Eteläinen Afrikka osa 6 – Afrikka antaa ja Afrikka ottaa - St Lucia, Hluhluwe ja Durban

Swazimaassa olimme olleet kännykän kentän ja Internetin ulottumattomissa. Siellä ja sitä ennen Krügerissä nautimme puhtaasta kauniista luonnosta ja villieläinten läsnäolosta. St Luciassa tuntui, kuin olisimme saapuneet taas ”sivistyksen” pariin ja suorastaan suureen kaupunkiin. Hotellimme oli uudenaikainen. Katetulla sisäpihalla komeili hulppea uima-allas ja huoneistot olivat suuret ja viihtyisät. 

Ostimme St Lucian katumarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan

Kaupungin vilinää pitkästä aikaa

Eihän St Lucia oikeasti ole kovin suuri kaupunki eikä hotellimme ollut varsinaisesti mikään luksushotelli. Asiat vain näyttävät ja tuntuvat erilaisilta. Riippuu aina siitä mihin niitä vertaa. Meille se tuntui edellisiin päiviin verrattuna luksukselta. Kuin myös se, että Elroy pääsi kokkailemaan sisätiloissa ja söimme sisällä oikean ruokapöydän äärellä. Kokemusta olisi voinut verrata lähes Michelin ravintolaan. 

Ilma oli sen verran viileä, että uima-allas ei houkutellut vaan lähdimme kävellen tutustumaan kaupunkiin. Kuinka ihanaa olikaan käydä tavallisissa kaupoissa ja nähdä ihmisiä arkikiireissään. Kävimme päivittämässä uutisaukkomme nettikahvilassa ja ostimme tienvarsimarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan. 

Vaikka St Lucia tuntui kaupunkimaiselta, on se oikeasti ”portti” villieläinten maailmaan rauhoitetulle kosteikkoalueelle Intian valtameren äärellä. Mekin suuntasimme St Lucian Wetland alueelle illalla hiukan ennen auringonlaskua. Johannes kuljetti meidät rantaan Marleyn kyydillä. Sieltä nousimme avoimeen katettuun veneeseen ja parin tunnin mittainen auringonlaskuristeilymme alkoi. 

Kotka laskeutui puuhun ihan meidän lähelle

Kuningaskalastaja on loppujen lopuksi
aika vaatimattoman näköinen

Erikoista risteilyssä oli se, että unohdimme täysin ihailla auringonlaskua. Huomiomme kiinnittyi sen sijaan kymmeniin virtahepoihin ja krokotiileihin sekä tuhansiin erikokoisiin ja värisiin lintuihin. Eläimet päästivät meidät uskomattoman lähelle. Veneen kapteeni, joka toimi myös risteilyn vetäjänä, kuitenkin muistutti, että olemme jälleen villieläinten kanssa tekemisissä. ”Jalkoja ja käsiä ei pidä missään tapauksessa kurotella yli veneen laidan.” 

”Virtahepo on Afrikan vaarallisin nisäkäs, vaikka onkin kasvissyöjä. Sillä on valtavat torahampaat ja tonnien painoinen ruho. Eikä se epäile käyttää niitä puolustaessaan reviiriään ja poikasiaan.”, kapteeni kertoi. Hän jatkoi vielä, ”Virtahevot tappavat Afrikassa eniten ihmisiä verrattuna muihin nisäkkäisiin.” Muistimme siis osoittaa kunnioitusta näitä jättimäisiä eläimiä kohtaan. 

Ensin virtahevoista näkyivät vain nenäpäät

Niiden valtava koko alkoi kyllä hahmottua

Ne näyttivät olevan hyvin helliä toisilleen

Avoimesta veneestä oli hyvät näkymät. Brittikapteenimme selitti
ja kertoi lisäksi elävästi eläimistä ja niiden tavoista.

Eläimet tuntuivat viihtyvän yhdessä ja osoittivat jopa hellyyttä toisiaan kohtaan. Varsinkin poikaset näyttivät todella suloisilta. Kun yksi naaraista alkoi näyttää suuttumuksen merkkejä ja osoitti vihamielisyyttä uteliaisuuttamme kohtaan, laittoi kapteeni nopeasti pakin päälle ja lähdimme kauemmaksi. 

Virtahepo näyttää mahtavimmalta, kun se esittelee paremmuuttaan aukomalla mahtavan kokoista kitaansa ja suuria hampaitaan. Homma näyttää ihan siltä, kuin hippo haukottelisi. Niinpä kisailimmekin leikkimielisesti siitä, kuka nappaa parhaimman Hippon haukotuskuvan. Saksalainen Walter vei voitoin. Onneksi hän jakoi onnistumisensa meidän kaikkien muiden kanssa ja siksi valokuva on nyt tässä teidänkin ihailtavana. 

Pääsimme myös erittäin lähelle virtahepoja

Ne tuntuivat viihtyvät hyvin ryhmissä. Laitoimme pystyyn kisan siitä,
kuka nappaa parhaan kuvan hippon haukotuksesta.

Saksalainen Walter voitti kisan ylivoimaisesti tällä otoksella

Virtahevon hammas on valtava ja leuoissa riittää puruvoimaa,
vaikka kyseessä onkin kasvissyöjä.

Risteilyn jälkeen Johannes haki meidät taas Marleyn kyydillä takaisin hotellille. Ehdimme hiukan siistiytyä ja lähdimme sitten viimeiselle Elroyn valmistamalle illalliselle. Johannes ehdotti, että jokainen kertoisi lyhyesti yhteenvedon omista kokemuksistaan safarin aikana. Kierros osoittautui hyvin tunteelliseksi monella tapaa. Nauroimme hassuille sattumille ja muistelimme lämmöllä huippuhetkiä. 

Oman osansa palautteesta sai myös Marley. Tuo safariautomme, jota ei missään tapauksessa saanut kutsua kuormuriksi. Olimme luultavasti vahingossa kutsuneet sitä väärällä nimellä. Neil nimittäin kertoi, että yhtenä yönä Marley oli kastellut hänen kenkänsä. Jostain oli päässyt sisälle vettä ja juuri tietenkin Neilin kenkien päälle. Miehellä oli myös pieni verinaarmu käsivarressa. ”Marley siihen puraisi, kun tulin sen kyydistä alas.” Neil sanoi nauraen. 

”Se söi myös minun piilolinssini.” jatkoin Neilin juttua. ”Nukahdin piilarit päässä Marleyn kyytiin. Kun heräsin, niin huomasin, että toinen linssi oli kadonnut.” ”Huomenna on viimeinen päivä, kun matkaamme Marleyn kyydillä. Sinähän voit kostoksi pissata sen renkaille, kun saavumme perille.”, ehdotti Risto Neilille. 

Johannes haki meidät Marleyllä takaisin hotellille.
Illallisella Marleykin sai osan muisteluista.

Hauska ilta jatkui matkamuistojen voimin myöhään yöhön. Nukkumiselle ei jäänyt paljon aikaa, sillä aamulla lähtö oli jo klo 4.30. Suuntaisimme läheiseen Hluhluwen kansallispuistoon bongailemaan villieläimiä vielä kerran. 

Vain parin tunnin unien jälkeen herätyskello pirisi ja nousin vastahakoisesti ylös sängystä. Onneksi olimme pakanneet laukut jo yöllä. Aikaa ei ollut paljon ja suihkussakin piti vielä käydä. Yritin kiirehtiä unisesta olosta huolimatta. En ymmärtänyt lainkaan, että kylpyhuoneessa voisi olla vettä lattialla. Vauhtini oli kai liian kova suhteutettuna vireystasooni. Niinpä sitten liukastuin veteen oikein kunnolla. Lensin ”kaaressa” taaksepäin ja kaikkien sääntöjen vastaisesti otin vasemmalla kädellä tulevan iskun vastaan. Lösähdin koko painolla huonossa asennossa olevan käden päälle ja tunsin nopeasti vihlaisevaa kipua. 

Huomasin jo suihkussa, että en pysty käyttämään kättäni normaalisti. En silti halunnut uskoa, että siinä olisi mitään suurempaa hätää. Epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni, sillä Risto joutui auttamaan minua jopa pukeutumisessa. Lähdimme kuitenkin sovittuun aikaan matkaan. 

Aamu oli todella kylmä. Saavuimme reilun tunnin päästä Hluhluween, jossa meidät jaettiin kahteen ryhmään. Kummallekin ryhmälle osoitettiin oma avojeeppi ja puiston opas. Olimme pukeneet kaikki mahdolliset vaatteet päällemme, silti kääriydyimme vielä autoissa odottaviin huopiin. 

Hluhluwen portti varhain aamulla

Vaikka aamu oli todella kylmä, kareili hymy yhden jos toisenkin kasvoilla.
Villieläinten näkeminen luonnon oloissa on  todella säväyttävää.

Kylmyys tai kipeä käsi ei haitannut. Hymy nousi huulille, kun saimme ihailla upeaa kaunista kirahvia aivan lähietäisyydeltä. Seeprat juoksentelivat vähän kauempana ja ilma tuoksui aamukasteelle. 

Oppaamme ajoi välillä pienemmälle kärrypolulle ja saimme nousta pois jeepin kyydistä. Oppaalla oli jälleen ase mukanaan, jos eläinten kanssa tapahtuisi jotain yllättävää. Seisoimme ylhäällä lähellä usean sadan metrin pudotusta, kun opas osoitti kauas alaspäin joen rannalle. ”Can you see? There are few white rhinos near the river.” hän sanoi. Risto ei kuullut mistä oli ollut puhe, joten toistin saman suomeksi, “Tuolla joen lähellä on sarvikuonoja.” 

Oppaamme havahtui ja kääntyi minuun päin. ”Ettekö te olekaan saksalaisia. Tehän puhuitte suomea.” hän sanoi englanniksi. ”Kuinka voit tunnistaa suomen kielen?” minä kysyin. Opas luetteli selvällä suomella, ”sarvikuono, leijona, kirahvi, puhveli…” Tilanne alkoi suorastaan naurattaa. Opas selitti, ”Aurinkomatkat tuo meille vuosittain suomalaisia turisteja. Olemme sitä varten opetelleet tärkeimmät eläimet teidän kielellänne.” Sitä hauskuutta meillä sitten riitti koko loppu kierroksen ajaksi. Taisivat saksalaisetkin oppia viidakon eläimiä suomeksi. 

Kaunis savanni ja upea kirahvi

Hän taisi olla melko utelias, kun halusi tulla todella lähelle autoamme.

Kirahvi on kaunis eläin

Tämä tuli siis TODELLA lähelle

Söimme aamiaista puistoon katetun pöydän äärellä.

Parin tunnin ajelun ja ihastelun jälkeen opas vei meidät aamiaiselle. Ilma oli jo hiukan lämmennyt ja kahvi maistui huiman hyvälle safarimaisemiin katetun aamiaispöydän äärellä. 

Käteni oli entistä kipeämpi. Tajusin, että en pysty levittämään edes voita leivän päälle. Huomasin, että se oli myös turvonnut aika lailla. Risto huomautti, että minulla oli vielä sormukset sormissa. ”Ne on saatava pois vaikka sitten rikkomalla ne.”, hän sanoi. En halunnut ajatellakaan rikkovani rakkaita sormuksiani, joten käskin hänen vain vetää ne pois. Liukastimme sormet voin avulla. Silti jouduin puremaan hampaita lujasti yhteen, etten olisi huutanut ääneen, kun Risto kiskoi sormukset pois sormistani. 

Päätimme, että kättä on näytettävä lääkärille. Puistosta sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä päätin jatkaa normaalisti safarin mukana ja mennä lääkäriin vasta illalla, kun saapuisimme Durbaniin. Ihan hyvä päätös se oli. Näimme vielä lauman villisikoja ja monia antilooppeja. Suuren aukion laidalla opas pysäytti auton ja osoitti kauas aukion laitaan. ”Siellä on leijonia.”, hän sanoi. Ja toden totta näimme valtavan kokoisen uroksen upean harjaksensa kanssa. 

Nautimme puistossa ajelusta ja upeista maisemista. Välillä näimme ystävämme toisen jeepin kyydissä. Yritimme molemmat todistella toisillemme, että olimme tehneet parempia bongauksia. Aamupäivä kului nopeasti ja pian olikin aika nousta taas oman Marleyn kyytiin ja lähteä kohti Durbania. Matkalla näimme paikallisia ihmisiä lounastauoilla. He heiluttelivat meille ja hymyilivät kauniisti. 

Kyllä siellä on leijona, kun oikein tarkkaan katsoo.

Villisiatkin tulivat ihmettelemään touhujamme

Puolet porukastamme oli lastattu toiseen autoon.

Gnu antilooppi ei paljon meistä välittänyt

Paikallisia lounastauolla tienvieressä

Me lounastimme matkan varrella bensa-asemalla. Tauko oli paikallaan, sillä käteni oli äitynyt jo todella kipeäksi eikä auton tärinä tuntunut lainkaan hyvältä. Onneksi lounaan jälkeen matkaa ei ollut enää kovinkaan paljoa. 

Durbanissa kirjauduimme vain nopeasti hotelliin ja lähdimme läheiselle lääkärin vastaanotolle. Löysimme itsemme pienestä sotkuisesta huoneesta. Paperipinoja oli joka paikassa samoin pölyttyneitä koriste-esineitä. Vastaanottoapulainen oli ystävällinen afrikkalainen nainen. ”Istukaa odottamaan. Lääkäri tulee kohta.” hän kehotti hymyillen. 

Hetken kuluttua noin viisikymppinen mieslääkäri astui huoneeseen. Hänen pulppuileva persoonallisuutensa täytti koko tilan. ”My darling! What has happened? Why have you hurt your hand?”, hän hössötti. Paineltuaan ja väänneltyään kipeää kättäni, hän päätti, että meidän on lähdettävä sairaalaan. ”Pääsette sinne minun kyydilläni.”, hän vielä totesi. 

Lähdimme porukalla parkkihalliin. Matkalla lääkäri kertoi olevansa alun perin puolalainen, mutta asuneensa Etelä-Afrikassa jo 20 vuotta. ”En halua muuttaa täältä koskaan pois. Elämäni on täällä.”, hän sanoi. Pysähdyimme autohallissa uuden karhean kiiltävän avomersun viereen. ”Hypätkää kyytiin!”, lääkäri kehotti. 

Risto tunkeentui olemattoman pienelle takapenkille ja minä istuin kipeän käteni kanssa repsikan paikalle. Lääkäri hyppäsi kuskiksi. ”Darling please fasten your seatbelt.” hän vielä muistutti. 

Kun olin napsauttanut turvavyön kiinni, lähdettiin liikkeelle. Huh-huh! Enpä ole moisessa kyydissä ennen ollutkaan. Jo autohallissa lääkäri kaasutteli kuin James Bond konsanaan. Kaasu pohjaan ja sitten tiukka jarrutus ennen kurvia ja taas kaasu pohjaan. Pitelin kipeästä kädestäni suojelevasti kiinni ja toivoin, että en rikkoisi enempää luita tässä kyydissä. 

”Nyt, kun olen nähnyt ajotyylisi, ymmärrän, miksi pyysit laittamaan turvavyöt kiinni.”, sain sanottua lääkärille. Hän nauroi, ”Enhän minä siksi…. täällä vaan saa sakot, jos istuu auton kyydissä ilman turvavöitä.” Taisi olla melkoinen huumoriveikko tuo lääkäri. Luulisi, että sakot saisi paljon helpommin vaikka siitä, kun vauhti nousi yli sataan kilometriin tunnissa keskellä kaupunkia ja ihmiset joutuivat hyppimään suojatieltä takaisin tien sivuun turvaan, kun lääkäri päästeli menemään. 

Sairaalaan oli vajaan 10 kilometrin matka. Keskustaosuuden jälkeen siirryimme monikaistaiselle ohitustielle. Lääkäri ohitteli autoja oikealta ja vasemmalta käyttäen kaikkia neljää samaan suuntaan menevää kaistaa. Vauhti tuntui hirvittävältä eikä olotilaa helpottanut se, että Etelä-Afrikassa liikenne on vasemmanpuoleinen. Muutenkin tuntuu hullulta istua auton kyydissä väärällä puolella. 

Näin edessäpäin tien kaartuvan melko jyrkästi. Kaarre oli suojattu paksulla korkealla betoniseinällä. Minun oli aivan pakko sulkea silmäni. En vain voinut katsoa, kun auto kiisi kaarteeseen niin lujaa. Risto sanoi myöhemmin katsoneensa, että vauhtia oli välillä jopa 180 km/h. Luultavasti ajoimme kaarteeseen kuitenkin hiukan hiljempaa, sillä selviydyimme siitä ehjin nahoin. 

Adrenaliinit kymppiin nostanut matka loppui viimein sairaalan pihaan. Jalat tuntuivat lähes hyytelöltä, kun astelimme sisään rakennukseen. Lääkärimme kulki sairaalassa kuin kala vedessä. Hän flirttaili hoitajille ja kuiskaili meille, että pääsemme varmasti jonon ohi röntgeniin. 

Niin varmaan tapahtuikin, sillä istuin pian afrikkalaisen hoitajan ohjaamana röntgenhuoneessa. Hän asetteli kättäni kuvia varten ja poistui sitten itse kuvauksen ajaksi. Pian homma oli ohi ja menin odottelemaan tuloksia. 

Lääkärikin ilmestyi kohta paikalle juttelemaan mukavia, ”Durban on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa 300 000 asukkaan kalastajakylästä 3 miljoonan asukkaan suurkaupungiksi.”, hän kertoi. ”Suomalaisista olen pitänyt aina. Te osaatte huolehtia asioistanne, ettekä sotke omia takapihojanne, niin kuin monet muut.” hän sanoi ja lähti sanojensa mukaan tutkimaan röntgenkuviani. 

Kymmenen minuutin päästä lääkäri ja hoitaja tulivat takaisin. ”Darling, you need to do it again. Joudumme ottamaan kädestäsi uudet kuvat.” hän puhui lempeästi. Hoitaja johdatti minut taas samaan huoneeseen ja otimme uudet kuvat. Pitkän odottelun jälkeen lääkäri tuli takaisin. ”Kätesi ei ole murtunut, mutta pienten luiden päällä olevat peitteet ovat vaurioituneet pahasti. Jotta nuo luut pysyvät paikallaan, on meidän lastoitettava kätesi.” 

Niin sitten tehtiin. Lastoituksen jälkeen sain myös reseptin lääkkeitä varten. ”Voit ostaa ne sairaalan apteekista. Minä joudun kyllä nyt lähtemään, mutta pääsette varmasti taksilla takaisin hotellille.” lääkäri sanoi. Olin helpottunut. En ehkä olisi uskaltanut mennä enää hänen kyytiinsä. 

Paljon paljon myöhemmin Suomessa menin uudelleen lääkäriin, koska käsi ei ollut parantunut toivotusti. Suomalainen lääkäri totesi, että käsi on murtunut. ”Murtuma on niin selvä, että sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkin jos on lääkäri”, hän sanoi. 

Ehkä Etelä-Afrikan lääkäri ei sitten ollutkaan lääkäri. Tai sitten sairaalan röntgenlaite oli rikki eikä kuvia koskaan saatukaan. Se on hyvin todennäköistä. Suomalainen lääkäri nimittäin ihmetteli sitäkin miksi en ollut saanut röntgenkuvia mukaani. Enhän koskaan edes nähnyt niitä itse. 

Hyvää asiassa oli kuitenkin se, että suomalaisenkin lääkärin mukaan hoito oli ollut oikea, vaikka diagnoosi oli ollut väärä. Luutuminen oli alkanut oikein. Käteeni laitettiin uudenaikaisempi kevyt lasta ja sitä kehotettiin pitämään vielä pari viikkoa lisää. 

Viimeistä kertaa koko porukalla

Durbanissa ilta kuitenkin jatkui. Ehdimme muiden safarilaisten mukaan illalliselle. Se oli mukavaa, olihan kyseessä viimeinen yhteinen ilta. Menimme Johanneksen johdolla valtavaan intialaisravintolaan. Durbanissa asuu Etelä-Afrikan suurin intialaisväestö ja se näkyy etenkin ravintolatarjonnassa. Söimme mausteista intialaista ruokaa valtavasta buffet pöydästä. Sain ruuan keräämiseen paketissa olevan käteni vuoksi apua kaikilta. 

Ruoka ei totta puhuakseni ollut mitenkään päätä huimaavan hyvää, mutta hauskaa meillä oli. Tarjoilijat ottivat meistä vielä yhteiskuvia kaikkien kameroilla. Illallisen jälkeen hyppäsimme viimeisen kerran Marleyn kyytiin ja ajelimme takaisin hotellille. 

Hotelli sijaitsi rantakadulla, johon meren äänet kuuluivat selvästi. Tunsimme myös meren suolaisen raikkaan tuoksun. Vasta silloin huomasimme, kuinka hieno paikka Durban olikaan. Oli jo pimeää, mutta istuimme porukalla illan viimeisille hotellin alakerrassa olevaan terassiravintolaan. Pitkän päivän jälkeen olimme kuitenkin nopeasti valmiita nukkumaan. 

Aamu valkeni aurinkoisena. Olin nukkunut melko huonosti, mutta väsymys unohtui, kun katsoin ikkunasta ulos. Meri jatkui välkehtivänä silmän kantamattomiin. Tuuli heilutteli eri maiden lippuja saloissa ja paikalliset pystyttelivät myyntikojujaan rantakadulle. 

Durbanin aamu hotellihuoneen ikkunasta

Paikalliset pystyttelivät täälläkin myyntikojujaan

Jouduin nauttimaan Durbanin upeasta hiekkarannasta käsi paketissa

Kipaisimme nopeasti aamiaiselle. Siellä näimme vielä muut safarilaiset, joiden matka jatkuisi kohta eri suuntiin. Viimeisten hyvästien jälkeen lähdimme ulos kävelylle. 

Intian valtameressä on lämmintä vettä, mutta uiminen ei ole silti suositeltavaa. Sillä ainakin ajoittain meressä on paljon haita. Siksi rantaan on laitettu useita merivesialtaita, joissa ihmiset käyvät uimassa. Me tyydyimme kävelemään. Rannasta merelle oli rakennettu pitkä laituri jonka päässä katselimme näkisimmekö edes vilauksen haista. Emme nähneet, mutta meri ja näkymä rannalle näyttivät upeilta. Tuuli tuiversi hiuksiin uuden kampauksen ja me mietimme, miten eteläisen Afrikan valloituksemme jatkuisi tästä eteenpäin. 

Durban on kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Se on nykyään
Etelä-Afrikan toiseksi suurin kaupunki Johannesburgin jälkeen.

Intian valtameressä on ajoittain paljon haita.
Durbania pidetään silti  kovien tuulten vuoksi suffaajien paratiisina.

Matkamme oli aikalailla puolivälissä. Reilun tunnin päästä hyppäisimme lentokenttäkuljetuksen kyytiin. Olimme tilanneet sen jo edellisenä iltana, mutta afrikkalaiseen tyyliin sitä ei todellakaan näkynyt sovittuun aikaan. Kävin kysymässä hotellin vastaanotosta missä kuljetus viipyy. ”Mikä kuljetus? – Ei täällä näytä olevan mitään kuljetusta tilattuna.”, minulle sanottiin. 

Onneksi olimme hyvissä ajoin liikenteessä. Virkailija tilasi uuden kuljetuksen, joka tuli vajaan puolen tunnin päästä. Ehdimme hyvin lennollemme Kapkaupunkiin. On totta, että Afrikassa on osattava ottaa asiat sellaisina kun ne ovat. Aina ei mene niin kuin on suunnitellut, mutta kyllä kaikki yleensä kuitenkin järjestyy. Ei kai tuollaisen asenteen noudattaminen ihan tavallisessa elämässäkään olisi pahitteeksi. 

Tämä oli toistaiseksi viimeinen kertomus Etelä-Afrikasta. Kirjoitan lisää näitä tarinoita myöhemmin. Sitä ennen jatkan Thaimaan kertomuksiani. Pohjois-Thaimaan jälkeen lähdin seikkailemaan ihanaan, kaoottiseen, yllättävään ja totisesti maistuvaan Bangkokiin. Siitä kertoo myös seuraava juttuni.

Aikaisemmin ilmestyneet Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat:
osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 4b - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 5 - Hei Hei Krüger - Tervetuloa Swazimaa

Eteläinen Afrikka osa 5 – Hei Hei Krüger, Tervetuloa Swazimaa

Tätä näkyä tiirailimme yli puoli tuntia. Löydätkö sinä kuvasta leopardin?

Kun olimme odottaneet tarpeeksi,
hänen ylhäisyytensä päätti laskeutua puusta alas.

Aamulla kaikki oli valmista tasan kello seitsemän ja lähdimme jälleen matkaan. ”Meillä on noin puolen tunnin ajomatka portille ja pois Krügerista. Sitten suuntaamme Marleyn nokan kohti Swazimaata” Johannes kertoi. Meillä oli siis vielä mahdollisuus nähdä leopardi kunnolla. Toisaalta oli myös erittäin hyvät mahdollisuudet siihen, että emme ehdi lyhyen matkan aikana sitä näkemään. 

Taisivat olla hyvät haltijat puolellamme, sillä vain muutaman minuutin ajelun jälkeen näimme tien vieressä useita safariautoja. Kaikki kiikaroivat viidakkoon päin, mutta me emme nähneet mitään. Johannes otti selvää mitä ihmiset olivat pysähtyneet katsomaan. ”Siellä on leopardi. He näkivät sen kiipeävän puuhun.” Johannes ilmoitti innoissaan kuin pikkupoika. Sitten hän selitti meille perusteellisesti mihin puuhun ja oksan haaraan meidän tulisi kiikaroida.

Palkintomme oli upea,
kun uljas kissapeto pysähtyi ikään kuin poseeraamaan  meille.

Näkyä ei voi olla ihailematta!

Ja vielä viimeiset sulavat kiepsautukset alas puusta.

Ja tottahan se oli. Pystyimme juuri ja juuri erottamaan lehvien suojasta palan pilkullista turkkia, kun leopardi istui liikkumattomana puussa. ”Nyt meidän täytyy vain odottaa”, sanoi Johannes. Ja me odotimme. Reilun vartin päästä eläin heilutti armollisesti pitkää paksua häntäänsä, jotta mielenkiintomme pysyi yllä. Suuri osa autoista jatkoi jo matkaa, mutta Johannes tiesi, että odotus kyllä palkitaan. 

Reilun puolen tunnin jälkeen saimme mitä halusimme. Kissa laskeutui alas puusta hitaasti ja pehmeästi. Välillä se jäi melkein kuin poseeraamaan meille. Näky oli todella upea ja me hihkuimme ääneen ja lähes hyppäsimme toistemme kaulaan. Krügerin vierailu oli todellakin kruunattu, eikä kenenkään tarvinnut enää miettiä olimmeko nähneet leopardin vai emme. Hymy huulilla ja iloisesti rupatellen jatkoimme matkaa. Ajatuksemme alkoivat jo siirtyä seuraavaan kohteeseen. Minkäköhänlaisia elämyksiä kohtaisimme Swazimaassa?

Puhvelilauma tuli vielä hyvästelemään meitä,
kun olimme jo melkein  portilla lähdössä pois Krügerista.

Puhvelia pidetään vaarallisempana eläimenä kuin villinorsua
arvaamattoman luonteensa vuoksi.

Krügerin portti näkyi jo edessämme, kun huomasimme molemmilla puolilla tietä puhveleita. Ihan täydellistä! Olimme nähneet niitä aikaisemmin vain niin kaukaa, että kuvat olivat huonoja. Nyt sekin asia korjaantui kertaheitolla. ”Puhvelit ovat vaarallisempia kuin norsut, vaikka ovat kooltaan paljon pienempiä. Norsut varoittavat aina etukäteen, jos niitä alkaa ärsyttää. Puhvelit sen sijaan hyökkäävät varoittamatta. Silloin niiden suuret sarvet voivat tehdä todella pahaa jälkeä.” Johannes valisti meitä. 

Krügerista jäi paljon muisteltavaa. Vaikka odotukseni olivat olleet korkealla, olin silti vielä yllättynyt positiivisesti. Matkalla Swazimaahan fiilistelimme vielä Krüger-tunnelmissa. Saimme kuitenkin uutta ajateltavaa, kun jo ennen rajalle saapumista piipahdimme paikallisessa kauppakeskuksessa täydentämässä varastoja. ”Swazimaa on hyvin köyhä. Emme saa sieltä kaikkia haluttuja ruokatarvikkeita, joten ostamme ne jo Etelä-Afrikan puolelta”, Johannes kertoi. Olimme kauppakeskuksen ainoat valkoihoiset ja saimmekin osaksemme paljon huomioita. Se oli kuitenkin ihan positiivista. 

Ei ole vaikeaa arvata, mistä makkarapuu on saanut nimensä.

Safari crew eli vasemmalta oikealle kokki Elroy,
saksankielen tulkki Victoria ja matkanjohtaja Johannes

Viimeiset ostokset Etelä-Afrikassa ennen Swazimaan rajan ylittämistä.

Rajalla passeihimme lyötiin Swazimaan leimat

Maiden rajalla saimme Swazimaan leimat passiimme. Maan köyhyys pisti välittömästi silmiimme. Ihmiset olivat markkinoilla lehmien kanssa. Lehmät söivät nälkäänsä jopa ruokatarvikkeiden ympärillä olleita papereita. Puhelimesta hävisi kenttä ja niin talot kuin autotkin näyttivät ränsistyneiltä. Ihmiset olivat kuitenkin iloisia ja vilkuttelivat meille tienpientareilla. Johannes innostui muistelemaan lapsuuttaan Zimbabwessa, ”Minä heiluttelin samalla tavalla tien vieressä safariautoilla ohi viilettäville turisteille ja päätin, että jonain päivänä kuljetan itsekin tuollaista autoa. Niin ne haaveet voivat toteutua, kun niihin lujasti uskoo ja on valmis tekemään töitä niiden eteen.” 

Johannes luotsasi meidät korkealle näköalapaikalle. Meidän oli määrä nauttia lounasta siellä. Elroy ilmoitti lounaan olevan noin puolen tunnin päästä valmista. Meillä oli siis hyvin aikaa ihailla maisemia ja nauttia läheisen kahvilan paikallista vahvaa kahvia. Swazimaassa pystyimme maksamaan Etelä-Afrikan randeilla, mutta saimme vastarahaksi Swazimaan omia lilangeneja. Lilangenin arvo on sidottu Etelä-Afrikan randiin ja ne ovat aina keskenään samanarvoisia. Lounaan jälkeen lähdimme testaamaan valuutan ostovoimaa paikallisille markkinoille.

Paikalliset ihmiset olivat yhtä kiinnostuneita meistä kuin me olimme heistä.
Monet vilkuttelivat  iloisina tai ihmettelivät hämmentyneinä tien vierustoilla.

Köyhyys näkyi kaikkialla. Laiha lehmä etsi syötävää papereista,
joihin oli ollut käärittynä ruokaa.

Maassa on suuret korkeuserot ja upea luonto

Samaan aikaan uhkaavan näköiset pilvet ryöpäyttivät ison sadekuuron niskaamme. Ilma oli kuitenkin lämmin, eikä sade estänyt ostoksien tekemistä. Mukaamme tarttui afrikkalainen kaunis kangas, josta tein myöhemmin pöytäliinan terassillemme, villieläinten kuvin somistettuja tyynynpäällisiä ja paikallisia koruja. Ostoksista tuli jotenkin hyvä mieli. Tuntui, että rahat menivät aidosti tarpeeseen ja tuotteet todella olivat paikallisia käsitöitä. 

Jatkoimme matkaa kauniin vuoristoisen maan uumeniin. Swazimaassa on ollut asutusta jo kivikaudella. Nykyään se on Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkia. Kuningas Mswati III hallitsee äitinsä kanssa maata ja sen kansalaisia täysin. Puolueet on kielletty ja kuningas päättää voimassa olevat lait. Köyhyyden lisäksi maata riepottelee erittäin paha HIV-epidemia. 

Kaikenlaiset vanhat perinteet ovat säilyneet maassa hyvin ja sen luonto on upea. Meilläkin oli tunnelma korkealla, vaikka vettä satoi välillä kaatamalla. Saavuimme lopulta Mlilwanen luonnonpuistoalueelle, jonne majoittauduimme perinteisiin ruohomajoihin. Majoja oli modernisoitu sen verran, että jokaisessa oli oma länsimainen pesuhuone ja wc. Lisäksi valaistus ja katon ilmastointihyrrä toimivat aivan perinteisellä sähköllä. Nukkuakin saimme tavallisissa sängyissä.

Majoituimme perinteisiin ruohomajoihin,
joita oli tosin modernisoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia.

Majoista oli tehty pieni kylä, josta saimme omat majamme kahdeksi yöksi.

Ihan vieressä laidunsivat seeprat ja antiloopit.

Tunnelma oli erittäin eksoottinen. Sillä aivan majojemme läheisyydessä, siis suorastaan keskellä majoitusaluetta laidunsivat monenlaiset antiloopit, seeprat ja pahkasiatkin. Johannes muistutti, ”Swazimaassa ei ole vaarallisia maapetoja, joten eläimet ja myös me ihmiset voimme kävellä rauhassa. On vain muistettava, että vesistöjen lähelle ei pidä mennä. Siellä asuu valtavia Niilin krokotiileja eivätkä ne ole ystävällisiä. Ne hyökkäävät ketterästi usean metrin päähän rannasta ja pystyvät syömään antilooppeja ja seeproja. On myös dokumentoitu tapauksia, joissa Niilin krokotiili on saalistanut sarvikuonoa ja syönyt ihmisiä. Älkää siis menkö viittä metriä lähemmäs vesistöjä!” 

Ilta kului oman ”leirin” ihmeitä ja ruohomajaa ihmetellen. Tiesimme, että meillä on aikaa, koska aioimme yöpyä toisenkin yön Mlilwanessa. Niinpä otimme rennosti ja nautimme olostamme. Sateen jälkeen ilma oli raikasta helppoa hengittää. Maa taas oli mutainen ja liukas, joten piti katsoa tarkkaan mihin astuu. Erittäin maittavan Elroyn valmistaman illallisen jälkeen päätimme Riston kanssa, mennä alueen ainoaan baariin juomaan oluet. 

Black Lable maistui niin hyvälle raikkaassa ilmassa terassilla istuen, että pyysimme vielä toisetkin. Baari oli kuitenkin menossa kiinni. Tarjoilija sanoi, että voisimme ostaa oluet mukaan, jos se vain meille sopii. Sopihan se. Paikka suljettiin ja jäimme istumaan kahdestaan terassille. Vettä alkoi sataa taas oikein kunnolla, mutta me olimme sateelta suojassa emmekä halunneet lähteä kastumaan. Ajattelimme, että kyllä kuuro kohta hellittää ja pääsemme kuivina majallemme. 

Sade tuntui kuitenkin kestävän ja kestävän. Ilta oli muuttunut aivan säkkipimeäksi, mutta me vain istuimme terassilla ja kuuntelimme Afrikan yön ihmeellisiä ääniä. Ravintola ja terassi oli rakennettu lammen rantaan, mutta pääsy veden lähelle oli estetty puuaidalla. Lisäksi olimme veden pinnan yläpuolella. Sanoin ääneen Ristolle, että taidan käydä kurkkaamassa aidalta, jos näkisin taskulampun avulla krokotiilejä vedessä. En kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun terassille tupsahti musta mies vettä valuvassa sadetakissaan ja metsästyskivääri olallaan. 

”Mitäs te teette täällä tähän aikaan?”, hän kysyi. 

”Nautimme Afrikan eksoottisesta illasta”, vastasimme. 

”Nauttikaa vaan, mutta olkaa varovaisia. Joskus kovalla sateella krokotiilit ja virtahevot nousevat lammesta kävelemään tänne majoitusalueelle.”

Katsoimme toisiamme silmät kauhistuksesta ymmyrkäisinä. Mies jatkoi vielä ”Onhan teillä taskulamppu? Ne pelästyvät, jos niitä osoittaa lampulla suoraan silmiin. Ja kannattaa kuunnella antilooppeja. Ne varoittavat toisiaan lähellä olevasta pedosta suhisevalla äänellä. Hyvää illan jatkoa!” 

Ei paljon haitannut sade eikä liukas mutainen polku, kun juosta kipitimme ruohomajallemme alta aika yksikön. Emme nähneet krokotiileja emmekä virtahepojakaan, mutta olimme aivan varmoja, että kuulimme antilooppien suhisevan. En tiedä vieläkään oliko oikeasti niin vai kuvittelimmeko vain, mutta ainakin tilanne oli yksi elämäni jännittävimmistä.

Aamupäivän kävelyllä näimme paljon lintuja

Merkittyä reittiä pitkin oli helppo kävellä

Gnu antiloopit katselivat menoamme.

Seuraava päivä valkeni kauniina, vaikka vesisade olikin jatkunut koko yön. Lähdimme heti katsomaan ravintolan terassille krokotiileja. Ihmiset istuskelivat siellä kahvilla ja rupattelivat mukavia. Toiset nojailivat aitaan ja tiirailivat lammelle. Kai siellä niitä petoja sitten oli, vaikka jälleen ne jäivät näkemättä. 

Lähdimme aamiaisen jälkeen merkitylle vaellusreitille. Valitsimme ensin noin tunnin kestävän lintureitin. Ulkoilu oli erittäin mukavaa. Näimme paljon lintuja ja antilooppeja. Päädyimme lopulta suuremman järven läheisyyteen, jonka oli tarkoitus olla reittimme puoliväli. Siellä oli valtavat kyltit, jotka varoittivat menemästä liian lähelle vettä. Emme halunneet kääntyä vielä takaisin, joten vaihdoimme lennossa pitemmälle Hippo-kierrokselle. Kiersimme veden ohjeiden mukaan kaukaa, mutta silti näimme sen. Valtava laiskan näköinen krokotiili köllötteli suu auki pienellä ”saarella”.

Kaunis utuinen Swazimaa kätkee tyynen lammenpinnan alle
pelottavia Niilin krokotiileja.

Krokotiileista varotetaan suurin kyltein. Liian lähelle vesistöjä ei kannata mennä.

Onnistuimme bongaamaan melko suuren yksilön

”Onneksi se on tarpeeksi kaukana”, totesimme yhteen ääneen. Jatkoimme matkaa. Tuntui kuin olisimme kävelleet satumetsässä. Maa hehkui punaisena, taivas oli utuinen ja painava rankkojen sateiden ollessa tauolla, värikkäät linnut pyrähtivät lentoon aivan lähellämme ja antilooppi livahti lehvien välissä. Vaaleat puunrungot tuntuivat yltävän taivaaseen asti. 

Ihastelun aiheet eivät loppuneet. Saavuimme paikkaan, joka oli palanut metsäpalon seurauksena. Palosta oli jo sen verran aikaa, että hiiltyneet puut olivat saaneet kauniin kukkapeitteen. Risuista ja kukista oli muodostunut jopa ”tunneli”, jonka alitse kuljimme.

Pienet värikkäät linnut olivat kaunista katseltavaa

Maa-aines on punaista. Valtavien vesisateiden seurauksena
maata oli vyörynyt suuria määriä järveen.

Sateen jälkeen ilma oli todella raikas

Kauniit kukat olivat vallanneet vanhan metsäpaloalueen.

Seuraavaksi ylitimme soisen alueen pitkospuita pitkin. Valtaisat vesisateet olivat kuitenkin kostuttaneet maata entisestään eikä aluetta päässyt ylittämään kastelematta kenkiään ja housujen lahkeita. Minun housuni värjäytyivät maa-aineksesta punaiseksi lähes polviin asti, mutta hauskaa oli. 

Kuljettuamme vielä eteenpäin, tuli tuttuja vastaan. Saksalaiset matkakumppanimme kiersivät reittiä oikein päin, me taas väärin päin. Kohtaaminen oli hauska ja saimme molemmin puolin hehkutettua upeita maisemia ja eläimistöä. Harvemmin kävelyreiteillä on mahdollista törmätä seeproihin ja nähdä laumoittain antilooppeja. Taisi joella möllötellä muutama virtahepokin. Monien upeiden hetkien jälkeen saavuimme takaisin Mlilwanen majoitusalueelle. Vaellusreitille lähteminen oli ollut mitä parhain idea.

Kun katsoo tarkasti, huomaa Riston takana kymmenittäin antilooppeja

Myös seeprat laidunsivat rauhassa ja pelkäämättä.
Swazimaassa kun ei ole lainkaan suuria maapetoja.

Ulkoilun jälkeen lounas maistui erityisen hyvälle. Sitten päätimme, että ehdimme pestä pyykkiä ennen perinteistä tanssiesitystä, jonne meidän oli määrä lähteä illalla. Mlilwanessa on yksi pyykkikone ja yksi kuivuri. Molempiin saa ostaa poletteja vastaanotosta. Keräsimme nopeasti likaiset vaatteemme, ja tungimme ne koneeseen. Poletti vain perään ja tunnin päästä olisi valmista. Onneksi Victoria tuli paikalle ja huomautti, että olimme unohtaneet pesuaineen. Ei kun virrat pois, pesuaine kehiin ja kone uudelleen päälle. 

Tässä vaiheessa onnistuin jotenkin kummallisesti painamaan starttia kaksi kertaa. Kone meni sekaisin eikä käynnistynyt enää lainkaan. Lähdin juosten vastaanottoon kyselemään neuvoja ja Risto jäi pesukoneen luo. ”Ei hätää. Katkaiskaa vain päävirta koko koneesta ja painakaa starttia uudelleen.” Juoksin ilouutisten kanssa takaisin. 

Risto oli sillä välin tehnyt omia ratkaisuja ja tunkenut toisenkin poletin koneeseen. Kone lähti käymään, mutta toinen poletti ei palautunut. Juoksin taas vastaanottoon selvittämään tilannetta. ”No nyt ei auta muu, kuin ostaa uusi poletti kuivuria varten.” Niin oli sitten pakko tehdä. 

Samoihin aikoihin myös kiireemme helpotti, sillä Johannes tuli paikalle ilmoitusluontoisen asian kanssa, ”Kylävierailu ja tanssiesitys on peruttu. Tie kylään on sateiden vuoksi niin huonossa kunnossa, että emme voi ajaa sinne.”. Harmitti, mutta ainakaan ei tarvitsisi hätäillä pyykkien kanssa. Pyykkikone jäi töihin ja me lähdimme lepäilemään ruohomajalle. 

Minä jäin kirjoittamaan päiväkirjaa, kun Risto lähti hakemaan pyykkejä. Tai siis siirtämään niitä pesukoneesta kuivuriin. Hän tuntui viipyvän ja viipyvän. Ajattelin, että kaipa hän on nähnyt tuttuja ja jäänyt juttelemaan. Lähes tunnin päästä Risto tuli takaisin pestyjen pyykkien kanssa. Ja hänellä oli uutisia, ”Aiemmin Sowetosta ostamamme afrikkalainen patsas oli kulkeutunut pyykkien mukana pesukoneeseen ja hajonnut siellä. Ehkäpä vielä huonompi uutinen on se, että patsas oli kääritty sanomalehteen, joka oli hajonnut pieneksi putuseksi ja tarttunut tiukasti kankaiden kuoseihin.” ”Voi ei”, sain todettua. 

”Kun näin sotkun laitoin pesukoneen pyykkeineen uudelleen pyörimään kuivuriin varatulla poletilla ja lähdin ostamaan taas uutta polettia. Uusintapesu vain tiukensi putusten otetta vaatteissa ja vielä kuivurin jälkeenkin vaatteet ovat vähän erinäköisiä.” Risto jatkoi. Ei siinä oikein muu auttanut, kuin nauraa asialle. Onneksi housuni eivät sentään olleet enää punaiset, kuten vaellusreitin jälkeen. 

Illallisella juhlimme saksalaisen Walterin syntymäpäiviä ja samalla tajusin, että päivä oli myös Suomen Itsenäisyyspäivä. Vaikka pari päivää Swazimaassa olivat olleet ikimuistoiset, olimme enemmän kuin ylpeitä suomalaisuudestamme kertoessamme muille oman maamme itsenäisyydestä ja elämästämme siellä. Mietimme yhdessä kuinka erilaista on syntyä Swazimaahan kuin Suomeen tai Saksaan. 

Aamulla olikin aika jättää Swazimaa ja palata takaisin Etelä-Afrikkaan. Rahapussiimme oli jäänyt muutamia lilangeneja, joilla ostimme nuorilta swazipojilta kaulakoruja. Annoimme heille lahjaksi vihkon ja penaalin, jossa oli värikyniä. Vaikka poikia oli neljä ja lahjoja vain yksi, olivat he todella onnellisia ja lupasivat leikkiä lahjalla yhdessä ilman tappeluita. Viimeiseksi Swazimaan muistoksemme jäi poikien valloittavat hymyt.

Suloiset korumyyjät jäivät hymyilemään
meidän jatkaessa matkaa takaisin Etelä-Afrikkaan.

Vaikka Swazimaa jäi taakse, jatkui safarimme. Ennen kuin safari päättyi, pääsimme katsomaan suuria kasvissyöjiä lähietäisyydeltä. Kyseinen eläin kuulemma surmaa enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mikään muu nisäkäs. Jouduin myös kokeilemaan afrikkalaisen sairaalan palveluja, mutta sillä ei ollut kyllä mitään tekemistä tuon nisäkkään kohtaamisen kanssa. Molemmista asioista kirjoitan lisää seuraavassa osassa.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 4b - Krüger Niin Kaunis on Maa