin kanssa kävelevä brittimies kysyi, voiko istua viereeni. ”Tottakai”, vastasin. Mies kertoi, että on asunut Thaimaassa thaimaalaisen vaimonsa kanssa jo 30 vuotta. Heidän kotinsa oli jossain kauempana Bangkokista, mutta mies oli pääkaupungissa lääkärireissulla. ”Vanhuus ei tule yksin”, hän sanoi, mutta jatkoi heti perään ”Olen onnellinen, koska olen elänyt hyvän elämän”. Niin minäkin haluan voida sanoa. 

Sain miehen kanssa jutustelusta uutta energiaa ja päätin koettaa mennä China Towniin alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti. Kävelin ensin lähimmälle skytrain asemalle ja ajelin sitten huippunopealla ilmajunalla Tha Sathon jokisatamaan. Siellä oli huima ruuhka, mutta onnistuin saamaan lipun jokilaivalle. 

Tiesin, että China Townin laituri on Tha Ratchawong, mutta jäin jo edellisellä laiturilla pois Thaimaa oppaani innoittamana. Halusin etsiä River View Guesthousen tai oikeammin sen kattoterassin. Kyselyjen jälkeen se löytyikin. Olin todella poikki, kun pääsin perille ja jouduin tietenkin menemään ensimmäisenä vessaan. Olo oli toivoton. ”Eikö ne pillerit voisi jo alkaa tehota?”, muistan ajatelleeni. 

Istuin terassille. Onneksi lisäkseni paikalla oli vain yksi pariskunta. Rauhoittava näkymä joelle teki minuun vaikutuksen. ”Tähän on hyvä jäädä lepäämään”, ajattelin. Tilasin sokeroitua appelsiinimehua ja vettä. En ollut syönyt mitään, joten tarvitsin energiaa. Join mehua varmaan tunnin. Mahassa tuntui kiertävän, mutta ei kovin pahasti. Uskalsin kysyä tarjoilijalta hedelmiä. Hetken kuluttua minulle tuotiin suuri vadillinen kylmiä, kuorittuja ja paloiteltuja hedelmiä. Söin niitä palan kerrallaan. Kun vati oli puolessa välissä, otin ihan rehellisesti lyhyet päiväunet pöydän äärellä. Lopulta sain kuin sainkin syötyä hedelmät ja mehun. Olin istunut terassilla todella kauan, mutta oloni oli nyt huomattavasti parempi. 

Skytrain asemat ovat moderneja ja toimivia. 

Kattoterassin rauhassa yritin saada juotua sokeroitua tuoremehua ja vettä.

 Näkymät olivat upeat ja rauhoittavat. Uskalsin jopa nukahtaa hetkeksi pöytääni.

Olin jo ajatellut, että ehkä on sittenkin parempi lähteä hotellille lepäämään. Kun oloni oli kuitenkin huomattavasti parempi, päätin lähteä tutkimaan China Townia ja ostamaan sen jälkeen silmälaseja. China Town on villi paikka. Kaiken maailman metallipajoja ja muuta rojua oli yllin kyllin. Jossain siellä seassa ihmiset istuvat pöydän äärellä syömässä. Monissa paikoissa paloivat tulet portin pielessä. En ollut varma liittyikö se lähestyvään kiinalaisten uuteen vuoteen, vai poltetaanko tulia ihan aina.  

China Townin villiä tunnelmaa

Perheet lounastivat kaiken touhun keskellä yhdessä

Lounasta olisi saanut myös katukeittiöistä

Hedelmiä ja muita herkkuja

Etualalla on Durian myyjä. Aasialaiset ovat hulluna tuohon todella
pahan hajuiseen hedelmään. Joskus sitäkin on uskallettava maistaa,
vaikka otellille sitä ei yleensä saa viedä kammottavan hajun vuoksi.

China Townissa on värikastä

Löysin lopulta kapeiden kujien jälkeen China Townin pääväylät. Näin kultakauppoja toisensa perään ja tunsin suitsukkeiden sekä eksoottisen ruuan tuoksun nenässäni. Kojuissa oli kaupan vaikka minkälaista syötävää ja myös monenlaista rihkamaa. Minulla oli vähän nälkä, mutta en uskaltanut edelleenkään syödä mitään. Käveltyäni aikani otin moottoripyörätaksin ja ajelin sen kyydillä MBK-centeriin. 

Pyörin aikani jättiostoskeskuksessa, kunnes löysin tarkoituksiini sopivan pienen optikkoliikkeen. Myyjänä siellä oli avulias ja mukava nuori thaityttö. Hän auttoi minua valitsemaan aurinkolasit, jotka saisin vahvuuksilla. Lisäksi sovimme, että molempiin mukanani oleviin silmälaseihin vaihdettaisiin uudet linssit. Huono puoli asiassa oli se, että saisin valmiit lasini vasta kahden päivän päästä ja silloin olisin jo Samuilla. Tyttö lupasi yrittää, että ainakin aurinkolasini valmistuisivat jo seuraavaksi päiväksi. 

Tyytyväisenä lähdin ostoskeskuksen seitsemännen kerroksen valtavan suureen nettikahvilaan lukemaan sähköpostejani ja uutisia koti-Suomesta. Sinne voi ostaa haluamansa mittaisen kortin, joka on voimassa 30 päivää. Koska olin tulossa takaisin Bangkokiin parin viikon kuluttua, ostin kolmen tunnin kortin ja säästin osan ajasta seuraavaan kertaan. 

MBK-center on Bangkokin vanhimpia ostoskeskuksia

Liukuportaita jättimäisessä keskuksessa riittää

Ihmisiä on aina paljon ja tunnelma sen mukainen

  

Kuninkaan kuva on ripustettu kunniapaikalle MBK-centeriin

Päivä oli jo pitkällä eikä minun ollut tarvinnut pitkään aikaan käydä vessassa. Ajattelin lähteä viidennen kerroksen ruokatorille tutkimaan josko uskaltaisin jo syödä jotain. Sisällä kauppakeskuksessa olevalta torilta voi ostaa lähes minkämaalaista ruokaa tahansa. Tyypilliseen tapaan alueen ”lippuluukulta” ostetaan ensin kuponkeja, jotka käyvät maksuvälineinä ruokakojuissa. Käytäntö on hygieeninen, sillä ruuanlaittajien ei tarvitse olla kosketuksissa rahan kanssa. 

Positiivista oli, että ruoka tuoksui nenääni hyvältä, myös annokset näyttivät houkuttelevilta, mutta vaikuttivat olevan valtavan suuria. Katselin thaimaalaisia, japanilaisia, intialaisia, kiinalaisia ja monia muita ruokia. Lopulta päädyin pieneen egyptiläiseen kanatortillaan sekä hedelmämehuun. Ruoka täytti vatsani kokonaan ja tunsin siellä epämääräistä liikehdintää. Pelkäsin jo pahinta, mutta onneksi ruoka pysyi sisälläni. Olo alkoi olla jo lähes normaali. 

Päivä oli ollut pitkä, joten päätin lähteä hotellille lukemaan kirjaa. Tuk-tuk kuski ajoi kuin raivopää ja sain pidellä lujasti kiinni pysyäkseni kyydissä. Hurja kyyti unohtui nopeasti. En ehtinyt lukea kirjasta puoltakaan sivua, kun jo nukahdin yöunille vaikka kello oli tuskin yhdeksän illalla. Nukuin todella hyvin ja heräsin aamulla pirteänä kuin peipponen. Vatsakipu ja huono olo olivat kokonaan pois. Päätin kuitenkin syödä vielä ainakin yhden päivän saamiani lääkkeitä. 

Hotellin pihalla oli tuk-tuk-kuski, jonka kyytiin hyppäsin ja ajelin katsomaan miltä näyttää Emporium ostoskeskus. Joko en ollut yhtään shoppailutuulella tai sitten pyörin täysin väärissä kaupoissa, mutta en löytänyt keskuksesta mitään sopivaa. Siellä oli huippukalliita putiikkeja, joissa käsilaukkujen hinnat lähentelivät 1000 euroa. Halvempienkin kauppojen hinnat tuntuivat korkeilta verrattuna MBK-centeriin. Lähdinkin sitten sinne ostoksille ja hakemaan lasejani. 

MBK-centerin vieressä on kaksi muutakin jättiläisostoskeskusta. Ajattelinkin tutustua myös Siam Paragonin ja Siam Centerin tarjontaan. Ihan ensin menin nauttimaan myöhäistä ja epäterveellistä aamiaista jäätelöbaariin. Ihan vain sen kunniaksi, kun pystyin taas syömään normaalisti. Istuin ikkunan viereen, jotta pystyin katselemaan ulos samalla kun kirjoittelin päiväkirjaani. Näin kuinka aivan yhtäkkiä sadepisarat alkoivat kastella laatoitettua siistiä aukiota, joka oli koristeltu kiinalaisin punaisin paperikoristein. Oli siis hyvä päivä jatkaa kiertelyä ja shoppailua sisätiloissa. 

Siam Paragon on MBK-centeriä uudenaikaisempi

Suihkulähteet ja pienet vesiputoukset ottavat  Siam Paragonin vieraat vastaan

Kiinalaisen Uudenvuoden kunniaksi vastassa oli myös lohikäärme

Siam Paragon on hienostuneempi ja myös kalliimpi, kuin MBK-center, mutta viihdyin siellä erinomaisesti. Ostoskeskuksesta toiseen pääsee liikkumaan katettuja ilmastoituja käytäviä pitkin. Pysyin siis sisätiloissa useampia tunteja ja kiertelin erilaisia kauppoja. Tietenkin mukaani tarttui ostoksiakin tuliaisiksi kotiin ja itselleni loppumatkaa varten. Välillä kävin tutkimassa tilannetta ulkona. Sade jatkui taas pienen tauon jälkeen. 

Lähdin siis etsimään ruokapaikkaa Siam Paragonista. Koko pohjakerros on pyhitetty ruualle. Sieltä löytyy vaikka minkälaisia vaihtoehtoja syödä paikan päällä tai ostaa ruokaa mukaan. Päädyin tällä kertaa italialaistyyppiseen ravintolaan, sillä olin syönyt lähes joka päivä kahden viikon ajan thairuokaa. Pasta Carbonara toi mukavaa vaihtelua ruokavaliooni. Tosin en ole koskaan ennen nähnyt kyseisessä annoksessa yhtä paljon lihaa. Hyvää se kuitenkin oli. Juomaksi otin Piña Colada-vichyn. Siitä tulikin välittömästi uusi suosikkini. Kupliva vesi oli höystetty kookoksen ja ananaksen makuiseksi. Voisinpa juoda sitä taas. 

Söin todella lihaisaa pasta carbonaraa

Ravintolamaailma Siam Paragonin pohjakerroksessa on erittäin viihtyisä

Vatsa täynnä lähdin vielä jatkamaan ostoskierrostani. Lopulta tulin MBK-centeriin ja hain uudet aurinkolasini optikkoliikkeestä. Kylläpä ne olivatkin kivat! Myyjätyttö oli edelleen todella mukava ja päätin kysyä häneltä neuvoa. ”Haluaisin leikkauttaa hiukseni. Mistä löytäisin hyvän paikan sitä varten?”. ”I know, come with me”, tyttö sanoi välittömästi. Lähdin seuraamaan häntä. Kuljimme toiselle puolelle taloa, josta löytyi paljon basaarimaisia kauppoja. Käännyimme monesta mutkasta ja olin jo aivan sekaisin, mutta seurasin kiltisti perässä. 

Tyttö johdatti minut oikein modernin näköiseen kampaamoon. Meitä tuli vastaan nuori thaimies, jolle tyttö selitti jotain. Mies ei puhunut lainkaan englantia. Tyttö kysyi, ”Do you want new model and wash?” ”Kyllä, kyllä haluan, että hiukseni myös pestään, mutta uutta mallia en tarvitse. Riittää kun hiuksiani lyhennetään joka paikasta vähän.”, vastasin englanniksi. Taas tyttö ja mies puhuivat keskenään. 

”Hiusten pesu ja leikkaus maksaa 250 THB”, tyttö tulkkasi.

”Hyvä on, otan sen”, sanoin. 

Tyttö toivotti minulle vielä onnea ja palasi takaisin optikkoliikkeeseensä. 

Mies pyysi elekielen avulla minua riisumaan kenkäni. Tottelin taas kuuliaisesti. Hän johdatti minut verhon taakse, jossa oli hierontapöydän näköisiä sänkyjä. Mies ohjasi minut makaamaan selälleni ja pyysi nousemaan niin ylös, että pääni roikkui jonkinlaisen niskatuen varassa. Sitten alkoi hiusten pesu. Se olikin todella rentouttavaa. Makasin selälläni mukavassa asennossa silmät kiinni ja kampaaja pesi hiuksiani ja hieroi päänahkaani. Samalla hän hieroi niskojani ja koko käsivarret ja kädet sormenpäitä myöden. Olisin voinut maata siinä vaikka kuinka kauan. 

Seuraavaksi käärittiin pyyhe kosteiden hiusteni suojaksi ja mies johdatti minut parturituolin ääreen. Hän kampaili hiuksiani ammattimaisesti, vaikka huomasin hänen ihmettelevän vaaleita hiuksiani. Luulen, ettei hän ollut ennen leikannut muita kuin thaimaalaisia hiuksia. Elekielen avulla pääsimme sopimukseen, paljonko hiuksistani leikattaisiin. Lopputulos oli oikein hyvä, vaikka föönaus tuntuikin vanhanaikaiselta. Miestä selvästi jännitti reaktioni, kun hän ojensi pienen peilin, jonka avulla näin hiukseni takaa päin. Jännittynyt hymy muuttui rentoutuneeksi, kun ilmaisin tyytyväisyyteni leikkaukseen. Maksoin laskun ja lähdin jatkamaan matkaa jälleen yhtä mukavaa kokemusta rikkaampana. 

Ajoin skytrainilla ensimmäisenä Bangkokin iltana löytämääni kauneushoitolaan. Olin ostanut uusille pienille ystävilleni lahjat ja kävin viemässä ne heille. Tyttö sain strassein koristellun perhosrintaneulan ja poika laservalolla varustetun avaimenperän. Lapset tykkäsivät lahjoista ja minäkin tulin todella iloiseksi heidät nähtyäni. Juttelimme ja nauroimme pitkään. Minä vaihdatin samalla varpaiden kynsiin uudet kynsilakat ja otin käsiin manikyyrin. Olin sitten sen puolesta valmis lähtemään rantalomalle Etelä-Thaimaahan. Lapset alkoivat olla jo valmiita yöpuulle, joten toivotin heille hyvät yöt ja lähdin jatkamaan matkaa. 

Pienet ystäväni alkoivat olla jo väsyineitä

Niinpä toivotin heille hyvää yötä
 ja lupasin tulla uudelleen parin viikon kuluttua.

Kello oli jo melko paljon, enkä ollut edes pakannut, vaikka aamulla piti lähteä jo kukonlaulun aikaan lentokentälle. Niinpä sitten hurautin taas moottoripyörätaksilla hotellilleni ja päätin syödä jotain pientä hotellin omassa ravintolassa. En voinut vastustaa friteerattuja banaaneja, joita söinkin ihan liikaa. Maku oli taivaallinen ja tuore hedelmäshake kruunasi annoksen. 

Kello oli jo yli puolen yön, kun pääsin suihkun jälkeen lopulta pakkaamaan. Nukkuminen jäisi taas todella vähiin, sillä herätyskello piti laittaa soimaan klo 3.30. Ehtiihän sitä sitten taas nukkuakin ajattelin. Olihan suuntanani Koh Samui, jossa tarkoitukseni oli vihdoin myös levätä ja ottaa aurinkoa. Ne tarinat ovatkin sitten taas jo ihan omat juttunsa.


Olen julkaissut aikaisemmin tähän liittyneitä kirjoituksia:

Pohjois-Thaimaa kaikille aisteille jatkomatkakertomuksessa

osa 1 Bye Bye busy life
osa 2a Chiang Mai hurmasi minut

osa 2b Chiang Mai hurmasi minut 
osa 3  Polkupyörällä Makumaahan

osa 4 Polkupyöräily itkettää, naurattaa ja laulattaa 

osa 5 Takaisin Chiang Maihin
osa 6 Mae Hong Son Uinuu ja Yllättää

Ja Bangkok Enkelten Kaupunki, Idän Venetsia juttusarjassa:
1a Kuuma, Kuumempi, Kuumin
1b Kuuma, Kuumempi, Kuumin
2a Yksin Bangkokissa