Eteläinen Afrikka osa 6 – Afrikka antaa ja Afrikka ottaa - St Lucia, Hluhluwe ja Durban

Swazimaassa olimme olleet kännykän kentän ja Internetin ulottumattomissa. Siellä ja sitä ennen Krügerissä nautimme puhtaasta kauniista luonnosta ja villieläinten läsnäolosta. St Luciassa tuntui, kuin olisimme saapuneet taas ”sivistyksen” pariin ja suorastaan suureen kaupunkiin. Hotellimme oli uudenaikainen. Katetulla sisäpihalla komeili hulppea uima-allas ja huoneistot olivat suuret ja viihtyisät. 

Ostimme St Lucian katumarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan

Kaupungin vilinää pitkästä aikaa

Eihän St Lucia oikeasti ole kovin suuri kaupunki eikä hotellimme ollut varsinaisesti mikään luksushotelli. Asiat vain näyttävät ja tuntuvat erilaisilta. Riippuu aina siitä mihin niitä vertaa. Meille se tuntui edellisiin päiviin verrattuna luksukselta. Kuin myös se, että Elroy pääsi kokkailemaan sisätiloissa ja söimme sisällä oikean ruokapöydän äärellä. Kokemusta olisi voinut verrata lähes Michelin ravintolaan. 

Ilma oli sen verran viileä, että uima-allas ei houkutellut vaan lähdimme kävellen tutustumaan kaupunkiin. Kuinka ihanaa olikaan käydä tavallisissa kaupoissa ja nähdä ihmisiä arkikiireissään. Kävimme päivittämässä uutisaukkomme nettikahvilassa ja ostimme tienvarsimarkkinoilta afrikkalaisen puupatsaan. 

Vaikka St Lucia tuntui kaupunkimaiselta, on se oikeasti ”portti” villieläinten maailmaan rauhoitetulle kosteikkoalueelle Intian valtameren äärellä. Mekin suuntasimme St Lucian Wetland alueelle illalla hiukan ennen auringonlaskua. Johannes kuljetti meidät rantaan Marleyn kyydillä. Sieltä nousimme avoimeen katettuun veneeseen ja parin tunnin mittainen auringonlaskuristeilymme alkoi. 

Kotka laskeutui puuhun ihan meidän lähelle

Kuningaskalastaja on loppujen lopuksi
aika vaatimattoman näköinen

Erikoista risteilyssä oli se, että unohdimme täysin ihailla auringonlaskua. Huomiomme kiinnittyi sen sijaan kymmeniin virtahepoihin ja krokotiileihin sekä tuhansiin erikokoisiin ja värisiin lintuihin. Eläimet päästivät meidät uskomattoman lähelle. Veneen kapteeni, joka toimi myös risteilyn vetäjänä, kuitenkin muistutti, että olemme jälleen villieläinten kanssa tekemisissä. ”Jalkoja ja käsiä ei pidä missään tapauksessa kurotella yli veneen laidan.” 

”Virtahepo on Afrikan vaarallisin nisäkäs, vaikka onkin kasvissyöjä. Sillä on valtavat torahampaat ja tonnien painoinen ruho. Eikä se epäile käyttää niitä puolustaessaan reviiriään ja poikasiaan.”, kapteeni kertoi. Hän jatkoi vielä, ”Virtahevot tappavat Afrikassa eniten ihmisiä verrattuna muihin nisäkkäisiin.” Muistimme siis osoittaa kunnioitusta näitä jättimäisiä eläimiä kohtaan. 

Ensin virtahevoista näkyivät vain nenäpäät

Niiden valtava koko alkoi kyllä hahmottua

Ne näyttivät olevan hyvin helliä toisilleen

Avoimesta veneestä oli hyvät näkymät. Brittikapteenimme selitti
ja kertoi lisäksi elävästi eläimistä ja niiden tavoista.

Eläimet tuntuivat viihtyvän yhdessä ja osoittivat jopa hellyyttä toisiaan kohtaan. Varsinkin poikaset näyttivät todella suloisilta. Kun yksi naaraista alkoi näyttää suuttumuksen merkkejä ja osoitti vihamielisyyttä uteliaisuuttamme kohtaan, laittoi kapteeni nopeasti pakin päälle ja lähdimme kauemmaksi. 

Virtahepo näyttää mahtavimmalta, kun se esittelee paremmuuttaan aukomalla mahtavan kokoista kitaansa ja suuria hampaitaan. Homma näyttää ihan siltä, kuin hippo haukottelisi. Niinpä kisailimmekin leikkimielisesti siitä, kuka nappaa parhaimman Hippon haukotuskuvan. Saksalainen Walter vei voitoin. Onneksi hän jakoi onnistumisensa meidän kaikkien muiden kanssa ja siksi valokuva on nyt tässä teidänkin ihailtavana. 

Pääsimme myös erittäin lähelle virtahepoja

Ne tuntuivat viihtyvät hyvin ryhmissä. Laitoimme pystyyn kisan siitä,
kuka nappaa parhaan kuvan hippon haukotuksesta.

Saksalainen Walter voitti kisan ylivoimaisesti tällä otoksella

Virtahevon hammas on valtava ja leuoissa riittää puruvoimaa,
vaikka kyseessä onkin kasvissyöjä.

Risteilyn jälkeen Johannes haki meidät taas Marleyn kyydillä takaisin hotellille. Ehdimme hiukan siistiytyä ja lähdimme sitten viimeiselle Elroyn valmistamalle illalliselle. Johannes ehdotti, että jokainen kertoisi lyhyesti yhteenvedon omista kokemuksistaan safarin aikana. Kierros osoittautui hyvin tunteelliseksi monella tapaa. Nauroimme hassuille sattumille ja muistelimme lämmöllä huippuhetkiä. 

Oman osansa palautteesta sai myös Marley. Tuo safariautomme, jota ei missään tapauksessa saanut kutsua kuormuriksi. Olimme luultavasti vahingossa kutsuneet sitä väärällä nimellä. Neil nimittäin kertoi, että yhtenä yönä Marley oli kastellut hänen kenkänsä. Jostain oli päässyt sisälle vettä ja juuri tietenkin Neilin kenkien päälle. Miehellä oli myös pieni verinaarmu käsivarressa. ”Marley siihen puraisi, kun tulin sen kyydistä alas.” Neil sanoi nauraen. 

”Se söi myös minun piilolinssini.” jatkoin Neilin juttua. ”Nukahdin piilarit päässä Marleyn kyytiin. Kun heräsin, niin huomasin, että toinen linssi oli kadonnut.” ”Huomenna on viimeinen päivä, kun matkaamme Marleyn kyydillä. Sinähän voit kostoksi pissata sen renkaille, kun saavumme perille.”, ehdotti Risto Neilille. 

Johannes haki meidät Marleyllä takaisin hotellille.
Illallisella Marleykin sai osan muisteluista.

Hauska ilta jatkui matkamuistojen voimin myöhään yöhön. Nukkumiselle ei jäänyt paljon aikaa, sillä aamulla lähtö oli jo klo 4.30. Suuntaisimme läheiseen Hluhluwen kansallispuistoon bongailemaan villieläimiä vielä kerran. 

Vain parin tunnin unien jälkeen herätyskello pirisi ja nousin vastahakoisesti ylös sängystä. Onneksi olimme pakanneet laukut jo yöllä. Aikaa ei ollut paljon ja suihkussakin piti vielä käydä. Yritin kiirehtiä unisesta olosta huolimatta. En ymmärtänyt lainkaan, että kylpyhuoneessa voisi olla vettä lattialla. Vauhtini oli kai liian kova suhteutettuna vireystasooni. Niinpä sitten liukastuin veteen oikein kunnolla. Lensin ”kaaressa” taaksepäin ja kaikkien sääntöjen vastaisesti otin vasemmalla kädellä tulevan iskun vastaan. Lösähdin koko painolla huonossa asennossa olevan käden päälle ja tunsin nopeasti vihlaisevaa kipua. 

Huomasin jo suihkussa, että en pysty käyttämään kättäni normaalisti. En silti halunnut uskoa, että siinä olisi mitään suurempaa hätää. Epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni, sillä Risto joutui auttamaan minua jopa pukeutumisessa. Lähdimme kuitenkin sovittuun aikaan matkaan. 

Aamu oli todella kylmä. Saavuimme reilun tunnin päästä Hluhluween, jossa meidät jaettiin kahteen ryhmään. Kummallekin ryhmälle osoitettiin oma avojeeppi ja puiston opas. Olimme pukeneet kaikki mahdolliset vaatteet päällemme, silti kääriydyimme vielä autoissa odottaviin huopiin. 

Hluhluwen portti varhain aamulla

Vaikka aamu oli todella kylmä, kareili hymy yhden jos toisenkin kasvoilla.
Villieläinten näkeminen luonnon oloissa on  todella säväyttävää.

Kylmyys tai kipeä käsi ei haitannut. Hymy nousi huulille, kun saimme ihailla upeaa kaunista kirahvia aivan lähietäisyydeltä. Seeprat juoksentelivat vähän kauempana ja ilma tuoksui aamukasteelle. 

Oppaamme ajoi välillä pienemmälle kärrypolulle ja saimme nousta pois jeepin kyydistä. Oppaalla oli jälleen ase mukanaan, jos eläinten kanssa tapahtuisi jotain yllättävää. Seisoimme ylhäällä lähellä usean sadan metrin pudotusta, kun opas osoitti kauas alaspäin joen rannalle. ”Can you see? There are few white rhinos near the river.” hän sanoi. Risto ei kuullut mistä oli ollut puhe, joten toistin saman suomeksi, “Tuolla joen lähellä on sarvikuonoja.” 

Oppaamme havahtui ja kääntyi minuun päin. ”Ettekö te olekaan saksalaisia. Tehän puhuitte suomea.” hän sanoi englanniksi. ”Kuinka voit tunnistaa suomen kielen?” minä kysyin. Opas luetteli selvällä suomella, ”sarvikuono, leijona, kirahvi, puhveli…” Tilanne alkoi suorastaan naurattaa. Opas selitti, ”Aurinkomatkat tuo meille vuosittain suomalaisia turisteja. Olemme sitä varten opetelleet tärkeimmät eläimet teidän kielellänne.” Sitä hauskuutta meillä sitten riitti koko loppu kierroksen ajaksi. Taisivat saksalaisetkin oppia viidakon eläimiä suomeksi. 

Kaunis savanni ja upea kirahvi

Hän taisi olla melko utelias, kun halusi tulla todella lähelle autoamme.

Kirahvi on kaunis eläin

Tämä tuli siis TODELLA lähelle

Söimme aamiaista puistoon katetun pöydän äärellä.

Parin tunnin ajelun ja ihastelun jälkeen opas vei meidät aamiaiselle. Ilma oli jo hiukan lämmennyt ja kahvi maistui huiman hyvälle safarimaisemiin katetun aamiaispöydän äärellä. 

Käteni oli entistä kipeämpi. Tajusin, että en pysty levittämään edes voita leivän päälle. Huomasin, että se oli myös turvonnut aika lailla. Risto huomautti, että minulla oli vielä sormukset sormissa. ”Ne on saatava pois vaikka sitten rikkomalla ne.”, hän sanoi. En halunnut ajatellakaan rikkovani rakkaita sormuksiani, joten käskin hänen vain vetää ne pois. Liukastimme sormet voin avulla. Silti jouduin puremaan hampaita lujasti yhteen, etten olisi huutanut ääneen, kun Risto kiskoi sormukset pois sormistani. 

Päätimme, että kättä on näytettävä lääkärille. Puistosta sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä päätin jatkaa normaalisti safarin mukana ja mennä lääkäriin vasta illalla, kun saapuisimme Durbaniin. Ihan hyvä päätös se oli. Näimme vielä lauman villisikoja ja monia antilooppeja. Suuren aukion laidalla opas pysäytti auton ja osoitti kauas aukion laitaan. ”Siellä on leijonia.”, hän sanoi. Ja toden totta näimme valtavan kokoisen uroksen upean harjaksensa kanssa. 

Nautimme puistossa ajelusta ja upeista maisemista. Välillä näimme ystävämme toisen jeepin kyydissä. Yritimme molemmat todistella toisillemme, että olimme tehneet parempia bongauksia. Aamupäivä kului nopeasti ja pian olikin aika nousta taas oman Marleyn kyytiin ja lähteä kohti Durbania. Matkalla näimme paikallisia ihmisiä lounastauoilla. He heiluttelivat meille ja hymyilivät kauniisti. 

Kyllä siellä on leijona, kun oikein tarkkaan katsoo.

Villisiatkin tulivat ihmettelemään touhujamme

Puolet porukastamme oli lastattu toiseen autoon.

Gnu antilooppi ei paljon meistä välittänyt

Paikallisia lounastauolla tienvieressä

Me lounastimme matkan varrella bensa-asemalla. Tauko oli paikallaan, sillä käteni oli äitynyt jo todella kipeäksi eikä auton tärinä tuntunut lainkaan hyvältä. Onneksi lounaan jälkeen matkaa ei ollut enää kovinkaan paljoa. 

Durbanissa kirjauduimme vain nopeasti hotelliin ja lähdimme läheiselle lääkärin vastaanotolle. Löysimme itsemme pienestä sotkuisesta huoneesta. Paperipinoja oli joka paikassa samoin pölyttyneitä koriste-esineitä. Vastaanottoapulainen oli ystävällinen afrikkalainen nainen. ”Istukaa odottamaan. Lääkäri tulee kohta.” hän kehotti hymyillen. 

Hetken kuluttua noin viisikymppinen mieslääkäri astui huoneeseen. Hänen pulppuileva persoonallisuutensa täytti koko tilan. ”My darling! What has happened? Why have you hurt your hand?”, hän hössötti. Paineltuaan ja väänneltyään kipeää kättäni, hän päätti, että meidän on lähdettävä sairaalaan. ”Pääsette sinne minun kyydilläni.”, hän vielä totesi. 

Lähdimme porukalla parkkihalliin. Matkalla lääkäri kertoi olevansa alun perin puolalainen, mutta asuneensa Etelä-Afrikassa jo 20 vuotta. ”En halua muuttaa täältä koskaan pois. Elämäni on täällä.”, hän sanoi. Pysähdyimme autohallissa uuden karhean kiiltävän avomersun viereen. ”Hypätkää kyytiin!”, lääkäri kehotti. 

Risto tunkeentui olemattoman pienelle takapenkille ja minä istuin kipeän käteni kanssa repsikan paikalle. Lääkäri hyppäsi kuskiksi. ”Darling please fasten your seatbelt.” hän vielä muistutti. 

Kun olin napsauttanut turvavyön kiinni, lähdettiin liikkeelle. Huh-huh! Enpä ole moisessa kyydissä ennen ollutkaan. Jo autohallissa lääkäri kaasutteli kuin James Bond konsanaan. Kaasu pohjaan ja sitten tiukka jarrutus ennen kurvia ja taas kaasu pohjaan. Pitelin kipeästä kädestäni suojelevasti kiinni ja toivoin, että en rikkoisi enempää luita tässä kyydissä. 

”Nyt, kun olen nähnyt ajotyylisi, ymmärrän, miksi pyysit laittamaan turvavyöt kiinni.”, sain sanottua lääkärille. Hän nauroi, ”Enhän minä siksi…. täällä vaan saa sakot, jos istuu auton kyydissä ilman turvavöitä.” Taisi olla melkoinen huumoriveikko tuo lääkäri. Luulisi, että sakot saisi paljon helpommin vaikka siitä, kun vauhti nousi yli sataan kilometriin tunnissa keskellä kaupunkia ja ihmiset joutuivat hyppimään suojatieltä takaisin tien sivuun turvaan, kun lääkäri päästeli menemään. 

Sairaalaan oli vajaan 10 kilometrin matka. Keskustaosuuden jälkeen siirryimme monikaistaiselle ohitustielle. Lääkäri ohitteli autoja oikealta ja vasemmalta käyttäen kaikkia neljää samaan suuntaan menevää kaistaa. Vauhti tuntui hirvittävältä eikä olotilaa helpottanut se, että Etelä-Afrikassa liikenne on vasemmanpuoleinen. Muutenkin tuntuu hullulta istua auton kyydissä väärällä puolella. 

Näin edessäpäin tien kaartuvan melko jyrkästi. Kaarre oli suojattu paksulla korkealla betoniseinällä. Minun oli aivan pakko sulkea silmäni. En vain voinut katsoa, kun auto kiisi kaarteeseen niin lujaa. Risto sanoi myöhemmin katsoneensa, että vauhtia oli välillä jopa 180 km/h. Luultavasti ajoimme kaarteeseen kuitenkin hiukan hiljempaa, sillä selviydyimme siitä ehjin nahoin. 

Adrenaliinit kymppiin nostanut matka loppui viimein sairaalan pihaan. Jalat tuntuivat lähes hyytelöltä, kun astelimme sisään rakennukseen. Lääkärimme kulki sairaalassa kuin kala vedessä. Hän flirttaili hoitajille ja kuiskaili meille, että pääsemme varmasti jonon ohi röntgeniin. 

Niin varmaan tapahtuikin, sillä istuin pian afrikkalaisen hoitajan ohjaamana röntgenhuoneessa. Hän asetteli kättäni kuvia varten ja poistui sitten itse kuvauksen ajaksi. Pian homma oli ohi ja menin odottelemaan tuloksia. 

Lääkärikin ilmestyi kohta paikalle juttelemaan mukavia, ”Durban on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa 300 000 asukkaan kalastajakylästä 3 miljoonan asukkaan suurkaupungiksi.”, hän kertoi. ”Suomalaisista olen pitänyt aina. Te osaatte huolehtia asioistanne, ettekä sotke omia takapihojanne, niin kuin monet muut.” hän sanoi ja lähti sanojensa mukaan tutkimaan röntgenkuviani. 

Kymmenen minuutin päästä lääkäri ja hoitaja tulivat takaisin. ”Darling, you need to do it again. Joudumme ottamaan kädestäsi uudet kuvat.” hän puhui lempeästi. Hoitaja johdatti minut taas samaan huoneeseen ja otimme uudet kuvat. Pitkän odottelun jälkeen lääkäri tuli takaisin. ”Kätesi ei ole murtunut, mutta pienten luiden päällä olevat peitteet ovat vaurioituneet pahasti. Jotta nuo luut pysyvät paikallaan, on meidän lastoitettava kätesi.” 

Niin sitten tehtiin. Lastoituksen jälkeen sain myös reseptin lääkkeitä varten. ”Voit ostaa ne sairaalan apteekista. Minä joudun kyllä nyt lähtemään, mutta pääsette varmasti taksilla takaisin hotellille.” lääkäri sanoi. Olin helpottunut. En ehkä olisi uskaltanut mennä enää hänen kyytiinsä. 

Paljon paljon myöhemmin Suomessa menin uudelleen lääkäriin, koska käsi ei ollut parantunut toivotusti. Suomalainen lääkäri totesi, että käsi on murtunut. ”Murtuma on niin selvä, että sitä ei voi olla huomaamatta, varsinkin jos on lääkäri”, hän sanoi. 

Ehkä Etelä-Afrikan lääkäri ei sitten ollutkaan lääkäri. Tai sitten sairaalan röntgenlaite oli rikki eikä kuvia koskaan saatukaan. Se on hyvin todennäköistä. Suomalainen lääkäri nimittäin ihmetteli sitäkin miksi en ollut saanut röntgenkuvia mukaani. Enhän koskaan edes nähnyt niitä itse. 

Hyvää asiassa oli kuitenkin se, että suomalaisenkin lääkärin mukaan hoito oli ollut oikea, vaikka diagnoosi oli ollut väärä. Luutuminen oli alkanut oikein. Käteeni laitettiin uudenaikaisempi kevyt lasta ja sitä kehotettiin pitämään vielä pari viikkoa lisää. 

Viimeistä kertaa koko porukalla

Durbanissa ilta kuitenkin jatkui. Ehdimme muiden safarilaisten mukaan illalliselle. Se oli mukavaa, olihan kyseessä viimeinen yhteinen ilta. Menimme Johanneksen johdolla valtavaan intialaisravintolaan. Durbanissa asuu Etelä-Afrikan suurin intialaisväestö ja se näkyy etenkin ravintolatarjonnassa. Söimme mausteista intialaista ruokaa valtavasta buffet pöydästä. Sain ruuan keräämiseen paketissa olevan käteni vuoksi apua kaikilta. 

Ruoka ei totta puhuakseni ollut mitenkään päätä huimaavan hyvää, mutta hauskaa meillä oli. Tarjoilijat ottivat meistä vielä yhteiskuvia kaikkien kameroilla. Illallisen jälkeen hyppäsimme viimeisen kerran Marleyn kyytiin ja ajelimme takaisin hotellille. 

Hotelli sijaitsi rantakadulla, johon meren äänet kuuluivat selvästi. Tunsimme myös meren suolaisen raikkaan tuoksun. Vasta silloin huomasimme, kuinka hieno paikka Durban olikaan. Oli jo pimeää, mutta istuimme porukalla illan viimeisille hotellin alakerrassa olevaan terassiravintolaan. Pitkän päivän jälkeen olimme kuitenkin nopeasti valmiita nukkumaan. 

Aamu valkeni aurinkoisena. Olin nukkunut melko huonosti, mutta väsymys unohtui, kun katsoin ikkunasta ulos. Meri jatkui välkehtivänä silmän kantamattomiin. Tuuli heilutteli eri maiden lippuja saloissa ja paikalliset pystyttelivät myyntikojujaan rantakadulle. 

Durbanin aamu hotellihuoneen ikkunasta

Paikalliset pystyttelivät täälläkin myyntikojujaan

Jouduin nauttimaan Durbanin upeasta hiekkarannasta käsi paketissa

Kipaisimme nopeasti aamiaiselle. Siellä näimme vielä muut safarilaiset, joiden matka jatkuisi kohta eri suuntiin. Viimeisten hyvästien jälkeen lähdimme ulos kävelylle. 

Intian valtameressä on lämmintä vettä, mutta uiminen ei ole silti suositeltavaa. Sillä ainakin ajoittain meressä on paljon haita. Siksi rantaan on laitettu useita merivesialtaita, joissa ihmiset käyvät uimassa. Me tyydyimme kävelemään. Rannasta merelle oli rakennettu pitkä laituri jonka päässä katselimme näkisimmekö edes vilauksen haista. Emme nähneet, mutta meri ja näkymä rannalle näyttivät upeilta. Tuuli tuiversi hiuksiin uuden kampauksen ja me mietimme, miten eteläisen Afrikan valloituksemme jatkuisi tästä eteenpäin. 

Durban on kehittynyt huimasti lyhyessä ajassa. Se on nykyään
Etelä-Afrikan toiseksi suurin kaupunki Johannesburgin jälkeen.

Intian valtameressä on ajoittain paljon haita.
Durbania pidetään silti  kovien tuulten vuoksi suffaajien paratiisina.

Matkamme oli aikalailla puolivälissä. Reilun tunnin päästä hyppäisimme lentokenttäkuljetuksen kyytiin. Olimme tilanneet sen jo edellisenä iltana, mutta afrikkalaiseen tyyliin sitä ei todellakaan näkynyt sovittuun aikaan. Kävin kysymässä hotellin vastaanotosta missä kuljetus viipyy. ”Mikä kuljetus? – Ei täällä näytä olevan mitään kuljetusta tilattuna.”, minulle sanottiin. 

Onneksi olimme hyvissä ajoin liikenteessä. Virkailija tilasi uuden kuljetuksen, joka tuli vajaan puolen tunnin päästä. Ehdimme hyvin lennollemme Kapkaupunkiin. On totta, että Afrikassa on osattava ottaa asiat sellaisina kun ne ovat. Aina ei mene niin kuin on suunnitellut, mutta kyllä kaikki yleensä kuitenkin järjestyy. Ei kai tuollaisen asenteen noudattaminen ihan tavallisessa elämässäkään olisi pahitteeksi. 

Tämä oli toistaiseksi viimeinen kertomus Etelä-Afrikasta. Kirjoitan lisää näitä tarinoita myöhemmin. Sitä ennen jatkan Thaimaan kertomuksiani. Pohjois-Thaimaan jälkeen lähdin seikkailemaan ihanaan, kaoottiseen, yllättävään ja totisesti maistuvaan Bangkokiin. Siitä kertoo myös seuraava juttuni.

Aikaisemmin ilmestyneet Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat:
osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 4b - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 5 - Hei Hei Krüger - Tervetuloa Swazimaa