Englanti - Ehtymätön Runsaudensarvi – osa 1 Yksin vaan ei yksinäisenä Cambridgessa

Vuoden 2006 kesällä piinaava matkakuume yltyi kohdallani aivan villiksi. Halusin käyttää jokaisen liikenevän päivän ja euron matkailuelämyksiin. Ymmärrettävästi ystävieni ja tuttavieni aikataulut eivät aina osuneet omieni kanssa yhteen enkä löytänyt yrityksistäni huolimatta aina itselleni matkakaveria. Niinpä päässäni alkoi muhia ajatus matkasta ihan itsekseni. Siis yksin siten, että edes perillä en ollut tapaamassa ketään tuttua. Aluksi se tuntui pelottavalta. Pärjäisinkö sittenkään yksin? Osaisinko mennä oikeisiin paikkoihin vieraassa maassa? Ja ennen kaikkea miten voisin olla ilman seuraa? Kenen kanssa jakaisin kaikki kokemukset ja ratkoisin ongelmatilanteet?

Cambridgessa riittää vanhoja rakennuksia ihailtavaksi

Epävarmuudestani huolimatta päätin lähteä matkaan. Valitsin pääkohteeksi iki-ihanan Lontoon, joka oli jo ennestään minulle tuttu. Halusin kuitenkin liittää matkaani jotain muutakin ja tein varauksen pariksi ensimmäiseksi yöksi yliopistokaupunki Cambridgeen. Kohteen valitsin, koska ajattelin sen olevan sopivan pieni paikka pyöräilyä varten. Halusin ehdottomasti vuokrata paikan päällä polkupyörän edes päiväksi.

Monissa kohteissa on kiva vuokrata polkupyörä vaikka vain päiväksi.
Cambridge ei tee poikkeusta tässä asiassa.

Näin pirkanmaalaisen näkökulmasta Englantiin pääsee kätevästi lentämään suoraan Tampereelta RyanAirin lennolla. Lentokentällä mietiskelin taas hiukan huolestuneena kuinka mahdan viihtyä kuusi päivää reissussa ilman seuraa. Olinhan mielestäni erittäin sosiaalinen ja puhelias ihminen. Olin varannut mukaani matkapäiväkirjan, jonne voisin purkaa puheripuliani, jonka kanssa voisin jakaa kokemukseni ja joka toimisi turvanani, kun joutuisin istumaan ravintoloissa yksin syömässä. En vielä tuolloin ymmärtänyt kuinka tärkeä rooli matkapäiväkirjallani olikaan.

Toinen huolenaiheeni liittyi mukaan ottamiini vaatteisiin. Kokemukseni mukaan Englannissa voi hyvinkin olla viileää myös keskellä kesää. Olin siis varannut enimmäkseen pitkähihaisia paitoja ja farkkuja mukaani. Heinäkuussa 2006 Euroopassa ja etenkin Brittien saarilla kuitenkin nautittiin tai jonkun mielestä myös kärsittiin ennätyshelteistä. Kuuntelin jo lentokentällä Pirkkalassa, kun lähistöllä joku puhui puhelimessa Englantiin. Hän toisteli ihmeissään luurin toisesta päästä kuulemiaan faktoja. ”Siis nyt jo mittari näyttää +37 astetta?”. Elimme tuolloin suomen aikaa klo 10.30 eli paikanpäällä Englannissa kello oli vasta puoli yhdeksän aamulla.

Siinä huolehtiessani kaiken maailman hölmöistä asioista tein päätöksen, että nyt loppui huoli. Mikään eikä kukaan voi pilata tätä minun omaa matkaani. Päätin keskittyä kaikkeen positiiviseen ja minimoida ulkopuolisten tekijöiden vaikutukset itseeni. Se olikin hyvä päätös. Matkastani tuli ikimuistoinen ja olen tehnyt sen jälkeenkin useita matkoja täysin yksin ja useimmiten hyvällä menestyksellä.

RyanAir lentoni laskeutui etuajassa Stanstediin. Odottelin kentän bussiasemalla puolisen tuntia bussia, jonka oli määrä viedä minut Cambridgeen. Farkut tuntuivat lievästi sanottuna liioitellulta vaatetukselta suorassa auringonpaisteessa.

Vajaan tunnin bussimatkan jälkeen saavuin Cambridgeen. Kaupunki suorastaan huokui entisaikojen taikaa massiivisten kivirakennusten lomasta. Aurinko paistoi täysin pilvettömältä siniseltä taivaalta ja kuuma asfaltti tuoksui kuin etelän maissa konsanaan.

Ihan kuin jokaisella rakennuksella olisi omat tarinansa kerrottavanaan

Nopean salaattilounaan jälkeen päätin ottaa taksin hotellille. Matkalaukkujen kanssa hotellin etsiminen kuumissa farkuissa ei tuntunut lainkaan hyvältä ajatukselta. Etukäteen varaamani pieni sievä majatalo löytyikin itse asiassa yllättävän kaukaa keskustasta Perne Roadin varrelta. Huoneen ikkuna oli vilkkaalle tielle päin ja huoneessa oli todella kuuma, mutta se oli oikein sievä ja minun ikioma majapaikkani kaksi seuraavaa vuorokautta. Edes se ei haitannut että olin tyytynyt huoneeseen, jossa ei ollut omaa kylpyhuonetta ja vessaa. Ne löytyivät käytävältä ja jouduin jakamaan ne naapurihuoneen asukkaiden kanssa.

Sievä pieni englantilaistyylinen majapaikka Cambridgessa

Päätin säästää polkupyörän vuokraamisen seuraavalle päivälle. Käveltyäni parin mailin (reilun kolmen kilometrin) matkan Cambridgen historialliseen keskustaan, vietin varmaan tunnin ilmastoidussa levykaupassa viilentymässä. Sieltä saadun uuden energian voimin lähdin tutkimaan kaupunkia.

Mikä ihastuttava paikka tuo Cambridge onkaan. Suuret colleget ja muut vanhat rakennukset kuiskailevat tarinoita ja saavat matkaajan mielikuvituksen liikkeelle. Mietin minkälaisia ihmisiä aikojen saatossa näillä kaduilla ja näissä rakennuksissa on liikkunut. Vanhimmat asutuksesta kertovat löydöt Cambridgen alueelta ovat peräisin pronssikauden lopulta noin 1000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ja kaupungin ensimmäinen yliopistokin perustettiin jo vuonna 1209. Varsinaiseksi kaupungiksi Cambridge tosin tunnustettiin vasta vuonna 1951.

King's College

Kerkisin juuri ja juuri ennen kauppatorin sulkeutumista ostaa mukaani pussillisen kirsikoita. En jätä koskaan maailmalla tilaisuutta käyttämättä kun kyse on kirsikoista. Ne ovat lempiherkkuani eikä hyviä kirsikoita tunnu löytyvän Suomesta mistään. Makeista mollukoista huolimatta oloni oli vähän väsähtänyt, kun päädyin Cam-joelle.

Cam-joki ruuhineen

Väsymys haihtui nopeasti, kun huomasin vedessä useita tasapohjaisia veneitä kyydissään ihmisiä. Pian selvisi, että kyseessä on ruuhi (= punt). Sitä työnnetään eteenpäin ottamalla vauhtia pohjasta pitkän seipään avulla. Jokaisella ruuhella oli oma kuski, joten itse ei onneksi tarvinnut töihin ryhtyä. Niinpä I went punting! Ja se olikin totta tosiaan päivän parasta antia. Reitti kulki kaikkien upeiden collegerakennusten ohi. Ne toivat mieleen lähinnä Harry Potterin. Ne olivat upeita, vanhoja ja hyvin hoidettuja. Pihamailla sadettajat kastelivat tasaista nurmikkoa, jota halkoi kivistä tehdyt tasaiset kulkuväylät. Parasta ruuhimatkassa oli viilentävä tuuli ja se, että vihdoinkin sain lepuuttaa jalkojani. Toisilla oli veneissä mukanaan täydelliset picnic-korit eväineen ja viineineen. Mutta ihan hyvin matka sujui myös kirsikoiden kanssa.

Oman ruuhemme kuljettaja

Mahtavia collegerakennuksia ja niiden hoidettuja pihoja
pääsee ihailemaan uudesta kulmasta ruuhiajelulla.

Matkalla alitetaan useita pieniä siltoja

Seuraavana päivänä vuokrasin polkupyörän. Päätös oli loistava! Unohdin nopeasti kuinka tuskastuttavan kuuma huoneessani oli yöllä ollut. Nukkumisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään, vaikka olin käynyt niin kylmässä suihkussa kuin mahdollista. Sain unen päästä kiinni vasta, kun kastelin pyyhkeeni kylmällä vedellä, levitin sen sänkyyni ja nukuin märän pyyhkeen päällä. Ei ihan heti uskoisi, että märän pyyhkeen päällä nukkuminen on parempi vaihtoehto, mutta niin se vain tuossa tapauksessa oli.

Cambridge tuntui entistä pienemmältä paikalta pyörän selästä käsin. Maisemat vaihtuivat sutjakkaasti ja kaupunki tuli nopeasti tutuksi. Näin mm englantilaisten suosimia asuntolaivoja joessa, ajelin ihastuttavassa puistossa ja pistäydyin joen vieressä terassilla katselemassa ruuhia vedessä.

Siellä täällä näkyi jokilaivoja parkissa

Kuuma ilma pakotti pitämään useita virkistäytymistaukoja

Pyöräillessä oli oltava jatkuvasti skarppina ”vääränpuoleisen” liikenteen vuoksi. Jouduin hokemaan itselleni ”pysy vasemmalla.. vasen, vasen”. Silti esimerkiksi liikenneympyrässä väärään suuntaan ajaminen tuntui täysin järjen vastaiselta. Loppujen lopuksi en kuitenkaan mokaillut pahasti. Cambridgessa on erittäin hyvät ja hyvin merkityt pyörätiet. Lisäksi olin saanut vuokraamosta mukaani pyöräilijän kartan, jonka avulla oli helppo suunnistaa.

Välillä kävin vierailulla yhdessä collegerakennuksista. Silloin toki maltoin jättää pyörän parkkiin odottamaan. Suurimpaan Kings Collegeen olisi joutunut jonottamaan sisälle. Niinpä valitsin hiukan pienemmän Trinity Collegen. Se oli upea! Harry Potter vaikutelma vain vahvistui nähdessäni korkeat huoneet ja suuren ruokasalin pitkine pöytineen ja värikkäine ikkunalaseineen. Rakennuksessa oli myös oma kappeli, kuten muissakin collegeissa. Piha-alueet olivat hyvin hoidetut ja takapihalla virtasi Cam-joki ruuhineen. Melkein halusin takaisin opiskelijaksi.

Trinity Collegen ruokailutila toi mieleen Harry Potterin ja Tylypahkan

Ruokailutilaan kuuluivat upeat lasimaalaukset ikkunoissa

Etupiha oli viimeisen päälle hoidettu

Tosi viisaita miehiä Trinity Collegessa

Lähes huomaamatta olin ollut matkalla jo reilusti toista vuorokautta enkä ollut vielä kertaakaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Juttelin monien ihmisten kanssa ja jaoin tärkeimpiä kokemuksiani päiväkirjalleni. Sen kirjoittamisesta tulikin tärkeä rituaali matkallani. Päiväkirjaa kirjoittaessani, tein samalla itselleni ikään kuin huomaamatta parhaan matkamuiston ikinä! Yksin ollessani ehdin myös fiilistelemään ja ajattelemaan enemmän.

Odotellessani lounasta turkkilaisessa ravintolassa, ajattelin kirjoittaa terveiset tekstiviestillä äidille. Kun sain kaivettua puhelimen käteeni, sain siihen viestin, ennen kuin ehdin edes aloittaa oman viestini kirjoittamista. Äitihän siellä kyseli kuulumisia. Kyse taisi olla vain sattumasta, mutta minulle asia tuntui merkityksellisemmältä. Ymmärsin lopullisesti, että en ole koskaan yksin. Ympärilläni on paljon rakastavia ihmisiä, jotka ajattelevat minua, vaikka olisin pitkän matkan päässä.

Aamulla oli aika lähteä taksilla bussiasemalle ja uusiin seikkailuihin kohti Lontoota. Juuri ennen lähtöä löysin laukustani pyörän avaimen. En ollut huomannut palauttaa sitä pyörän mukana. Onneksi majatalon isäntä lupasi huolehtia avaimen takaisin vuokraamoon.


Taksikuskini kertoi edellisen päivän olleen kuumin koko kuluvan kesän aikana. Ja olinhan sen totisesti huomannutkin, kun nukuin yön jälleen märän pyyhkeen päällä. Mies epäili, että parin päivän sisään saadaan oikein kunnon ukkoset ja vesisateet Englantiin. Melkein jo huolestuin, kunnes muistin, ettei se minua haittaa. Tätä matkaa ei voi mikään pilata.

Seikkailu jatkuu Lontoossa täältä voi lukea siitä

Matkustamisen ilot ja surut - osa 1 Halpalentoyhtiöistä

Ennen kuin aloitan seuraavan jatkomatkakertomukseni Lontoosta ja Cambridgesta, kerron kokemuksiani ja ajatuksiani halpalentoyhtiöistä. Toivottavasti näistä on hyötyä sinullekin:)

Olen lentänyt elämäni aikana paljon. Mukaan on mahtunut monenlaisia kokemuksia. Pari kertaa myöhästyin koneestakin, niistä kirjoittelen lisää joskus toiste.

Miten määritellään Halpalentoyhtiö? Mielestäni ainakin yksi asia yhdistää halpalentoja. Niihin ei kuulu mitään aterioita tai muitakaan hintaan sisältyviä tarjoiluja. Usein myös matkatavaroista on maksettava erikseen lisämaksuja. Ja luonnollisesti suurin yhdistävä tekijä on halpa tai ainakin halvalta vaikuttava hinta. Näillä kriteereillä kokemukseni perustuvat halpalentoihin RyanAirin, Delta Airlinesin, Wizz Airin, Mango Airlinesin, AirAsian ja Air Balticin siivin. Voi olla, että joku on listasta unohtunutkin, mutta ei sen jättämä muistijälkikään sitten kovin merkittävä ole. Eniten noista olen käyttänyt RyanAiria.

Törmään usein monenlaisiin luuloihin ja ennakkoasenteisiin halpalentoyhtiöitä kohtaan. Joku on aivan varma, että kaikki kyseisten yhtiöiden lentokoneet ovat vanhoja ja huonokuntoisia. Todellisuudessa asia on usein juuri toisin päin. Monet halpalentoyhtiöistä ovat nuoria ja niillä on uudet tai uudehkot kalustot käytössään. Varustelu toki on yksinkertaisempi. Lennoilla ei voi katsella telkkaria eikä usein myöskään käyttää istuintaskua. Niitä ei vain yksinkertaisesti ole.

Joskus taas halpalentoyhtiön lento on vain edullisemmin ja huonommilla ehdoilla ostettu lippu kalliimman lentoyhtiön lennolle. Tällainen järjestely oli esimerkiksi silloin, kun lensimme Mango Airlinesilla Cape Townista Johannesburgiin. Lentokone oli South African Airwaysin, mutta emme saaneet lennoista Star Alliance pisteitä, koska lensimme Mango Airlinesin asiakkaina. Meille ei myöskään tarjoiltu ruokaa, kuten South African Airwaysin asiakkaille. Mango Airlinesilla on myös omia koneita. Koimme tämän oranssin maailman lennolla Durbanista Cape Towniin. Kone oli tuolloinkin uudehko ja siisti.

Joskus kuulee puheita osaamattomasta henkilökunnasta. Mielipiteitä toki on monia. Itse olen ollut tyytyväinen halpalentoyhtiöiden henkilökuntaan. Useimmiten henkilökunta tosin ei ole suomalaista eikä mitään palveluja ole saatavilla suomeksi. Mutta jos sitä ei laske osaamattomuudeksi, ovat asiat ihan hyvin.

Paljon puhutaan myös jatkolentojen mahdottomuudesta halpalentoyhtiöiden kanssa. Pitää paikkansa, että kahta tai useampaa matkaa ei useimmiten voi ostaa samalle lipulle. Käytännössä se tarkoittaa, että lentoyhtiö ei ole vastuussa hoitamaan asiakasta jatkolennolle edes silloin vaikka ensimmäinen lento olisi myöhässä eikä asiakas sen vuoksi ehdi seuraavaan koneeseen. Halpalentoyhtiöitäkin voi silti hyödyntää jatkolentoihin, kunhan ei varaa lentoja samalle päivälle. Esimerkiksi RyanAirilla on paljon lentoja Madridista eri puolille Espanjaa, Eurooppaa ja jopa Pohjois-Afrikkaan. Lisäksi Madridissa RyanAir käyttää päälentokenttää eli Barajasia, josta on erinomaiset kulkuyhteydet kaupungille. Olen itsekin lentänyt erittäin edullisesti Madridista Valenciaan, Portugaliin Portoon ja Marokkoon Marrakeshiin. Kaikki nuo omatoimilomat ovat olleet aivan mahtavia. Muutaman päivän Madridissa voi yhdistää melkein mihin lomaan vaan ja Suomesta saa usein kohtuuhintaisia lentoja Madridiin:) Itselläni on vielä suunnittelulistalla toistaiseksi toteutumattomana ainakin Madrid-Baskimaa matka. Tai miksei Malaga-Baskimaa, jolloin on mahdollisuus käyttää ainoastaan halpalentoja.

Epäilijöiden vastapainoksi on toinen porukka, joka näkee vain superhalvat hinnat halpalentoyhtiöiden mainoksissa ja pettyy, kun totuus lopullisista kustannuksista paljastuu. Näissäkin asioissa pätee sanonta ”Jos joku asia näyttää epäilyttävältä, on sitä syytä myös epäillä”. Silti ei kannata sokaistua. Jos mainoksessa kerrotaan lennon maksavan 9,99 euroa ja lopullinen hinta verojen, laukkujen ja muiden ylimääräisten maksujen jälkeen on 65 euroa, on lento edelleenkin halpa! Ehkä parhaimmat kaupat olen tehnyt, kun varasin lennon Madridista Portoon. Hinta oli varaushetkellä 0 euroa. Tähän erikoistarjoukseen ei tarvinnut maksaa edes veroja. Käsittelykulujen ja matkalaukkumaksun jälkeen maksoin lennosta alle 30 euroa.

Ehkä se kaikkein tärkein juttu halpalentoyhtiöitä käytettäessä on kuitenkin asenne. Halpalentoyhtiöiltä ei edes voi odottaa luksusta. Usein on oltava valmis jopa tinkimään lippujen peruuttamisoikeuksista, terminaalien palveluista ja siisteydestä, matkatavaroiden painorajoituksista ja muista halpalentoyhtiöiden keksimistä jutuista. Ainakin itse koen, etten ole kuitenkaan koskaan joutunut tinkimään turvallisuudesta tai oikeastaan edes matkustusmukavuudesta käyttäessäni halpalentoyhtiöitä.

Omat negatiivisimmat kokemukseni ovat Tampereen ja Turun lentokenttien terminaaleista, joita halpalentoyhtiöt (RyanAir ja WizzAir) käyttävät. Molempien kaupunkien terminaalit ovat erittäin huonokuntoisia ja epäsiistejä. Niissä ei ole mitään viihtyisää ja palvelut ovat surkeita. Myös hintataso ”kahviloissa” on korkea. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Molemmat kentät ovat pieniä ja esimerkiksi laukut tulevat lennon laskeuduttua nopeasti ”hihnalle”, josta tosin ainakin Tampereella laukut putoavat kasaksi lattialle hihnan loputtua.

Monissa muissakin maissa RyanAir käyttää pienempiä sivukenttiä esimerkiksi Frankfurt Hahn sijaitsee reilusti yli 100 kilometrin päässä Frankfurtista. Stanstedistakin on yli 60 kilometria Lontooseen. Tosin sieltä on niin hyvät kulkuyhteydet, että välimatkalla ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Lisäksi näiltä pikkukentiltä voi avautua mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin omatoimimatkoihin. Kertoilen varmasti tulevaisuudessa tarkempia tarinoita itse toteuttamistani vaihtoehdoista.

Aika usein pienten kenttien lisäksi toinen asia, mikä mahdollistaa halvat hinnat, on erikoiset lentoaikataulut. Saapuminen kohteeseen on erittäin myöhään illalla ja vastaavasti lähtö aamulla usein jo kukon laulun aikaan. Ehkä juuri noista pienistä kentistä ja erikoisista lentoajoista johtuen halpalentoyhtiöiden lennot ovat harvoin myöhässä. Itse asiassa ne laskeutuvat todella usein jopa etuajassa. Myöskään laukut eivät joudu hukkaan kovin helposti, koska niitä ei siirrellä jatkolennoille yhtiön toimesta.

Halpalentoyhtiöillä matkustaminen on ihan ok, joskus jopa enemmänkin. Asioista on vain otettava selvää ja oltava valmis joustamaan. Lipun hintaan tulee helposti lisäeuroja esimerkiksi ruoka – ja juomaostoksista. Ne ovat usein todella kalliita halpalentoyhtiöiden lennoilla ja terminaaleissa. Mikäli haluaa ottaa täyden hyödyn halvasta lennosta, kannattaa varata mukaan omat eväät tai syödä niin hyvin ennen lentoa, ettei kalliita palveluja tarvitse käyttää. Ainakin Suomessa voi turvatarkastuksen läpi viedä tyhjän vesipullon, jonka voi täyttää tarkastuksen jälkeen.

Myös yhtiöiden välillä on eroja. Esimerkiksi paljon parjatulla RyanAirilla on mielestäni siinä mielessä reilu meininki, että kaikki ”pakolliset” lisämaksut tulevat jo lippua varatessa esille. Ja ennen kuin maksaa lennoista mitään, tietää koko loppusumman.

No okei.. voihan kentällä vielä joutua maksamaan lisämaksuja, jos ei noudata yhtiön sääntöjä matkatavaroiden määrästä ja painoista. Olen nähnyt omin silmin Madridissa, kuinka eräs matkustaja joutui maksamaan lisämaksua vielä lähtöportilla, koska hänellä oli pienen käsimatkatavaran lisäksi kameralaukku. Kameralaukku ei mahtunut käsimatkatavaran sisään ja lisämaksu napsahti maksettavaksi. Käsimatkatavaroita saa olla vain yksi kappale ja piste.

Tyttäreni kanssa olemme kerran onnistuneet kiertämään sääntöjä onnistuneesti. Paluumatkalla Bremenistä jouduimme toteamaan, että olimme shoppailleet liikaa ja laukut painoivat armottomasti liian paljon. Ylikilomaksut olisivat olleet lähes tähtitieteelliset, joten kaikki keinot oli otettava käyttöön. Puimme päällemme niin paljon vaatteita kuin mahdollista. Ja siis puimme niitä vaatteita tosi paljon. Minullakin oli tyyliin kolmet housut, neljä paitaa, jakku, villatakki ja päällystakki. Ylikiloilta säästyttiin, mutta jouduimme erinäisten paheksuvien katseiden kohteeksi turvatarkastuksessa, jossa päällystakit, jakut ja villatakit oli riisuttava pois.

Yhdellä reissulla olimme muka varanneet erittäin edulliset lentoliput Varsovaan AirBalticilta. Riemu vähän haalistui lähtöselvityksessä, kun meille kerrottiin, että kaikista ruumaan menevistä laukuista on maksettava lisämaksu. Jotenkin tuo tieto oli mennyt meiltä ihan ohi varausvaiheessa.

Loppujen lopuksi tämäkin asia on mielipidejuttu. Itse tykkään niin paljon matkustamisesta, että haluan tehdä mahdollisimman monta matkaa. Silloin on usein mietittävä niitä edullisimpia vaihtoehtoja. Kokemukseni halpalentoyhtiöistä ovat pääsääntöisesti enemmän positiivisia kuin negatiivisia ja tulen varmasti jatkossakin käyttämään niitä.

Silloin kaikki oli toisin osa 5 – Ei sujunut kotimatkakaan ilman kommelluksia

Matkustaessa tuntuu usein, että kotiinlähdön aika tulee liian nopeasti. Niin kävi tälläkin kertaa. Pakkailin laukkujani haikein mielin ja mietin näenkö Damaskosta enää koskaan. Siitä on jo 20 vuotta aikaa. Vieläkään en ole saanut uutta tilaisuutta vierailla tuossa kiehtovassa maassa.

Takaisin vuoteen 1992… Poikaystäväni lähti saattamaan minua lentokentälle. Samalla hänenkin lomansa loppui ja paluu hoitamaan YK-sotilaan tehtäviä oli edessä. Myös paikalliset ystävämme Sami ja Pasi tulivat mukaan lentokentälle. Jäähyväisten jälkeen kokosin itseni ja lähdin viemään matkalaukkuani ruumaan menevien tavaroiden hihnalle.

Poikaystävänikin loma loppui kun lähdin kotiin. Siksi hänellä oli YK-sotilaan vaatetus,
kun hän paikallisten ystäviemme "Samin" ja "Pasin" kanssa saattoi minut lentokentälle.

Ennen hihnalle nostamista syyrialaiset lentokenttävirkailijat halusivat tarkastaa laukun sisällön. Se oli kuulemma aivan normaali tapa. Avasin laukun ja he tutkivat sisältöä etsien jotain. Jotain he löysivätkin. Miehet puhuivat keskenään kiivaasti arabiaa ja pitelivät käsissään irtonaista käyttämätöntä tamponia. He kutsuivat jopa lisää miehiä paikalle ja vilkuilivat samalla minua mustien kulmiensa alta. Aloin muuttua kasvoiltani kirkkaan punaiseksi, kun tamponi kiersi mieheltä toiselle ja arabiankieliset sanat kaikuivat entistä kiivaampina. Yritin selittää englanniksi, että kyseessä on naisten juttu. Miehet eivät selityksiäni kuunnelleet. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tilanne rauhoittui, tamponit laitettiin takaisin laukkuun ja pääsin jatkamaan matkaa anteeksipyyntöjen saattelemana.

Seuraavaksi vuorossa oli käsimatkatavaroiden tarkastaminen. Olin jo hiukan näreissäni edellisestä kohtelusta, joten asenteeni ei ollut kaikkein positiivisin, kun käsilaukkuani tongittiin oikein urakalla. Tonkija mm. heitti kamerassani olleet patterit roskiin. ”Makes problem!” hän vain totesi. Kun hän avasi rahapussiani, kysyin aikoiko hän heittää rahanikin menemään. Se oli liikaa hänelle. Tuimalla äänellä hän viittasi minut vieressä olevan verholla suljetun kopin eteen odottamaan vuoroani. Aloin ymmärtää, ettei lentokenttävirkailijoille sovi vitsailla. Olin jonottamassa ruumiintarkastukseen.

Verhon takaa ei kuulunut mukavia ääniä. Mieleeni hiipi kaiken maailman kauhutarinat kumihanskoin tehdyistä tutkimuksista. Heiluttelin hermostuksissani passia käsissäni yrittäen viilentää olotilaani. Eräs lentokenttävirkailijoista äkkäsi sinisen passini ja tuli kysymään, että enkö olekaan venäläinen. Kun selvisi, että olen suomalainen, vaikka matkustan Aeroflotilla, ohjasi mies minut pois jonosta. Hän totesi ystävällisesti hymyillen, ettei minun tarvitse mennä siihen tarkastukseen. Taisin ymmärtää vasta jälkikäteen kuinka täpärästi olin välttynyt kiusalliselta kohtalolta. Samainen virkailija opasti minut portilleni, jonne jäin odottamaan lentoani.

Lentokoneessa sain jälleen paikallisia nuoria miehiä vierustovereikseni. Koneen noustua korkealle taivaalle, halusivat vierustoverini tarjota minulle lasillisen ”hyvää tekevää terveysjuomaa”. Huomasin nopeasti, että kyseessä oli vahva kirkas alkoholi. Kysyin silmät suurina naivisti: ”Kuinka voitte juoda alkoholia? Tehän olette muslimeja.” Vastaus kuului yhtä naivisti: ”Me olemme nyt lentokoneessa, eikä Allah näe tänne.” Niin helppoa se on. Päätin varmuuden vuoksi jättää juomat juomatta ja nukuin lähes koko loppulennon.

Mieliala ei ollut kovin korkealla, kun laskeuduimme jälleen Moskovaan. Menomatkan kokemuksella tällä kertaa tiesin jo etukäteen mitä odottaa. Taas passini takavarikoitiin odottamaan seuraavan päivän lähtöä. Minut opastettiin samalle portille odottelemaan bussia. Nyt älysin sentään käydä hakemassa kaupasta vettä, appelsiinimehua ja suklaata evääksi.

Moskovassa tiesin jo odottaa transit hotellin ankeutta.

Hotellilla päätimme muutaman muun asukin kanssa valvoa koko yö jutellen ja syöden eväitä. Ajatus nukkumisesta ei tuntunut enää houkuttelevalta, kun tiesimme hotellin valtavasta torakkaongelmasta. Yö kului mukavasti juttuja vaihtaen ja herkkuja syöden. Aamulla en edes yrittänyt mennä aamiaiselle. Halusin vain nopeasti takaisin kentälle ja kotiin.

Aamulla odotellessani lentokenttäbussia juttelin arvokkaan näköisen japanilaismiehen kanssa. Hän tarjosi minulle japanilaisia snackseja. Kyseessä oli jotkut kuivatut merenelävät. Täytyy tunnustaa, ettei maku ollut oikein mieleinen. Kun miehelle selvisi, että olen suomalainen, hän ilahtui. ”En ole koskaan ennen nähnyt suomalaista ihmistä luonnossa. Oletteko tekin kaikki noin lyhyitä?” Pakko oli tunnustaa, että 160 cm ei ole suomalaisten keskipituus. Ennen bussin saapumista sain vielä hienon puisen käyntikortin ja kutsun. ”Kun tulet seuraavan kerran Japaniin, olet matkaseurasi kanssa tervetullut vierailemaan minun ja vaimoni luona.”

Lentokentällä bongasin pitkästä aikaa muita suomalaisia ihmisiä. Oli mukavaa puhua taas omalla äidinkielellä. Lento Helsinkiin oli määrä lentää hyvin pienellä potkurikoneella. Koneessa haisi tunkkaiselle, penkit natisivat eikä ikkunoista nähnyt kunnolla ulos. Lentoemännät tilkkivät vanhoilla lumpuilla ovien vierustoja. Toimet eivät mitenkään herättäneet luottamusta. Olimme jo lähteneet rullailemaan kohti kiitorataa, kun koneet pysäytettiin ja kuulimme erittäin huonolla englannilla kuulutuksen: ”Koneessa on havaittu jotain ongelmia. Pääsemme jatkamaan matkaa, kun asia on selvitetty.” Olisin varmasti muuten ollut kauhusta jäykkänä, mutta olin kuoleman väsynyt valvottuani koko yön. Niinpä kuuntelin tyynenä ”korjausmiesten” kilkuttelua ja lähetin toivomuksen turvallisesta matkasta sekä omalle Taivaan Isällemme että Allahille. Noin 15 minuutin päästä, kone oli valmis ja lähdimme lentoon. Nukahdin koko matkan ajaksi ja heräsin onnellisena Helsinki-Vantaalla. Vaikka olinkin nukkunut, voin rehellisesti sanoa, että pelottavin lentomatkani ikinä oli päättynyt onnellisesti. Samalla päättyi huima seikkailuni Lähi-Itään. Muistoissani ja nyt myös tässä jatkotarinassa se kuitenkin säilyy aina.

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan
osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa
osa 2 Moskovassa transit matkustajana
osa 3 Ilman viisumia Syyriaan
osa 4 Ihana ja ystävällinen Damaskos ja sitten se toinen puoli

Aeroflotin vanhan mallinen pieni potkurikone.
Jollain tämän tapaisella lensimme Moskovasta Helsinkiin

Silloin kaikki oli toisin osa 4 – Ihana ja ystävällinen Damaskos ja sitten se toinen puoli

Nykyään Damaskoksesta, Syyriasta ja oikeastaan koko arabimaailmasta kantautuu jatkuvasti ikäviä uutisia. Ulkoministeriön matkustustiedote pyytää välttämään matkustamista Syyriaan rajujen väkivaltaisuuksien vuoksi. Tiedotteessa myös muistutetaan että maassa olevia puhelimia ja sähköposteja saatetaan seurata ja strategisten kohteiden kuten siltojen ja tehtaiden kuvaaminen on kielletty. Lisäksi paikalliset voivat joutua kuulusteluun juteltuaan länsimaalaisen kanssa. Myös ulkomaalaisia on pidätetty.

20 vuotta sitten Damaskokseen oli turvallisempaa matkustaa, vaikka arabimaailma oli silloinkin ”Räjähdysherkkä”. Damaskos vaikutti kuitenkin lähes länsimaiselta. Nuoria naisia kulki kaduilla farkuissa ja ilman huiveja. Kaupat ja basaarit olivat täynnä värikkäitä vaatteita ja minäkin sain kulkea polvimittaisessa hameessa ja lyhythihaisessa t-paidassa.

Basaarin edessä riitti ihmisiä. Nuorten pukeutumistyyli oli jopa länsimainen.

Kevyt vaatetus olikin tarpeen, sillä heinäkuussa sisämaan ”aavikkokaupungissa” oli todella kuuma. Muistan ajatelleeni, että tuuli on yleensä vilvoittavaa, mutta Damaskoksessa tuuli ikään kuin toi kuumuuden vielä lähemmäs minua.

Heinäkuussa kaupungilla oli todella kuuma.
Paikalliset pysyttelivätkin päivällä viisaasti sisätiloissa.

Useimmat ihmiset niin miehet kuin naisetkin tulivat tekemään tuttavuutta. Mietin silloin usein kuinka epäluuloisesti suhtaudumme Suomessa erinäköisiin ihmisiin. (20 vuotta sitten Suomessa ei vielä näkynyt moniakaan ulkomaalaisia). Syyriassa kaikki tuntuivat olevan ystävällisiä ja mieluummin ihailevan erilaisuuttani kuin tuomitsevan sitä. Vanhemmat naiset toivat kadulla villikukkia puista hiuksiini ja pulputtivat arabiaksi jotain mitä en ymmärtänyt. Heidän iloa kuplivista silmistään ja lempeästi rypistyneistä kasvoistaan saatoin päätellä, että viesti oli jotain positiivista.

Basaarialueella näimme perhekuntia syömässä kaupanteon lomassa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että he viittoilivat meitäkin syömään kanssaan. Muutaman kerran maistelimmekin rohkeasti arabikotiruokaa, vaikka pöytäseurueesta ei välttämättä kukaan puhunut englantia. Muistimme varmistaa aina, että ruoka oli hyvin kuumennettua. Vettä emme uskaltaneet juoda kuin avaamattomista pulloista. Emme halunneet riskeerata enää enempää, sillä minä kärsin jo muutenkin ensimmäiset päivät mahataudista. Ehkä sain sen Moskovassa juomastani teestä ehkä jostain muualta. Ainakin se aiheutti mielenkiintoisia tilanteita. Yleisiä vessoja ei pahemmin näkynyt ja jos jostain sellainen sattui löytymäänkin, ei siihen tehnyt mieli mennä. Niinpä pysyttelimme ensimmäiset päivät juoksuetäisyyden päässä hotellilta.

Ensimmäisinä päivinä kärsin mahataudista.
Vaikka sänkyyn jääminen houkutteli, halusin lähteä tutkimaan eksoottista kaupunkia.

Jossain vaiheessa poikaystäväni esitteli minut paikallisille ystävilleen. Kyseessä oli kaksi nuorta miestä, jotka olivat ystävystyneet muutaman YK-sotilaan kanssa. Kutsuimme heitä nimillä Sami ja Pasi. Arabiankieliset nimet olivat liian vaikeita meille ja he olivat enemmän kuin innoissaan suomalaisista nimistään. He esittelivät meille kaupunkia ja toimivat tulkkeina kiperissä tilanteissa. Kerran kysyin, että eikö heillä ole tyttöystäviä. Olisin halunnut naisseuraa liikuttuani jo monta päivää ainoana naisena kolmen miehen kanssa. Molemmat totesivat, että tyttöystäviä kyllä löytyy moniakin. He eivät vain saa liikkua julkisesti yhdessä ilma ”esiliinaa” eli esim. tytön veljeä.

Damaskoksen kattojen yllä suomalaisen poikaystäväni ja paikallisen "Pasin" kanssa.

Sain kuitenkin kunnian tutustua myös paikallisiin tyttöihin ja naisiin. Nimittäin sekä ”Sami” että ”Pasi” kutsuivat meidät illalliselle koteihinsa. Pasi oli keskiluokkaisesta vähän paremmin toimeentulevasta perheestä. Hän ja Sami tulivat hakemaan meitä autokyydillä hotellilta. Olimme luonnollisesti laittaneet itsemme edustuskuntoon. Länsimaalaisena tuntui oudolta, kun Pasi ja Sami kehuivat ylitsevuotavin sanoin poikaystäväni ulkonäköä eikä kommentoineet mitenkään minua. Ymmärsin kyllä, ettei arabimaailmassa ole soveliasta kehua toisen miehen naisia.

Jostain syystä en löydä valokuvia vierailustamme  "Pasin" kotona.
Tässä kuvassa on kuitenkin samaa tunnelmaa.

Pasin koti oli hulppea ja vastassa oli paljon väkeä. Tutustuimme Pasin vanhempiin ja sisaruksiin kuin myös hänen isovanhempiinsa ja sisarustensa perheisiin. Meille esiteltiin muurien sisällä kasvava pieni kotipuutarha sitruspuineen ja taateliviljelmineen. Tutustumiskierroksen jälkeen oli aika istua pöytään. Miehille oli katettu paikat pitkän pöydän äärelle ja samassa huoneessa naiset istuivat huovan päällä lattialla. Minulle sanottiin, että voin vieraana ja länsimaisena naisena istua pöytään.

En tietenkään halunnut istua pöydässä, kun kerran muutkin naiset olivat lattialla. Sain luvan istua naisten seuraan. Yksi Pasin siskoista opiskeli yliopistossa ja puhui hyvin englantia. Hän toimi tulkkina minun ja muiden välillä. Tosin läheskään kaikissa tilanteissa tulkkia ei tarvittu. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa. Vanhin naisista oli hampaaton ja ryppyinen, mutta hän opetti minulle elekielellä arabiaa. Nuorimmat olivat pikkutyttöjä, jotka halusivat koskettaa vaaleita hiuksiani. Söimme sormin käärimällä paloja erilaisista ruokalajeista ohuen leivän sisään. Ruoka oli erinomaisen hyvää ja aika kului kuin siivillä. Ihan liian nopeasti tuli aika lähteä takaisin hotellille. Vieläkin muistelen kaiholla upean välitöntä ja aidosti hauskaa tunnelmaa paikallisten naisten seurassa.

Seuraavana iltana oli vuorossa kyläily Samin perheen luona. Odottelimme taas hotellin aulassa, kun jouduimme todistamaan ikävää välikohtausta. Arabiperhe oli kirjautumassa hotelliin sisälle. Kyseessä näytti olevan hyvin toimeentulevat fiksut ihmiset. Perheen lapset olivat pieniä ja juoksentelivat ympäri aulaa. Äiti pyysi ilmeisesti lapsia rauhoittumaan siinä onnistumatta. Seurauksena isä läimäisi muutaman vuoden ikäistä poikaa päähän. Mielestäni isku näytti kovalta ja poika alkoikin itkeä.

Hotellin aulassa odottelimme, että meitä tullaan hakemaan illalliselle paikallisiin perheisiin.

Välikohtauksesta jäi paha mieli. Saimme kuitenkin muuta ajateltavaa, kun Sami ja Pasi pyysivät meitä mukaansa. Ajoimme taksilla Samin kotiin. Sami oli köyhemmästä perheestä. Hänen isänsä oli kuollut sodassa ja äiti oli joutunut kasvattamaan Samin ja hänen siskonsa yksin. Hyvin hän oli tehtävässä onnistunutkin. Samin sisko opiskeli yliopistossa ja oli erittäin mukava ihminen. Hän autteli äitiään kattamaan pöytää ja laittamaan ruokaa. Sami huolehti, että raanavesi on keitettävä ennen kuin sitä tarjotaan meille. Kysyin voinko olla avuksi valmisteluissa. Naisväki halusi tietää, minkälaista ruokaa Suomessa syödään. Kerroin lihapullista ja perunamuusista. Samin äiti innostui ja kysyi mitä perunamuusiin tarvitaan. Kun olin kertonut, tuotiin eteeni jääkaappikylmiä keitettyjä perunoita, kanamunaa, maitoa, oliiviöljyä ja suolaa. He halusivat, että teen suomalaista perunamuusia pöytään. Ei auttanut selittelyt kylmistä perunoista ja oliiviöljystä. Eihän se nyt maailman parasta perunamuusia ollut, mutta tunnelma pöydässä oli sitäkin mukavampi. Tällä kertaa me kaikki istuimme saman pöydän äärellä. Ruokaa oli jälleen vaikka muille jakaa ja se oli erittäin hyvää. Ikimuistoisen ja mukavan illan jälkeen oli taas aika lähteä hotellille. Vielä ennen lähtöämme Samin äiti tuli viereeni ja sujautti käteeni jotain. Samalla hän puristi hellästi toista kättäni ja katsoi minua lempeästi silmiin. Olin saanut lahjaksi arabialaista hajuvettä. Ihan liikutuin lahjasta, sillä tiesin, ettei perheellä ollut ylimääräistä rahaa. Lahjasta kieltäytyminen on kuitenkin paha loukkaus enkä tietenkään halunnut loukata tätä upeaa naista. Niinpä vain kiitin lahjasta kauniisti.

Poikaystäväni otti meistä tämän kuvan, kun vierailimme "Samin" kotona.
"Samin" äiti on hänen vieressään. Minun ja "Pasin" välissä istuu Samin sisko.

Palattuamme hotellille saimme muistutuksen huonoimmista puolista maassa, jossa tuloerot ovat valtavat. Matkalaukun salasaumaan jättämämme 200 dollaria oli varastettu samoin poikaystäväni Ray-ban aurinkolasit. Mihinkään muualle ei ollut koskettu. Epäilimme hotellin henkilökuntaa. Kukaan ei osannut auttaa asiassa. Henkilökunta heittäytyi täysin tietämättömäksi ja epäili jopa, että olemme keksineet koko jutun. Meidän oli siis tyydyttävä kohtaloomme. 200 dollarin menetys tarkoitti katastrofia matkabudjetissa. Loppulomasta ei ollut varaa shoppailla eikä oikein syödäkään. Muistan ostaneeni monena päivänä lounaaksi kadulta vastapuristettua hedelmämehua. Se oli aivan naurettavan halpaa ja erittäin hyvää. Tukahduttava kuumuus ja syömättömyys aiheuttivat kuitenkin huonon olon ja olin todella lähellä pyörtymistä useaankin otteeseen.

Perjantai on muslimimaailmassa pyhäpäivä. Silloin oli kaduillakin hiljaista.

Arki-iltapäivisin meno oli kuitenkin monimuotoista kaupunkilaiselämää.

Kaikesta huolimatta Damaskos jäi mieleeni ja sydämeeni ihastuttavana ja sympaattisena paikkana. Surullisena seuraan nyt Syyrian tilannetta ja toivon, että tilanne rauhoittuu. Kaikki tapaamani ihmiset olivat huippuystävällisiä ja sydämellisiä. He ansaitsisivat rauhaa elämäänsä. Jo silloin 20 vuotta sitten rakennuksista löytyi luodin jälkiä ja pommitusten vaurioita korjattiin Lähi-Idän kriisin kärjistymisen jäljiltä. Silti haluaisin joskus vielä käydä siellä <3

Ennen kuin tämä jatkokertomus päättyy, kerron vielä paluumatkastani kotiin. Eihän sekään ilman kommelluksia sujunut…. Viimeinen osa löytyy täältä.

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan
osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa
osa 2 Moskovassa transit matkustajana
0sa 3 Ilman viisumia Syyriaan

Silloin kaikki oli toisin osa 3 – Ilman viisumia Syyriaan

Olin onnellinen päästessäni takaisin Moskovan lentokentälle. Se ei tuntunut enää läheskään niin uhkaavalta paikalta kuin edellisenä päivänä. Ja ennen kaikkea tiesin, että pääsen pois Venäjältä.

Damaskokseen lähtevä kone oli valtavan suuri. Uskoakseni lensimme Syyriaan siihen aikaan maailman suurimmalla koneella Tupolev 114. Minusta tuntui, että koneeseen pyrki ihmisiä kokonaisen kaupungin verran. Eikä järjestelmällisestä lastaamisesta ollut tietoakaan. 

Vielä 90- luvun alussa tämä Tupolev 114 oli maailman suurin konetyyppi.
Uskoakseni lensin juuri sillä Moskovasta Damaskokseen.

Jos ei Aeroflotilla lentäminen ole nykyäänkään erityisen houkuttelevaa, niin 20 vuotta sitten se oli todella uhkarohkeaa. En varmastikaan ollut kunnolla ymmärtänyt että kyseiselle yhtiölle oli sattunut 10 pahaa lento-onnettomuutta vuosien 1973 – 1991 välillä. Niistä 7 tapahtui vuoden 1980 jälkeen. Kaikki Aeroflotin koneet olivat vanhoja ja kalustoa alettiinkin uusia jo saman vuoden aikana, kun Aeroflotista tuli osittain valtion ja osittain työntekijöiden omistama yhtiö. Samaan aikaan myös palvelua alettiin kehittää. Luonnollisesti minä ennätin matkustaa jo ennen näitä parannuksia.

Yleisestä hälinästä ja epäjärjestyksestä huolimatta pääsin paikalleni ihan koneen takaosaan. Nousun jälkeen ilma täyttyi tupakansavusta. Siihen aikaan lennoilla polttaminen oli ihan ok. Matkustamisen kannalta se ei kuitenkaan ollut kivaa. Tupakansavun lisäksi minua huoletti tieto siitä, ettei minulla ollut viisumia Syyriaan enkä voinut olla varma pääsenkö maahan.

Vähän ennen laskeutumista matkustajille jaettiin täytettäviksi maahantulokaavakkeet. Englanninkieliset versiot olivat ehtineet loppua ennen minua ja sainkin käteeni arabiankielisen kaavakkeen. Ei hätää.. Olin tutustunut vieressäni istuviin syyrialaisiin nuoriin miehiin ja he lupasivat täyttää kaavakkeen puolestani. Ehdotukseen oli pakko tarttua, kun muitakaan vaihtoehtoja ei tullut mieleeni. Niinpä he täyttivät kaavakkeen arabian kielellä saatuaan ensin vastaukset minulta englanniksi. Uudet ystäväni myös neuvoivat minua sanomaan tullissa, että he ovat ystäviäni. Sellaisilla asioilla on arabimaissa suuri merkitys.

Meinasin pyörtyä passintarkastusjonossa. Tilanne oli niin jännittävä. Uudet ystäväni olivat heti perässäni, mutta edessä olevan miehen kädessä huomasin Ruotsin passin. Kysyin onko hänellä viisumia maahan ja hän vastasi, että totta kai on. Se ei ainakaan helpottanut olotilaani.

Lopulta tuli minun vuoroni. Tuiman näköinen tullivirkailija selasi passiani ja murahti ”No visa?”. Ei auttanut kuin myöntää, ei ole viisumia.

- ”Mitä teet Syyriassa?”

- ”Tulin tapaamaan miestäni. Hän on YK-sotilas.”
(suomalaisen matkatoimistovirkailijan neuvomana muistin puhua miehestäni eikä poikaystävästä, lisäksi työnsin virkailijaa kohti kirjekuorta, jossa näkyi YK:n leima)

- ”Miksi maahantulokaavakkeesi on arabiaksi? – Puhutko arabiaa?”

- ”En puhu, mutta minulla on tässä syyrialaisia ystäviä, jotka auttoivat täyttämään kaavakkeen.”
(osoittelin samalla nuoria miehiä, jotka olivat istuneet lentokoneessa vieressäni)

- ”Hmmmmmm” (joka tuntui kestävän ikuisuuden) ”Welcome to Syria!”

Niin sain leiman passiini ja eksoottisen Syyrian portit aukenivat minulle. Paljon myöhemmin jouduin hakemaan rinnakkaispassin tuon Syyrian leiman vuoksi. Olin silloin matkustamassa Israeliin eikä se olisi onnistunut Syyrian leima passissa. Se matka on kuitenkin jo ihan toinen juttu, josta ehkä kerron myöhemmin. Sitä saat kuitenkin tietää miten matkani Syyriassa jatkui… Tarina jatkuu täällä.

Damaskos vuonna 1992

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan
osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa
osa 2 Moskovassa transit matkustajana

Silloin kaikki oli toisin osa 2 – Moskovassa transit matkustajana

Vuonna 1992 maailma näytti erilaiselta kuin nykyään. Neuvostoliitto oli hajonnut edellisenä vuonna, ja Venäjällä elettiin tiukkoja aikoja. Mm. hyperinflaatio vaikeutti ihmisten elämää. Kommunistisen puolueen lakkauttaminen aiheutti turvattomuuden tunnetta eivätkä ihmiset tienneet mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Turistin näkökulmasta ihmiset olivat hyvin epäystävällisiä eikä kukaan kantanut vastuuta mistään. Kaikki tuntui olevan jotenkin rempallaan eikä kukaan osannut organisoida yksinkertaisiakaan asioita.

Matkallani Syyrian Damaskokseen jouduin viettämään yön Moskovassa transit-matkustajana. Eli olin läpikulkumatkalla ilman viisumia Venäjälle. Olin nuori ja minulla oli lähes olematon matkustuskokemus. Tästä yhdistelmästä seurasi monenlaisia ikimuistoisia asioita…

Kun nousin koneesta Moskovan lentokentällä, jouduin heti ensimmäiseksi antamaan passini pois. Minulle ei perusteltu eikä selitetty mitään. Sanottiin vain, että saan sen takaisin seuraavana päivänä. Minua kehotettiin menemään portille numero jotain ja odottamaan siellä bussikyytä hotellille. Aikataulusta ei ollut tietoakaan. Bussi kuulemma tulisi aikanaan.

Kiiruhdin portille, koska en halunnut myöhästyä bussista. Piipahdin matkalla vain nopeasti kaupassa ostamassa pari olutta evääksi. Lentokentällä oli monenlaista matkustajaa. Osa näytti siltä, että oli viettänyt siellä jo useamman päivän. Yleinen tunnelma oli jotenkin pelottava ja suorastaan kaoottinen.

Istuin porttini lähelle penkille. Tarkkailin ihmisiä, kirjoittelin päiväkirjaa. Mietin tulevaa matkaani. Tarkkailin ihmisiä. Kirjoitin… Aika kului eikä mitään tapahtunut. Olin odotellut bussia jo pari-kolme tuntia, kun sain seuraa. Hyvin tumma mies vaikutti ensin pelottavalta, mutta osoittautui jutustelun jälkeen oikein mukavaksi. Hän oli Kuwaitista ja viihdytti minua mm. tekemällä taikatemppuja pelikorteilla. Seurassa aika kului hiukan nopeammin, mutta silti ihmettelimme, miksi mitään ei tapahdu. Hänenkin oli pyydetty odottamaan bussia kyseisellä portilla. Vihdoinkin yli viiden tunnin odottamisen jälkeen portille alkoi valua muitakin ihmisiä ja lopulta myös tuo odotettu bussi.

Hymy säilyi huulilla, vaikka jouduin odottelemaan bussia Moskovan kentällä yli 5 tuntia tietämättä aikatauluista mitään. Huomioikaa pukeutumistyyli vuodelta 1992 : )

Lopulta sain seurakseni taitavan korttitemppujen tekijän Kuwaitista. Aika odotellessa kului edes hiukan nopeammin.

Bussimatka hotellille kesti alle 5 minuuttia. Hotelli sijaitsi heti lentokentän vieressä muutaman sadan metrin päässä portista, missä olin odotellut. Rakennus oli totisesti jo nähnyt parhaat päivänsä. Jo pelkkä ummehtunut löyhkä oli sanoin kuvaamaton. Lisäksi kaikki ovet lukittiin, kun olimme päässeet sisälle. Ilman viisumia ei ollut asiaa hotellin ulkopuolelle. Hotellissa ei myöskään näkynyt henkilökuntaa missään. Saati, että jotain syötävää tai juotavaa olisi voinut ostaa jostain.

Huoneeni ikkunasta näkyi lentokenttä, jossa olin odotellut bussia monta tuntia.

Tätä ei voi sanoa kaikkein viihtyisämmäksi huoneeksi. sain kuitenkin yllättävän hyvin nukuttua.

Löysin huoneeni joka oli melko karu, mutta ajatus siellä nukkumisesta ei tuntunut mahdottomalta. Olin jo melko väsynyt jännittävän päivän jälkeen. Ennen nukkumaan menoa menin kuitenkin istumaan iltaa muiden asukkaiden kanssa aulaan. Kun olin juonut ostamani kaksi olutta, olin täysin valmis nukkumaan.

Kirosin mielessäni, etten ollut älynnyt ostaa mitään iltapalaksi eikä minulla ollut edes pullovettä tai mitään muutakaan juotavaa. Hampaiden pesu tai iltapeseytyminen eivät tulleet kysymykseenkään, sillä hanasta tuli ruskeaa pahanhajuista vettä ja sitäkin vain heikosti.

Ennen nukahtamistani katselin ikkunasta lentokentälle ja toivoin, että aamu tulisi pian. Yöllä olin kuulevinani vaikka mitä ääniä ja tuntevinani kaikenlaisten öttiäisten ja pikkuelukoiden juoksentelevan sääriäni pitkin. Päätin kuitenkin mielessäni, että mielikuvitus on vain päässyt liikaa valloilleen. Olosuhteisiin nähden nukuin melko hyvin. Onneksi kuulin vasta aamulla, että hotellin koko seuraava kerros oli suljettu valtavan torakkaongelman vuoksi.

Aamulla lähdin hotellin aamiaiselle. Minulla olikin jo kurniva nälkä ja oikeastaan vielä kovempi jano. Olinhan fiksuna varannut juotavaksi vain ne kaksi olutta, jotka join illalla. Aamiaiselle meno ei ollut hyvä idea. Juustot ja leikkeleet näyttivät eltaantuneilta. Mitään tuoretta ei näkynyt missään ja sieraimiin kantautui ällöttävä löyhkä. Päätin, että pärjään syömättä, mutta jotain oli pakko juoda. Päättelin, että tee olisi turvallisin vaihtoehto, koska se on kaiken järjen mukaan tehty keitettyyn veteen. Sain useiden pyyntöjen jälkeen käteeni likaisen näköisen juomalasin, jossa oli haaleaa teetä ja pohjalla sentti sokeria. Päätin juoda litkun tapahtui mitä tapahtui, jano oli sen verran kova…

Ehkä pääsen perille Damaskokseen jo huomenna julkaistavassa tekstissä : ) Se löytyy täältä.
Kertokaa hyvät ihmiset palautetta jutuista!

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa

Silloin kaikki oli toisin osa 1 – ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa

Tässä ensimmäisessä matkatarinassa on ihan pakko mennä muistoihin vuosien taakse. Lähdin ensimmäistä kertaa yksin matkaan vuonna 1992. Silloin matkakohde oli Damaskoksen kaupunki Syyriassa. Syy eksoottiseen matkaan oli poikaystävä YK-joukoissa. Ja kyllä se aikamoinen matka olikin. 

Lennot oli hommattava mahdollisimman edullisesti. Työskentelin tuohon aikaan kahvilassa eikä tuloissa ollut kehumista. Kohtuuhintaiset lennot kuitenkin järjestyivät nuorisomatkoihin erikoistuneen Kilroy Travelsin kautta. Lentoreitti kulki Helsingistä Moskovaan ja edelleen sieltä Damaskokseen. Lähdin matkaan venäläisen Aeroflotin siivin.

Ensimmäiset sydämentykytykset jo muutenkin valtavan matkajännityksen lisäksi sain, kun paria päivää ennen lähtöä minulle soitettiin matkatoimistosta. Puhelu meni kutakuinkin näin:

- ”Olemme pahoillamme, mutta tarkemman selvittelyn jälkeen on ilmennyt, että saattaa olla mahdollista, ettei Suomen kansalainen pääsekään maahan Syyriassa ilman viisumia.”

- ”Siis mitä??? Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?”

- ”Pahin mahdollinen seuraus on, että et pääse maahan ja sinut käännytetään takaisin. Et ehdi enää hankkimaan viisumia, vaikka matkasi kulkeekin Moskovan kautta ja siellä olisi viisumeja myöntävä suurlähetystö.”

- ”Pitääkö minun nyt perua koko matka?”

- ”On myös mahdollista, että pääset maahan ilman viisumia. Jos uskallat lähteä, ota mukaan jotain, joka todistaa, että menet katsomaan YK-sotilasta. Heitä katsotaan maassa ylöspäin” 

Mietin vain hetken mitä tehdä! Enhän minä voinut olla lähtemättä. Kävi miten kävi…

Sinäkin saat tietää miten kävi. Kerron matkasta lisää ihan pian! Tarina jatkuu täällä

Helsinki-Vantaalla lähdössä lähes tuntemattomaan

ViisastenMatkan synty – 5 hyvää syytä, miksi tätä blogia kannattaa lukea

Tiedän paljon ihmisiä, joille matkustaminen on intohimo. Minäkin olen yksi heistä. Elämä hymyilee, jos tietää jo minne on seuraavaksi lähdössä. Ja vaikka sitä ei tietäisikään, niin suunnitelmia voi aina tehdä ja haavematkoistakin saa energiaa.

Luultavasti tulet nauttimaan tämän blogin annista, jos vastaat edes yhteen seuraavista kysymyksistä myöntävästi:

1. Onko sinua vaivannut joskus riipivä matkakuume? Ja haluat sen taltuttamiseksi vähintään lukea muiden matkakokemuksia ja katsella niistä kuvia. Ainakin on kivaa nauraa muiden hölmöilylle : )
- Tulen kertomaan seikkailuistani eri puolella maailmaa ja muistelemaan monenlaisia kokemuksiani. Kyllä päiväkirjoihin on tarinoita matkojen varrelta kertynytkin. Täytän kesällä 43 vuotta ja olen matkustanut noin 40 eri maassa. Molempiin lukuihin on tarkoitus saada kasvua tulevien vuosien aikana.


2. Haaveiletko yksin matkustamisesta tai ainakin itsenäisestä matkasta jonkun kanssa, mutta et ehkä ole uskaltanut toteuttaa sitä vielä?
– Omista reissuistani antoisimpia ovat ehkä olleet juuri ne, jonne olen lähtenyt yksin. Useimmiten eniten opittavaa on ollut omasta itsestäni. Toivottavasti saat rohkaisua lukemalla kokemuksistani.


3. Kaipaatko ideoita matkailuun ja hyödyllisiä käytännön vinkkejä matkalle ja siihen valmistautumiseen?
– Näissä koen olevani jo lähes asiantuntija. En osaa edes laskea kuinka paljon erilaisia matkoja olen suunnitellut itselleni ja ystävilleni. Osa niistä on toteutettu osa odottaa edelleenkin täytäntöönpanoa. Jaan kokemuksiani täällä - jollain aikataululla.


4. Eikö motivaatio ja aika yksinkertaisesti riitä suunnittelemaan matkoja ja vertailemaan eri kohteiden vahvuuksia ja heikkouksia? Luottaisitko silloin jonkun matkustushullun neuvoihin? Toivottavasti : )
- Sillä kerron varmasti oman mielipiteeni paikoista, joissa olen käynyt. Tosin olen myös sitä mieltä, että matkustaminen on asenne. Ja asennehan vaikuttaa siihen miten asiat kokee.


5. Haluatko asioihin erilaista näkökulmaa? Oletko valmis miettimään tavallisia asioita epätavallisesti?
- Se onkin matkustamisen tyylilajeista vaativin. Aina matkustaminen ei ole fyysistä siirtymistä paikasta toiseen. Uusien ajatusten oivaltaminen tai ihmismielen syövereiden tutkiminen voivat olla mitä suurenmoisimpia seikkailuja. Seikkailu voi alkaa vaikka blogia lukemalla.

ViisastenMatka syntyy siis minusta, matkoistani ja kasvustani. Tärkeimmät asiat elämässäni ovat perhe ja onnellisuus, mutta heti seuraavaksi suurin rakkauteni on matkustaminen. Rakastan myös tarinoita ja sellainen liittyy ViisastenMatkaankin.

Wikipedia osaa kertoa, että aikoinaan Viisasten Kiveä pidettiin myyttisenä aineena, jonka kerrottiin muuttavan muita metalleja kullaksi. Sitä yritettiin epätoivoisesti etsiä ja itsekin valmistaa. Myöhäiskeskiajalla uskottiin, että Viisasten Kivi olisi myös parantanut kaikki sairaudet ja että se voisi jopa tehdä ihmisestä kuolemattoman.

Mutta kuten tiedämme kuolemattomuus tai valtavat fyysiset rikkaudet eivät tee onnelliseksi. Itse asiassa rajallisuuden tajuaminen tekee jokaisesta hetkestä ainutlaatuisen. Onnellinen elämä taas muodostuu onnellisista hetkistä. Toivottavasti ViisastenMatka auttaa toteuttamaan unelmia tai ainakin piristää päivääsi. Se tekee onnelliseksi : )