ViisastenMatka: maaliskuuta 2014

Käänsin Corsan pyörät kohti uusia seikkailuja jo varhain aamulla. Ajelin hiljaisia teitä pois kauniilta Bled järveltä. Melko nopeasti maisemat alkoivat muuttua jylhemmiksi. Tunsin perhosten leijailevan vatsassani, sillä tiesin olevani matkalla serpentiiniteille ja uusiin seikkailuihin.

Suuntasin ensimmäisenä tunnettuun talviurheilukeskukseen Kranjska Goraan lähelle Italian ja Itävallan rajaa. Pysähdyin siellä juomaan aamukahvit. Pienen keskustan kahvilassa iäkkäämpi mies tarjoili cappuchinoa ja croissanteja verkkaiseen tahtiin. Kesäaikaan Kranjska Gora oli todella hiljainen pieni pitäjä.

Pian Bledin jälkeen maisema alkoi muuttua jylhemmäksi

Vatsanpohjassa tuntui perhosia, kun tiesin matkani vievän jyrkille vuorille

Muutama urheiluvaatekauppa oli sentään auki. Yritin löytää niistä sopivia sandaaleja valmiiksi rakkojen peittämiin jalkoihini. Yhdet hyvät löytyivät, mutta ne olivat liian suuret. Onneksi paikalle oli saapunut myös Israelilainen pariskunta, ja rouva ihastui sovittamiini sandaaleihin ikihyviksi. Hän sai itselleen hyvät sandaalit ja minullekin tuli hyvä mieli.

Seuraavaksi vuorossa oli jännittävä Juliaanisten Alppien ylitys Vršič-solassa kulkevaa 25 kilometriä pitkää serpentiinitietä pitkin. Puolet matkasta on jyrkkää ylämäkeä ja toinen puoli jyrkkää alamäkeä. Solan korkein kohta on 1611 m ja matkan varrella on yhteensä 49 numeroitua neulansilmämutkaa.

Pienessä vuokra-autossani oli ykkös- ja kakkosvaihteet todella kovassa käytössä. Tuntui, että auto vain ei liikkunut mihinkään isommalla vaihteella. Onneksi ennen mutkia oli pieniä levennyksiä, joissa saatoin päästää takaa tulevia moottoripyöräilijöitä ohi. Matkan varrella oli pysähdyttävä muutenkin usein, sillä maisema oli aivan käsittämättömän hieno.

Serpentiiniteillä näkee paljon moottoripyöräilijöitä

Näkymä neulansilmämutkan jälkeen

Jossain kohtaa ylämäkeä, oli pysäköitynä useita autoja peräkkäin. ”Mitähän mielenkiintoista täältä löytyy?”, ajattelin ja samalla näin lempeän näköisen ruskea-valkoisen lehmän kello kaulassa. ”Sillähän on kaverikin vieressä”, ehdin vielä ajatella, ennen kuin hahmotin koko alppiniityn ja siinä laiduntavat parikymmentä lehmää. Miten ihana näky se olikaan. Jyrkät vuoret reunustivat niittyä ja kellot kilisivät lehmien kauloissa. Taas mieleni valtasi sama tunne, kuin lapsena katsellessani ja kuunnellessani Alppi-Heidin tarinoita.

Alpit ovat jylhät Sloveniassakin

Aitoja alppilehmiä laiduntamassa

Tarkemmin katsottuna niitä oli hiukan enemmänkin

Miellyttävän hetken jälkeen jatkoin matkaa. Tuntui, kuin autosta olisi noussut savu jyrkimmissä kohdissa, mutta pääsin silti ylös asti. Olin siis serpentiinitien puolessa välissä. Alhaalla siinsi Soča-laakso, jonne olin matkalla. Vuoren huippu oli lähellä suoraan edessäni ja saatoin nähdä sulamisvesien mukanaan kuljettaman kiviaineksen vyörymiä.

En voinut olla tuntematta huimausta ja pientä korkeanpaikankammoa. Toivoin vain, että autonikin oli saanut levätä tarpeeksi ja sen jarrut kestäisivät pitkän ja jyrkän alamäen. Matka alas sujui hyvin. Tosin se oli erittäin jännittävä, sillä edelleen serpentiinitie teki säännöllisesti 180 asteen neulansilmämutkia. Testailin vaistomaisesti välillä, että myös käsijarru on kunnossa, jos jarrut muuten pettäisivät, vaikka eihän vauhti edes päässyt kovin suureksi vaihteen ollessa päällä ja moottorin jarruttaessa matkantekoa.

Mietin moneen kertaan matkan varrella tien alkuperäistä tarkoitusta. Se rakennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana, jotta tarvikkeita saataisiin kuljetettua Sočan laaksossa taisteleville itävaltalaisille. Silloin solan ylittäminen on ollut vielä monta kertaa pelottavampaa.

Tuolta alhaalta olin tullut

Ylhäällä auton nokka alkoi näyttää taas alaspäin

Määränpää siinsi alhaalla

Neulansilmämutka tulossa

Jokainen 49 mutkasta on numeroitu.
Tässä vaiheessa aloin olla jo reippaasti voiton puolella.

Ei näitä voi olla ihmettelemättä

Lopulta alamäki ja mutkat loppuivat ja saavuin Trentaan. Halusin ehdottomasti vierailla Triglavin kansallispuiston tiedotuskeskuksessa, joka sijaitsi matkan varrella. Opin siellä, että ylittämäni Vršič-solan toisella puolella vallitsi mannermainen ilmasto ja Trentan puolella taas välimerellinen ilmasto. Ja kyllä minäkin sen saatoin tuntea. Aurinko paistoi lämpimästi ja tuulahdus tuntui merellisen raikkaalta ja kostealta. Sain myös tietää, että osa Juliaanisten Alppien vedestä laskee Mustaanmereen ja toinen osa Adrian-mereen.

Keskus oli mielenkiintoinen ja osaava opas sai tarinat elämään. Ihmettelin miten entisaikojen ihmiset ovat pärjänneet vaativissa olosuhteissa. Ja kuuntelin lumoutuneena miehestä, jonka kasvoista karhu oli syönyt lähes puolet. Mies eli silti vielä onnettomuuden jälkeenkin kymmeniä vuosia. Karhun kohtalo oli huonompi. Se oli keskuksessa täytettynä kunniapaikalla kaikkien kauhisteltavana.

Triglavin kansallispuiston tiedotuskeskus sijaitsee upeissa maisemissa Trentassa

Välimerellinen ilmasto vaikuttaa tällä alueella.
Olisin voinut aivan hyvin istahtaa aurinkotuoliin,
jos vain aikaa olisi ollut enemmän.

Tämä karhu ehti tehdä paljon pahojaan ennen joutumistaan näyttelyesineeksi

Entiseen aikaan Alpeilla on eletty kovaa elämää.
Tämä pirtti tosin näyttää oikein viihtyisältä.

Näihin maisemiin ei voi kai koskaan kyllästyä

Villivalkosipulilla maustettu kotijuusto oli taivaallisen hyvää

Päätin jäädä tiedotuskeskuksen yhteydessä toimivaan pikkuravintolaan syömään lounasta ennen matkan jatkamista. Istahdin mukavalle terassille valtavien vuorten katveeseen. Tilasin paikallista villivalkosipulilla maustettua kotijuustoa. Se oli taivaallisen hyvää. Raikkaat maut suoraan Alpeilta upeissa maisemissa kruunasivat pysähdyksen. Aurinko paistoi ja olo tuntui onnelliselta. Kyllä maailma on täynnä hienoja paikkoja.

Hyppäsin taas Corsan rattiin ja ajelin loppumatkan perille Lepenan Laaksoon Soča joen varrella sijaitsevaan majataloon. Paikka oli aivan ihana. Turkoosi vesi virtasi joessa kylmänä ja raikkaana. Aurinko paistoi kuumasti majatalon terassille ja koirat juoksivat läheisellä pellolla. Seuraavat kaksi yötä nukkuisin kahden hengen tilavassa huoneessa. Siihen kuului myös suuri parveke, jonka eteen avautui vihreä alppiniitty.

Olin aivan fiiliksissä. Halusin lähteä tutkimaan ympäristöä ja uimaan jääkylmään veteen. Sen sijaan jämähdin terassille istumaan ja huomasin olevani aivan poikki. Siinä istuskellessani katseeni kiinnittyi majatalon pihan suuriin kasvimaihin. ”Tuoreita vihanneksia käytetään varmasti ravintolan ruokiin”, ajattelin ja päätin, että syön illalla hotellilla. En siinä vaiheessa oikein uskonut, että minulla olisi muita vaihtoehtoja ollutkaan. Sen verran syrjässä majatalo sijaitsi.

Seuraava majapaikkani Lepenan laaksossa näytti upealta

Parvekkeeni oli aivan alppiniityn vieressä

Majatalon pihassa oli viihtyisä terassi, joka toimi illalla ruokaravintolana

Soča-joen veden väri on ainutlaatuisen hieno.
Sitä ei pysty kameraankaan tallentamaan

Vesi on kesälläkin todella kylmää

Pitkän istuskelun jälkeen lähdin kuitenkin uittamaan varpaita Soča-joen vedessä. Se oli ihmeellistä. Veden väriä on vaikea kuvailla. Vaalean turkoosi vesi lipuu maitomaisen pehmeänä, mutta silti kirkkaana pyöreiden kivien päältä. Ihan kuin siinä olisi häivähdys hopeaa mukana. Veden lämpötila on kesälläkin vain noin 12 - 15 astetta ja se todella tuntuu kylmältä.

Jätin uimisen väliin ja lähdin kävelemään hitaasti lähiympäristöön. Ihan lähellä oli risteys, josta lähti pieni kapea tie nousemaan ylöspäin. Lähdin kiipeämään sitä pitkin. Alhaalla oli ollut joku kylttikin, mutta en kiinnittänyt siihen erityisemmin huomiota.

Kun pääsin perille, en tiennyt olisinko hämmästellyt näkyä suu auki vai huokaillut ihastuksesta. Ylhäällä oli monesta rakennuksesta koostuva tila. Näin valkoisia ja mustia hevosia. Valokuvasin vuohia ja erityisesti yhtä vikuripäistä joka oli eristetty kavereistaan. Kävelin tunnelmallisten rakennusten välissä ja saavuin pieneen kahvilaan.

Pöydässä nuori nainen maalasi vesiväreillä lasten kanssa. Hän oli yhtä hymyä ja puhui erinomaista englantia. ”Voinko auttaa”, hän kysyi. Tilasin juoman ja istuin pöytään kirjoittamaan päiväkirjaani. Sivusilmällä seurasin kuinka Mayaksi esittäytynyt nuori nainen opasti brittilapsia.

Pristava Lepenan lomakylän kahvila on ihastuttava

Pienet yksityiskohdatkin ovat kohdallaan

Maya piti seuraa brittilapsille ja valotti minulle lomakylän tarjonnasta

Tämä sarvipää oli jostain syystä eristetty kavereistaan

Lipizzanhevoset syntyvät mustina, mutta muuttuvat myöhemmin valkoisiksi

Välillä Maya tuli minun kanssani keskustelemaan. Hän kertoi Pristava Lepenan lomakylästä, johon olin eksynyt. Heillä on luksusmökkejä majoittumiseen, uima-allas, sauna ja tasokas ravintola. Valkoiset hevoset olivat kuulemma kuuluisia lipizzanhevosia. Ne syntyvät mustina, mutta muuttuvat valkoisiksi noin seitsemän vuotiaina. Älykkäät lipizzanhevoset oppivat helposti kouluratsastusliikkeitä ja ovat koko Slovenian ylpeys.

”Tule ihmeessä kokeilemaan illalla ravintolamme herkullisia ruokia”, Maya sanoi, kun olin lähdössä. ”Ehkä tulen huomenna. Tänään minulla on jo muita suunnitelmia”.

Kävelin takaisin omalle hotellilleni ja tilasin mantelilla kuorrutettua jokikalaa. Ruoka oli hyvää, mutta ei mitenkään erityistä. Kasvimaan antimetkin olivat lautasella hyvin pienessä roolissa. Huomenna kävelen syömään ”Pristava Lepenan ravintolaan”, ajattelin.