Eteläinen Afrikka osa 2a – Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

Ensimmäisenä Etelä-Afrikan aamuna söimme tukevan brittityylisen aamiaisen majapaikassamme. Suunnitelmiimme kuului vierailla päivän aikana Apartheid-museossa ja Gold Reef teemapuistossa. Ne sijaitsevat vierekkäin Johannesburgin eteläisessä osassa 20–30 km:n päässä Big5 Accommodatioinista. 

Apartheid-museo kuului ohjelmaan aivan itsestään selvästi. Muistanhan hyvin 80-luvulla maailmantähtien järjestämät konsertit rasismia ja apartheidia vastaan. Muistan myös tuon ajan uutisointeja Etelä-Afrikan tilanteesta. Lähinnä kuulimme siitä, että maassa oli eri kulkuneuvot ja puistot mustille ja valkoisille. Täälläkin kerrottiin kouluissa ”ei tähän bussiin” – vitsejä. Tuolloin en koskaan perehtynyt asiaan syvemmin. Nyt halusin tietää mitä maassa todella tapahtui ja miten asiaa nykyään käsitellään paikan päällä. 

Aamiainen maistui Big5 Accommodationin aamiaishuoneessa

Johannesburgin ohitusteitä reunustaa usein betoniseinät

Gold Reefella halusimme vierailla siksi, että se on rakennettu entiselle kaivosalueelle. Johannesburg tunnetaan myös kultakaupunkina ja juuri Gold Reefella on mahdollisuus laskeutua entisiin kultakaivoksiin aistimaan tunnelmia. Itse asiassa Jo’burg, kuten paikalliset kaupunkiaan kutsuvat syntyi 1800-luvun lopulla juuri kultabuumin seurauksena. 

Tavallaan jo silloin luotiin lähtöasetelma apartheidille. Valkoiset tulokkaat halusivat hyötyä kaupungin kultalöydöistä piittaamatta paikallisten oikeuksista. Kumppanuuden sijaan paikallisia haluttiin hyödyntää halpana työvoimana kaivosteollisuudessa. Johannesburg kasvoi nopeasti suureksi metropoliksi. Nykyään kaupungissa asuu esikaupunkialueet mukaan lukien noin 8 miljoonaa ihmistä. 

Apartheid museolla on tärkeä tehtävä kertoa
ajan kammottavista tapahtumista.
Vain tieto ja ymmärrys voivat estää
tapahtumien uusiutumisen.

Tällaiset kyltit olivat arkipäivää Etelä-Afrikassa
vain muutamia kymmeniä vuosia sitten .

Big5 isäntäväki lupasi järjestää meille kyydityksen Gold Reefille. Edestakainen matka tuli maksamaan 500 ZAR. He myös paljastivat, että Gold Reef puisto olisi luultavasti kiinni. Nettitarkistuksen jälkeen varmistuikin, että puisto oli alkuviikosta suljettu, koska korkeasesonki ei ollut vielä alkanut. Saimme siis heittää hyvästit kultakaivoksille, mutta lähdimme kuitenkin tutustumaan museoon. Majatalomme emäntä lupasi pyynnöstäni selvitellä sillä välin onko meillä mahdollisuutta lähteä illalla opastetulle ”Jo’burg by night” – kierrokselle. 

Lähdin matkaan lyhythihaisella paidalla, mutta Afrikan sää yllätti jälleen. Jouduimme odottelemaan viitisentoista minuuttia museon aukeamista ja olin todella kylmissäni. Onneksi sain pitkähihaisen paidan mieheltäni lainaksi. Hän oli varautunut kerrospukeutumalla ja minä olin kiitollinen hänen herrasmiesmäisyydestään.

Apartheid museon sisäänkäynti 

Valkoisena ihmisenä en voi olla ylpeä tästä.
Virallinen kanta Etelä.Afrikassa oli suorastaan järkyttävä.

Johannesburgin Apartheid museo on kyllä yksi vaikuttavimmista museoista, missä olen ikinä vieraillut. En ollut todellakaan aikaisemmin ymmärtänyt kuinka valtavan suuresta ihmisoikeuksien polkemisesta ja riistämisestä Etelä-Afrikassa oli kyse apartheidin aikaan. 

Ihmiset jaettiin neljään eri ryhmään heidän ihonvärinsä, kielensä, hiustensa rakenteen ja sosiaalisten verkostojensa perusteella. Valkoiset hallinnoivat kaikkea ja muut ryhmät (mustat, intialaiset ja värilliset) joutuivat pakkomuuttamaan kodeistaan heille osoitetuille alueille. Heille haluttiin tehdä selväksi, että he olivat olemassa vain palvellakseen valkoisia.

Heitä kiellettiin oleilemasta valkoisten alueilla. Samojen kulkuneuvojen ja palvelujen käyttäminen oli kiellettyä. Jopa heidän monet eri kielensä haluttiin yhdistää ja yhteiseksi kieleksi määrättiin valkoisten kehittämä afrikaansin kieli, jota monikaan ei osannut. Eivätkä he saaneet kulkea muutenkaan vapaasti. Heillä oli oltava aina mukanaan kulkupassi, joka voitiin tarkastaa valkoisten toimesta milloin tahansa.

Onneksi maailmassa on suuria ihmisä.
Varmasti meillä jokaisella on opittavaa
tämän miehen asenteesta.
Nelson Mandela on ansaitusti Etelä-Afrikan suuri sankari.

Nelson Mandela on ollut pitkän elämänsä aikana kaikkia näitä
(johtaja,  toveri, sovittelija, vanki ja valtiomies)

Vaikka museon anti on järkyttävää, on kaiken yläpuolella usko parempaan. Museossa tuodaan näyttävästi esille Nelson Mandela ja hänen valtava panostuksensa tasa-arvoisen maan puolesta. ”Erilaisuutta ei pidä pelätä ja pahimmatkin asiat on osattava antaa anteeksi” on yksi tämän suuren miehen ydinajatuksista.

Hän ei menettänyt uskoaan yhtenäiseen Etelä-Afrikkaan edes 27 vuoden vankeutensa aikana. Hän ei katkeroitunut vaan antoi anteeksi ja halusi kaikkien muidenkin tekevän niin. Vuonna 1993 Nelson Mandela sai Nobelin rauhan palkinnon ja vuonna 1994 hänestä tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti. ”Rohkea mies ei ole hän, joka ei tunne pelkoa, vaan hän joka voittaa pelkonsa”, on Nelson Mandela sanonut.

Suuriakin asioita ja asenteita voi muuttaa vähän kerrallaan.
Kun jokainen siirtää yhden kiven, on pian koko kivikasa raivattu 

Onneksi nykyään Etelä-Afrikassakin eletään virallisesti näiden arvojen mukaan
(tasa-arvoisuus, vastuullisuus ja demokratia)

Museovierailun jälkeen tunsimme olomme uupuneiksi. Kaiken ajatteleminen vie paljon energiaa. Miksi maailmassa tapahtuu tuollaisia asioita? Luulen, että velvollisuutemme on ottaa asioista selvää ja kertoa tapahtumista eteenpäin. Ehkä tieto estää tuollaisten tapahtumien uusiutumisen. Siteeraan vielä kerran Nelson Mandelaa. ”Koulutus on kaikkein voimakkain ase, jolla maailmaa voidaan muuttaa.” 

Vaikka Gold Reef teemapuisto oli suljettu, oli viereinen casino auki. Lähdimme sinne etsimään lounaspaikkaa. Pää oli edelleen hiukan pyörällä ja casinon mahtipontisuus ja vilkkuvat valot tuntuivat jotenkin epätodellisilta. Saimme lounasseuraksi saksalaisen miehen, joka oli lähtenyt yksin valloittamaan Etelä-Afrikkaa. Hän kertoi automatkastaan etelässä Garden Routella ja näytti upeita valokuvia mm. Kapkaupungista. Tajusimme jälleen, että tässä maassa on huimasti nähtävää ja koettavaa.

Johanneburgin casinon piha-alueetkin ovat hienoja

Casino sijaitsee Gold Reef teemapuiston yhteydessä

Sisälle oli viritelty joulutunnelmaa

Luonnollisesti casinolla on myös paljon peliautomaatteja

Lounaan jälkeen kyytimiehemme tuli hakemaan meitä ja lähdimme takaisin majapaikkaamme. Perillä saimme kuulla emännältä, että muutaman tunnin päästä paikalle tulisi paikallisopas, jonka kanssa voisimme neuvotella mahdollisesta ilta- ja yöretkestä Johannesburgissa. Tiesimme, että kaupungin iltaan ei ole viisasta lähteä itsekseen, joten olimme jo valmiiksi innoissamme tulevasta mahdollisuudesta. 

Päiväunien ja pienen virkistäytymisen jälkeen olimme valmiita tapaamaan iltaoppaamme. Pihaan ajoi afrikkalainen nainen vanhalla jo parhaat päivänsä nähneellä Toyotalla. Neuvottelimme hänen kanssaan hetken retken sisällöstä ja hinnasta. Hän lupasi viedä meidät lyhyelle kaupunkikiertoajelulle, musikaaliin ja illalliselle. Lopullinen hinta, jonka suostuimme maksamaan, oli 1100 ZAR/henkilö.

Ilta-/yöretkemme Johannesburgiin alkoi Toyotan takapenkillä

Keskustassa ei näkynyt pahemmin valkoisia ihmisiä.
Suurin osa käy siellä vain töissä ja kaupunki hiljenee illaksi.

Afrikkalaiseen tyylin osa taloista oli kovin värikkäitä

Kello oli noin kuusi illalla, kun tunkeuduimme rämän Toyotan takapenkille. Oppaamme kaasutti ulos Big5 Accommodationin pihasta rautaportin ulkopuolelle. Ajelimme Jo’burgin keskustaan. Tiesimme, että apartheidin aikaan Johannesburgista oli ajettu kaikki paikalliset ihmiset pois ja kaupunki oli vain valkoisten käytössä. Nyt tilanne oli muuttunut. Missään ei näkynyt valkoisia ihmisiä. Oppaamme hoki meille koko ajan, että meillä ei ole mitään hätää niin kauan kuin olemme hänen kanssaan. 

Hän halusi kertoa meille kaupungin synnystä. Parhaiten saisimme kokonaiskuvan, kun näkisimme kaupungin ylhäältä. Niinpä ajoimme jalkapallokentälle, jonka takaa saatoimme ihailla auringonlaskussa kylpevää kultakaupunkia. Tämä olikin parempi perspektiivi, sillä maan tasosta katsottuna ei kaupunkia voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi.

Jo'burgia ei oikein voi kehua kauniiksi kaupungiksi.
Ilman punaista autoa, luulisi, että kuva on mustavalkoinen,
mutta  kyllä kyseessä on värikuva.

Yksi monista kultakaupungin jalkapallokentistä
sijaitsee korkealla kaupungin yläpuolella.

Oppaamme oli kovin innokas näyttämään asioita
ja kertomaan meille kotikaupungistaan

Aika kului siivillä ja meillä oli jo kiire, jotta saisimme liput musikaaliin. The Market Theatre on Jo’burgilaisten ylpeys. Siellä voi käydä katsomassa samoja musikaaleja, jotka pyörivät Lontoon Westendissa ja New Yorkin Broadwaylla. Lisäksi The Market Theatrella voi nauttia paikallisista afrikkalaisista musikaaleista. Sellaiseen mekin olimme menossa. Oppaamme kävi ostamassa liput ja me etsimme sillä välin paikat teatterin ravintolasta. Siellä olisi voinut syödäkin, mutta aikataulumme antoi periksi vain lasillisille viiniä ennen näytöksen alkamista.

The Market Theatre on Johannesburgin musikaali- ja teatterikeskus

Teatterin ravintolasta olisi saanut ruokaakin.
Me tyydyimme nauttimaan tunnelmasta ja viinistä.

Sali oli hieno ja penkit täyttyivät lähes kokonaan. Lavalla oli vanhan mallisia matkalaukkuja rekvisiittana ja musiikista vastasi pieni, mutta erinomainen liveorkesteri. Musikaali oli poliittinen satiiri apartheidin ajoista. Päivällä meidät oli vallannut paha mieli ja ahdistava olo. Ne kuitenkin häipyivät, kun näimme kuinka paikalliset laskivat leikkiä vakavalla asialla. Miten upeaa, että pystyimme yhdessä nauramaan vain muutamia kymmeniä vuosia sitten tapahtuneille kauheuksille. 

Oppaamme selitti vähän väliä taustoja tapahtumille ja valisti meitä siitä kuinka kuuluisa kukakin näyttelijöistä on. Vapauttavan naurun lisäksi saimme nauttia upeasta afrikkalaisesta musiikista. Musikaalikokemus oli huiman hieno, vaikka olikin täysin erilainen verrattuna Lontoon tai New Yorkin esityksiin.

Afrikkalainen musikaali oli vakavasta aiheesta huolimatta
täynnä naurua , hyvää mieltä ja afrikkalaisia rytmejä.

Välillä saimme nauraa ihan vedet silmissä

Esityksen jälkeen olikin jo nälkä. Hyppäsimme taas Toyotaan ja ajoimme illalliselle. Ravintola oli aivan kaupungin keskustassa ja oppaamme joutui maksamaan heijastinliiviin pukeutuneelle tummalle miehelle auton vartioinnista. Se on kuulemma yleinen tapa kaupungissa. 

Söimme maittavaa afrikkalaista ruokaa ja joimme sen kanssa Black Label olutta. Hiukan meitä huolestutti, että oppaammekin joi kaksi vahvaa olutta, vaikka oli juuri ennen musikaalia nauttinut lasillisen viiniä kanssamme. Ajattelimme, että kyllä kai aikuinen nainen tietää mitä tekee ja annoimme asian olla. Mukavaa meillä oli ja nauru oli jäänyt musikaalista seuraksemme. Ravintolassa paloivat kynttilät pöydissä ja vaikka asiakkaita ei enää niin myöhään montaa ollutkaan, oli tunnelma oikein lämmin ja turvallinen. 

Olimme iloisella mielellä, kun pakkauduimme taas autoon. Oppaammekin oli rentoutunut niin paljon, että hän halusi mennä ostamaan savukkeita, vaikka ei kuulemma yleensä poltakaan asiakkaiden nähden. Jäimme odottamaan autoon, kun hän katosi Johannesburgin yöhön. Silloin ensimmäistä kertaa hiipi mieleen ajatuksia turvattomuudesta. Laitoimme auton ovet lukkoon ja katselimme huolestuneina autiota kaupunkia.

Kaksin pysäköidyn auton takapenkillä
Johannesburgissa keskellä yötä  laittoi mietteliääksi

Autio kaupunki ei oikein houkuttele kävelylle.
Eikä se kovin viisasta olisikaan.

Emme onneksi joutuneet odottamaan kauaa, kun tupakalta haiseva oppaamme tuli takaisin. Hän halusi nyt näyttää meille erilaista Johannesburgia. Uteliaisuus voitti ja suostuimme ehdotukseen. Taas kyllä mietimme, että olikohan se sittenkään viisasta, kun auton renkaat nousivat välillä katukivetysten päälle kuskin ohjausvirheiden takia. 

Kuskimme ei aina huomannut minkä värinen valo liikennevaloissa paloi.
Tai sitten on vaan maan tapa kaasutella pikkuhumalassa päin punaisia.

Nautimme kaupungin uudesta arkkitehtuurista täysin ilman muita ihmisä.

Päätimme rentoutua. Maassa mennään maan tavalla. Ajelimme useita kilometrejä. Johannesburg on iso kaupunki ja välimatkat ovat pitkiä. Näimme hienon valaistun sillan ja kävimme tankkaamassa pimeällä bensa-asemalla. Siellä oppaamme sai jopa juttuseuraa. Lopulta tulimme Melville nimiseen kaupunginosaan. 

Opas oli kuulemma asunut siellä ennen saksalaisen miehensä kanssa. Nyt he olivat eronneet ja nainen asui taas Sowetossa (apartheidin aikaan perustettu mustien asuinalue). Näimme hänen entisen kotitalonsa, joka oli upea omakotitalo. Melvillessa talojen ympärillä ei ollut paksuja muureja. Saimmekin kuulla, että kyseessä on etenkin opiskelijoiden suosima alue, jossa on turvallista liikkua myös kävellen. 

Vaikka kello oli jo melkoisen paljon, oli kaupunginosassa useita baareja auki ja runsaasti ihmisiä liikeellä. Mekin istuimme sitten baariin ja joimme vielä punaviiniä. Vaikka alue oli turvallinen, oli oppaamme taas maksanut heijastinliivimiehelle auton vartioinnista. Juttelimme Etelä-Afrikan upeista golfkentistä ja muista vielä melko vähän käytetyistä mahdollisuuksista turisteille. Maa on melkoinen mahdollisuuksien mekka. 

Aloimme olla jo valmiita palaamaan hotellillemme. Ja opas lupasi viedä meidät nukkumaan. Matkaa kertyi lähes 30 kilometriä. Suoraan sanottuna hirvitti kovasti, kun pienessä hiprakassa oleva kuskimme päästeli tuhatta ja sataa ohitustietä pitkin. Kaistat olivat välillä suojattu korkein betonimuurein. Olin varma, että paiskautuisimme muuria päin, kun Toyota kiisi valtavalla nopeudella kurviin. 

Kurvista selvittiin, mutta kuskimme päästeli surutta myös risteyksistä. Ei ollut väliä minkä värinen valo liikennevaloissa paloi. Yhtäkkiä viereemme ajoi auto ja sen katolla oleva sininen valo syttyi palamaan. Kuskimme ajoi tien viereen ja heitti käsilaukkunsa minulle takapenkille. ”Ihan vain varmuuden vuoksi”: hän sanoi. Vasta myöhemmin mieleeni tuli kauhukertomukset valepoliiseista ja lahjotusta virkavallasta. Olimme hiljaa takapenkillä ja yritimme saada selvää keskustelusta jonka poliisi ja oppaamme kävivät. He puhuivat englannin ja jonkun muun kielen sekoitusta, joten en ymmärtänyt ihan kaikkea. Tajusin kuitenkin, että poliisi kysyi jotain meistä ja päämäärästämme. 

- ”He ovat vain jotain turisteja. Vien heidät hotellilleen.” 

- ”Entäs ajokortti? Haluamme nähdä sen!” 

Opas pyysi laukkunsa minulta ja kaivoi sieltä rypistyneen ja nuhjaantuneen A4 kokoisen paperilapun. Se oli huonolaatuinen kopio jostain ajokortin tapaisesta. ”Voi ei”, ajattelimme. Mutta ei huolta ”Kiitos ja hyvää matkaa”, toivottivat poliisit ja lähtivät autolleen. Me ajoimme loppumatkan hiljaisina hotellille. 

Kello näytti jo aamuyötä ja jouduimme herättämään hotellin isäntäväen avaamaan meille rautaportin. Hyvästelimme oppaamme ja painuimme nukkumaan. Olimmehan varanneet seuraavan päivän retken jo Suomesta käsin. Aamulla piti siis herätä aikaisin. Päivästä tulikin ikimuistoinen – taas. Päivän aikana mm. kävimme murhapaikalla, liikutuin kyyneliin ja kerroin blondivitsejä afrikkalaiselle oppaallemme. Kuulimme jälleen myös aitoa ja sydämellistä naurua, mihin ei voinut olla yhtymättä. Niitä tarinoita kerron seuraavassa osassa, joka löytyy täältä.

Onneksi selviydyimme viimein turvallisesti
nukkumaan majapaikkaamme rautaportin  taakse.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat
osa1 - Haaveista Totta