Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 7 Tsitsikamma kansallispuisto Etelä-Afrikka

”Monien vesien puisto” – niin köysirataliukuopas sanoi meille Tsitsikammasta. Olimme viettäneet jo kaksi päivää tuossa upeassa kansallispuistossa. Siellä ei tekeminen lopu kesken.

Tsitsikamman kaunis kansallispuisto

Ajattelimme sveitsiläisen Barbaran kanssa jo edellisenä iltana tehdä tunnin mittaisen helpon kävelyn metsäreitillä. Lähdimme matkaan melko myöhään ja taivaalla roikkui tummia pilviä. Jo muutaman sadan metrin kulkemisen jälkeen aloimme epäillä, oliko idea sittenkään niin hyvä. Reitti oli kyllä helppokulkuinen, mutta ajatus pimenevästä Afrikan metsästä ei ollut kovin houkutteleva. Lisäksi tiellä istui lauma uteliaita paviaaneja katselemassa menoamme. Ohitimme paviaanit jutellen niille lempeällä äänellä ja välttäen katsomista niitä suoraan silmiin.

Ensin paviaaneja näytti olevan vain muutama,
mutta niitä tuli koko ajan lisää.

Pilvet tiivistyivät taivaalla ja valon määrä väheni entisestään. Päätimme, että on tosiaankin viisaampaa kääntyä takaisin ja niin myös teimme. Meidän oli taas ohitettava sama paviaanilauma. Nyt apinoita oli jopa enemmän kuin tullessa. Mietimme, että emme saa näyttää pelkoa niitä kohtaan ja yritimme vaikuttaa niin itsevarmoilta kuin mahdollista. Silti on pakko tunnustaa, että sydäntä kylmäsi ohittaa lauman pomo suurikokoinen urospaviaani todella läheltä. Ajattelin, että ohitettuani sen olen selkä siihen päin. Kohotin vaistomaisesti hiukan olkapäitäni ikään kuin suojellakseni itseäni. Onneksi mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Apinat antoivat meidän jatkaa matkaa.

Olutmaistiaiset Tsitsikamman Micro-panimossa.
Kuva on lainattu Tsitsikamman sivuilta.

Tunsimme tehneemme uroteon ja olimme ansainneet palkinnon. Suuntasimmekin seuraavaksi alueen micropanimoon. Kyllä Tsitsikammassa tosiaan on oma olutpanimo. Siellä tuotetaan neljää erilaista pintahiiva- eli aleolutta. Lisäksi tarjolla on kattava valikoima tuontioluita. Me päätimme kokeilla olutmaistelua. Kaikki oluet olivat hyviä – minun mielestäni. Barbara ei välittänyt Belgium oluesta. Olihan minun suomalaisena juotava hänenkin oluensa.

Illallista söimme leirintäalueella nuotion äärellä. Preston oli valmistanut hiukan tulista bolognesepastaa. Ruuan jälkeen suuntasimme alueen baariin. Siellä hollantilaiset nuoret miehet opettelivat ns. springbok-tanssin. Se on kuulemma tanssittava, jos haluaa maistaa paikallisen erikoisuuden eli springbok-shotin, joka on valmistettu Amarulasta ja piparminttulikööristä. Meillä kaikilla oli oikein hauskaa, kun seurasimme poikien ”tanssia”.

Menin nukkumaan hymyillen ja odottaen innolla seuraavan päivän ohjelmaa. Aamulla huomasin, että olin unohtanut lukita huoneeni tai tarkemmin sanottuna huoneistoni oven. Olipa onni, että paviaanit eivät olleet tulleet yövierailulle. Se olisi voinut olla jo hiukan liian jännittävä kokemus.

Köyrataliukuminen oli jännittävää.
Kuva on lainattu Canopy-toursin sivuilta.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti turvallisuusohjeita köysirataliuku-retken briiffauksessa. Tiedossa olisi hauska ja vauhdikas iltapäivä. Liu’uimme köyden varassa puusta toiselle. Oppaat pitivät tunnelmaa yllä kertoen vitsejä ja innostaen meitä hulluttelemaan. Osa radoista oli oikeasti vauhdikkaita. Jotkut taas olivat rauhallisempia. Kaikkein rauhallisemmassa liu’ussa minulta loppui vauhti kesken enkä ihan ylettänyt minulle ojennettuun käteen. Niinpä liu’uin takaisin päin radan keskiosaan asti. Opas lähti välittömästä köyttä pitkin pelastamaan minua. Tilanne tuntui jännittävältä, vaikka mitään oikeaa hätää ei ollutkaan. Mietin silti, kestääkö köysi meidän molempien painon tai onko valjaista mahdollista lipsahtaa alas. Vitsikkäät oppaat huutelivat, että pystyvät kyllä naamioimaan putoamisen onnettomuudeksi, jos joku on valmis maksamaan tarpeeksi.

Oikeasti taisin olla enemmän vaarassa aamupäivällä, jolloin kävelimme koko ryhmän kanssa vaativan reitin vesiputoukselle. Matkaa kertyi noin kuusi kilometriä eli kolme kilometriä suuntaansa. Aluksi kuljimme helppoa polkua pitkin. Näimme paljon kauniita kukkia, isoja heinäsirkkoja, pitkiä mustia matoja ja kalliotamaaneja. Pikkuhiljaa reitti muuttui kuitenkin vaativammaksi. Jossain kohtaa huomasin, että minun oli annettava reppuni oppaalle, jotta pystyin pitämään tasapainon taiteillessani kiveltä toiselle. En ole koskaan ennen saanut rakkoja käsiini vaelluksen aikana. Nyt niin kuitenkin kävi. Puristin niin kovaa kivistä ja oksista, joista otin tukea kulkiessani. Ilman opasteita ja oppaita olisi ollut mahdotonta ymmärtää, että olimme oikealla reitillä. Kipusimme välillä lähes pystysuoraa kalliota ylöspäin ja lähes roikuimme kivien varassa etsiessämme sopivaa paikkaa jaloillemme. Osa porukasta jätti reissun kesken ja palasi samaa reittiä takaisin. Jostain ihmeestä minä sain voimaa jatkaa eteenpäin, vaikka olinkin melko väsynyt ja jopa hiukan peloissani.

Vesiputouksella söimme retkilounasta repuistamme ja keräsimme voimia paluumatkaan. Nuoriso kävi uimassa kylmässä vedessä. He yrittivät houkutella minuakin, mutta sanoin, että meillä riittää ihan tarpeeksi kylmää vettä Suomessa. En tullut sitä varten Afrikkaan.

Paluumatkalla kiveltä toiselle hyppiminen tuntui jo paljon helpommalta. Vaikeassa maastossa liikkuminen on selvästi tekniikkalaji. Täytyy kyllä sanoa, että en ole varmaan koskaan hikoillut niin paljon kuin tuon vaelluksen aikana. Olin kuitenkin erittäin ylpeä itsestäni, että en luovuttanut kesken.

Olimme jo lähes takaisin automme Sammyn luona, kun kuulimme jonkun huutavan hätääntyneenä. Polkua pitkin juoksi nuori mies ja nuori nainen. He pyysivät meiltä apua. Heidän ryhmäänsä kuulunut hollantilaistyttö oli luiskahtanut kiveltä ja satuttanut jalkansa. Se oli kuulemma tapahtunut lähellä vesiputousta, jonne oli puolentoista tunnin matka.

Myöhemmin illalla kuulimme, että tytön vakuutus ei olisi korvannut hänelle lähetettyä helikopteria. Siksi hänen ystävänsä olivat kantaneet tytön pois reitiltä. Täytyy kyllä sanoa, että se on aivan uskomaton suoritus. Sen verran hankalakulkuinen reitti oli kyseessä.

Mietin vielä aamullakin asiaa. Olin itse loukannut käteni edellisellä Afrikan reissullani. Toivoin todella, että tyttö pystyi jatkamaan lomaansa loukkaantumisesta huolimatta. Samalla lähetin mielessäni kiitokset siitä, että kaikki safariperheemme jäsenet olivat kunnossa.

Sammyn nokka käännettiin aamiaisen jälkeen kohti Addo- elefanttipuistoa. Kerron matkasta sinne lisää seuraavassa osassa.

Olen julkaissut aikaisemmin Afrikka - Seikkailuista Suurin - sarjassa:

osa 1 Timanttipölyä etsimään

osa 2 Matkalla Määränpäähän

osa 3 Hermanus Etelä-Afrikka

osa 4 Kapkaupunki ja Safarin aloitus - Etelä-Afrikka

osa 5 Route 62 Etelä-Afrikka
osa 6 Garden Route Etelä-Afrikka

Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 6 Garden Route Etelä-Afrikka

Heti aamulla lähdimme tutustumaan Gango-tippukiviluoliin. Olen nähnyt lukemattomia tippukiviluolia. Eivätkä nämä eronneet muista mitenkään erityisesti. Nämä olivat yhtä lailla henkeäsalpaavan kauniit, kuten ne ovat olleet muuallakin.

Kierros oli kuitenkin erittäin viihdyttävä hyvän oppaan ansiosta. Opas kertoi aluksi rohkeista löytöretkeilijöistä, jotka uskalsivat laskeutua pimeään luolaan pelkän soihdun kanssa 1800-luvun loppupuolella. Vaikuttavuuden vuoksi valot sammuivat ja pystyimme kuvittelemaan paremmin olosuhteita heidän aikanaan. Vielä heitäkin ennen luolia käyttivät alueen alkuperäisväestö eli Khoi-ihmiset. Heitä asuu vielä nykyäänkin eteläisessä Afrikassa.

Khoi-ihmiset asuttivat luolia aikanaan

Khoi-ihmisten jättämä luolamaalaus Gango-luolastossa

Seisoimme ikään kuin salissa, jossa oli myös esiintymislava. Paikassa oli aivan uskomaton akustiikka. Siellä olikin kuulemma aiemmin pidetty konsertteja. Ne jouduttiin kuitenkin lopettamaan, koska vieraat vandalisoivat tippukiviluolia.

Opas yritti saada meitä esiintymään lavalle. Koska vapaaehtoisia ei löytynyt, otti hän ohjat omiin käsiinsä ja lauloi meille superkauniin gospellaulun. Ääni kaikui salissa kauniisti ja liikutuimme lähes kyyneliin esityksestä. Silmänurkkia pyyhkien jatkoimme matkaa eteenpäin. Näimme lepakoita ja toinen toistaan hienompia tippukivimuodostelmia.

Gango luoliin on mahdollista tutustua myös seikkailukierroksella. Meidän kierros oli ihan tavallinen ja hyvä niin. Kuulimme melko pysäyttävän ja tragikoomisen tarinan siitä, mitä tuollaisella seikkailukierroksella oli tapahtunut joitakin vuosia sitten.

Asiakkaat oli laitettu ryömimään kapeahkoa käytävää pitkin johonkin kammioon. Mukana olleelle rehevähkölle naishenkilölle oli sanottu, että hän ei voi osallistua tuohon osioon, koska on liian isokokoinen. Nainen ei ollut kielloista välittänyt vaan mieluumminkin suutahtanut oppaille. Hän oli päättänyt lähteä omatoimisesti ryömimään toisten perään odoteltuaan muutaman minuutin. Se oli iso virhe.

Käytävä kapeni entisestään ja rouva oli jäänyt sinne jumiin. Panikoituaan hän onnistui jumittumaan vielä pahemmin käytävään. Pahinta oli, että hän myös tukki ainoan ulostulotien muilta vierailijoilta. Kaikki olivat siis jumissa maan alla. Pelastustoimet kestivät yli 10 tuntia, mutta lopulta kaikki saatiin onnellisesti ulos luolastosta. Kyllähän se niin on, että säännöillä on joku tarkoitus ja niitä kannattaa noudattaa.

Luolien jälkeen ajelimme kuuluisaa Garden Routea Knysnaan lounaalle. Jo useita kilometrejä ennen perille saapumista huomasimme paljon hiiltyneitä ja kuolleita puita. Kun lähestyimme kaupunkia, näimme myös useita palaneita taloja. Knysnassa on ollut tänä talvena kesäkuussa massiivinen tulipalo. Se pääsi leviämään laajalle alueelle myrskytuulen ansiosta. Jopa 10.000 ihmistä oli joutunut lähtemään paloa pakoon ja yli 250 ihmistä menettivät kotinsa. Surullista, onneksi kuitenkin henkilömenetyksiltä vältyttiin.

Knysnan keskustassa on kaunis satama. Siellä mekin nautimme maittavan kalalounaan. Minä söin yellow tail – kalaa. Se on suurikokoinen makrilli ja sen maku muistuttaa hiukan tonnikalaa. Olin oikein tyytyväinen valintaani.

Knysna

Matkalla määränpäähän pysähdyimme Bloukransin sillalla. Sieltä on mahdollista hypätä maailman pisin benjihyppy 216m. Minulle se olisi ollut aivan liian hurja juttu. Mutta Fides, Stefan ja Nicky hyppäsivät. Täytyy sanoa, että otti vatsanpohjasta pelkkä katsominenkin.

Iltapäivällä saavuimme Plettenberg Baylla sijaitsevaan majapaikkaamme. Heitin vain tavarat huoneeseeni ja lähdin kävelemään läheiselle rannalle. Se on superkaunis eikä siellä ollut ketään. Matkalla bongasin isohkon mustan linnun, jolla oli kirkas puna-oranssi nokka. Kyseessä taisi olla joku osterinsyöjälintu.

Uittelin jalkojani viileässä vedessä ja upotin varpaat pehmeään vaaleaan hiekkaan. Haistelin raikasta meri-ilmaa ja nautin olostani. Hetken fiilisteltyä sain seuraa hollantilaisista nuorista miehistä ja saksalaisista nuorista naisista, jotka kuuluivat safariperheeseemme. He olivatkin oikein mukavia ja fiksuja poikia ja tyttöjä.

Pletterberg Bay

Yhtäkkiä Chris pyysi meitä kaikkia kiinnittämään huomiota veteen kauemmas rannasta. Ja totta tosiaan siellä oli valaita. Se oli ihan huippubongaus. Kävelimme rantaa pitkin päästäksemme lähemmäs valaita. Siellä taisi olla äiti ja vauva. Äidit kuulemma tuovat mielellään vauvojaan lähelle rantaa suojaan haiden hyökkäyksiltä.

Olimme kaikki iloisia valaiden kohtaamisesta. Plettenberg Bay halusi kuitenkin antaa enemmän. Kun kävelimme takaisin päin, ui muutaman kymmenen metrin päästä meistä isohko delfiinilauma. Kyllä villieläinten kohtaaminen on aina todella sykähdyttävää.

Aamulla nautiskelin ihanasta aamupalasta pitkään. En ollut lähtenyt muiden tavoin valaiden bongausristeilylle. Olinhan ollut sellaisella jo aiemmin Hermanuksessa. Autonkuljettajamme Nkosinathi piti minulle seuraa. Nimi on vaikea, mutta mies on oikein mukava.

Marabu-lintuja 

Uuden päivän valjettua kunnolla ja muiden perheenjäsenten saavuttua risteilyltään, lähdimme kohti Tenikwa Wildlife Awareness keskusta. Sinne tuodaan orvoksi jääneitä tai loukkaantuneita villieläimiä hoidettavaksi. Tavoitteena on, että eläimet vapautetaan kuntouduttuaan takaisin luontoon. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Niinpä keskuksessa asuu vakituisesti paljon eläimiä. Tenikwa on erityisesti keskittynyt auttamaan kissaeläimiä.

Jo ennen kuin astuimme keskuksen portista sisään, näimme valtavan ainakin 15cm pitkän heinäsirkan. Se kipusi Wolfgangin kengän päälle ja kiipesi siitä hänen jalkaansa pitkin ylös kädelle asti. Mies oli koko ajan ihan rauhallinen. Ei olisi tainnut onnistua minulta. Wolfgangin ansiosta me kaikki saimme kuitenkin hyviä kuvia sirkasta.

Vierailun kohokohtia olivat ehdottomasti pienikokoisten villikissojen näkeminen läheltä. Niitä ei näe oikein koskaan luonnossa, koska ne ovat niin hyviä piiloutumaan. Lisäksi oli aivan ihmeellistä, että näimme valkoisen urosleijonan ja näimme jopa sen parittelevan naaraan kanssa. Se kuulemma olisi tullut muuten leikkimään pallolla, joka sille heitettiin, mutta koska naaras on kiimassa, ei se voi jättää sitä hetkeksikään. Leijonat parittelevat kiima-aikana kymmeniä kertoja päivässä.

Leopardi

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä kohokohtana pääsimme samaan häkkiin gepardien kanssa. Opas sanoi, että kun me pysymme ryhmänä, ei gepardilla tule mieleenkään hyökätä kimppuumme. Hän myös varoitti, että ei kannata mennä kyykkyyn ottamaan kuvia. On hyvä, että gepardit pitävät meitä itseään isompana. Koska olen todella lyhyt, päätin pysyä lähellä isokokoista hollantilaista Chris-nimistä nuorta miestä.

”Pysyn tässä vieressäsi, että olen turvassa”, sanoin hänelle.

”Joo hyvä, että olet siinä, niin minäkin koen olevani turvassa. Uskon, että sinä olet gepardille sopivamman kokoinen suupala kuin minä”, hän vastasi.

Gepardi

Päivä oli ollut taas aivan mahtava. Oli mukavaa, että meillä riitti naurua yhdessä. Iltapäivällä saavuimme Tsitsikamman kansallispuistoon. Kerron siitä sitten seuraavassa osassa.

Olen julkaissut aikaisemmin Afrikka - Seikkailuista Suurin - sarjassa:

osa 1 Timanttipölyä etsimään

osa 2 Matkalla Määränpäähän

osa 3 Hermanus Etelä-Afrikka

osa 4 Kapkaupunki ja Safarin aloitus - Etelä-Afrikka

osa 5 Route 62 Etelä-Afrikka