1b Alpit ovat sydämessäni aina – Serre Chevalier, Ranska (2004)

Ruoka oli ensimmäisen alppimatkan aikana taivaallista. Hotelliimme kuului puolihoito, mikä sopi hyvin hiihtoreissulle. Heräsimme aamuisin aikaisin aamiaiselle ja lähdimme mäkeen. Lounastimme yleensä tunnelmallisissa rinneravintoloissa ja päätimme hiihtopäivän noin neljän aikaan after skille. Muutaman oluen jälkeen menimme suihkuun ja valmistautumaan illalliselle. Yleensä nälkä oli jo kova ja oli pelkästään hyvä asia, ettei tarvinnut lähteä hakemaan ruokapaikkaa hotellin ulkopuolelta. 

Hotellimme ravintola sitä paitsi sattui olemaan yksi kylän parhaimmista. Eteemme kannettiin joka päivä ranskalaisella taidolla tehtyjä alkuruokia; keittoja, etanoita, salaatteja ja toinen toistaan parempia pääruokia patoja, pihvejä, kalaa ja vaikka mitä. Jälkiruuan valitsimme erilliseltä listalta tai haimme suussa sulavan kakun tai muun leivonnaisen jälkiruokapöydästä. Lisäksi meiltä kysyttiin joka päivä halusimmeko juustolautasen ruuan jälkeen. Valinnat olivat todella vaikeita, ”Ranskalaiset juustot vievät kielen mennessään, mutta sitten ei jää tilaa herkkukakuille. Jonain iltana pitäisi ehtiä maistaa listan crême brûlée ja italialaisherkkujakin”. 

Hotellimme jälkiruokapöytä oli superhoukutteleva

Alpeilla on elämys istua vain hissin kyydissä

Parhaimmillaan siinä saa kasvoille mukavan päivetyksen

Mietimme monesti matkan aikana, ”Kuinka suuri elämys on jo pelkästään hiihtohississä istuminen. Se on tervetullut hetki levähtää laskujen välillä, saada aurinkoa kasvoille ja nauttia henkeäsalpaavista maisemista.” Jos käy oikein hyvin, voi hissistä bongata alppimurmelin tai – kauriin. Takuuvarmasti sieltä pääsee katselemaan hurjapäiden ”taidonnäytteitä”. Ihmettelimme, että miksi hissien alla laskijat vaikuttavat aina olevan melko huonoja laskijoita. Lisäksi juuri heiltä puuttuu usein kypärä päästään ja he laskevat reteesti jopa takki auki kivien seassa, kunnes kaatuvat lumeen. Se oli aika vaarallisen näköistä touhua. Seurasimme hissistä myös hiihtokoululaisia. Alpeilla lapset laitetaan hyvin pieninä hiihtokouluun ja he laskevat jo ”polvenkorkuisina” isojakin mäkiä. 

Yhtenä päivänä lähdimme koko porukalla oppaidemme kanssa retkelle Italiaan Sestriereen. Bussilla matka ei kestänyt kauaakaan. Italian puolella rinteet olivat erittäin hyvin hoidetut ja niiden pinta oli kova ja kestävä pitkälle iltapäivään saakka. Jakauduimme kahteen ryhmään. Risto meni ”tykkiryhmään”, jossa vaadittiin parempia taitoja ja minä jäin ”nautiskelijoiden porukkaan”, jossa otimme rauhallisemmin. 

Monen upean laskun jälkeen tapasimme tykkiryhmän kanssa lounaalla. Aurinko paistoi ja saimme nauttia aidot italialaiset pizzamme terassilla auringon paisteessa ja tuulelta suojassa. Pizza oli paitsi hyvää niin myös erittäin kaunis. Sen päälle oli uunista ottamisen jälkeen laitettu tuoretta rucola-salaattia ja hehkuvan punaisia kirsikkatomaatin puolikkaita. Kaloreistakaan ei tarvinnut huolehtia, kuluihan niitä jatkuvasti mäessä tasaiseen tahtiin. 

Sestrieressä pääsimme nauttimaan pizzasta terassille

Aito italialainen pizza on muutakin kuin uunissa käynyt lätty

Tiesimme, että samaan aikaan Sestrieressä järjestettiin alppihiihdon maailman cup, jossa myös Kalle Palander laski. Lähdimme etsimään itse tapahtumapaikkaa. Siitä muodostuikin harvinaisen haastava tehtävä. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään tai sitten saimme aivan ristiriitaista infoa eri ihmisiltä. ”Kilpailu on siirretty huomiseksi.”, sanoi joku. ”Ei, se on vain siirretty toiselle puolelle vuorta.”, tiesi toinen paremmin. Etsiessämme kisarinnettä vuoren toiselta puolelta, neuvottiin meidät takaisin paikkaan, mistä olimme lähteneet. 

Kuten arvata saattaa, emme nähneet kisoja, emmekä löytäneet edes kisarinnettä. Paljon myöhemmin, kun olimme päässeet takaisin Koti-Suomeen, selvisi, että kisat oli järjestetty ja Palander oli voittanut ne. Tosin palkintojen jakamisen yhteydessä soitettiin Suomen kansallislaulun sijasta Viron kansallislaulu. Eihän niissä paljon eroa olekaan, mutta kuitenkin. 

Tuon matkan jälkeen olen usein kertonut vitsiä stereotypioista. Vitsin mukaan taivaassa on ranskalainen kokki, italialainen rakastaja, englantilainen poliisi ja saksalaiset järjestävät kaiken. Helvetissä taas kokki tulee Englannista, poliisi on ranskalainen ja rakastaja saksalainen. Niin ja luonnollisesti italialaiset järjestävät kaiken. 

Vaikka kisat ja kisarinne jäivätkin katsomatta, koimme monia muita ikimuistoisia hetkiä Italian Sestrieressa. Laskimme vanhalle kahden istuttavalle hissille, jossa muista tuolihisseistä poiketen piti ottaa sukset käteen. Minua jännitti hissiin meno jo jonossa. ”Autathan sitten minua suksien kanssa?”, kysyin Ristolta moneen kertaan. ”Ei siinä ole mitään vaikeaa. Ota ihan rauhallisesti!”, hän tyynnytteli. 

Vähän ennen kuin vuoromme tuli, laski hissille hiihtokouluporukka. Oppilaat olivat noin 3-4 vuotiaita. Heillä oli korvat tai häntä kypärissään ja neonväriset hiihtokoululiivit päällään. Henkilökunta organisoi nopeasti lapset aina aikuisen viereen. Heidät jaettiin summa mutikassa jonossa oleville aikuisille, ettei heidän tarvitsisi mennä hissiin yksin tai keskenään. Niinpä minäkin sain käsipuoleeni suurisilmäisen pienen tytön, jonka tummat hiukset hulmusivat kypärän alta. 

”Kuinka suloinen italialaiskaunottaren alku hän onkaan, mutta miten ihmeessä selviän hissistä pienen lapsen kanssa, kun en meinaa uskaltaa mennä siihen itsekkään?”, ajattelin. Tarkastelin, kuinka Risto nousi hissiin oman hiihtokoululaisensa kanssa. Sitten olikin meidän vuoro. Sukset käsissä odotimme hissiä. Kun se tuli sain nostettua tyttöä käsivarresta sen verran, että hän pääsi istumaan. Ensimmäinen vaihe oli suoritettu ja saatoin huokaista hetkeksi. Aloin jo miettiä, miten pääsemme pois. Sillä hissi ei pysähtyisi, vaan meidän olisi ehdittävä sen alta pois kaatumatta. 

Muistelin muutamaa italiankielistä sanaa, jotta voisin sanoa jotain tytölle. En kuitenkaan ehtinyt edes avata suutani, ennen kuin tämä pieni suloisuus kysyi täydellisellä englannilla, ”Where are you from?”. Kerroin olevani Suomesta ja ihmettelin, miksi tyttö puhuu niin hyvää englantia. ”Äiti on englantilainen ja isä italialainen”, tyttö selvensi. Huokaisin helpotuksesta ja sanoin, että meidän täytyy olla varovaisia ylhäällä, että pääsemme ehjinä hissistä pois. ”Älä huolehdi suotta. Se on ihan helppoa. Olen ollut monesti tässä hississä. Pidät vain lujasti suksista kiinni ja astut heti pois hissin tieltä.”, tyttö opasti minua. Tilanne alkoi jo hymyilyttää minuakin. 

Tyttö kertoi olevansa neljä vuotta vanha, mutta laskettelemaan hän oppi jo pienenä. Hän käyttäytyi muutenkin kuin maailman kansalainen. Hän kyseli minulta millaista on Suomessa ja minkä ikäisenä lapset aloittavat koulun käynnin. Kun hissimatka oli ohi, hymyili hän vielä valloittavasti ja toivotti hyvää päivän jatkoa. ”Ehkä vielä joskus nähdään!”, sanoi hän vielä ihan viimeiseksi. Miten ihastuttava pieni ihminen hän olikaan. Tulen vieläkin hyvälle tuulelle häntä muistellessa. 

Hiihtokoululaisia mäessä

Iltaohjelmaan kuului nostaa väsyneet jalat ylös

Italian päivä alkoi olla ohi ja me palasimme bussilla Ranskan puolelle. Hotellilla nostin jalat ylös, sillä etenkin aiemmin loukkaamaani jalkaan tuntui kerääntyvän runsaasti nestettä rasituksesta. Se ei kuitenkaan menoa haitannut. Suorastaan harmitti, että seuraavana aamuna heräisimme matkan viimeiseen laskettelupäivään. 

Olimme saaneet laskea koko viikon auringonpaisteessa, vaikka välillä melko kylmässä säässä. Viimeinen päivä kuitenkin valkeni harmaana ja sumuisena. Ei Alpeillakaan ihan aina paista aurinko. Emme antaneet kurjan näköisen ilman masentaa, vaan lähdimme taas jo aamusta mäkeen. 

Olimme sopineet treffit muun porukan kanssa vasta iltapäiväksi. Niinpä laskimme aamun kahdestaan Riston kanssa. Jo valmiiksi harmaa sää äityi vuorilla entisestään. Tumma paksu pilvi laski lumihuippujen päälle, emmekä nähneet mitään. Kun ojensin käteni suoraan eteenpäin, en nähnyt sormiani. Sumu oli siis todella sakeaa. 

Vaikka rinteet olivat tulleet viikon aikana melko tutuiksi, oli sumussa laskeminen pelottavaa. Muistelin kapeita siirtymiä, joiden reuna putosi kymmeniä metrejä alaspäin. Merkkinä reunalla olivat vain muutaman metrin välein olevat rinnekepit. Risto laski edeltä ja jäi aina odottamaan minua. Laskin sitten hänen ääntään kohti. 

Etenimme hitaasti, mutta varmasti, kunnes rinteessä tuli niin jyrkkä kohta, että en uskaltanutkaan laskea. Muistin kohdan aiemmilta päiviltä ja minulla oli ollut sen kanssa vaikeuksia jo silloin. ”Tule vaan, kyllä sinä osaat.”, Risto huuteli. Olin jo monta kertaa lähdössä, mutta aina meni pupu pöksyyn. 

Olin jahkaillut jo vaikka kuinka kauan. Risto ehdotti, että ottaisin sukset pois jalasta ja laskisin kohdan pyllymäkeä. Siihen ei onneksi tarvinnut lähteä, sillä paikalle suhautti ruotsalainen muutaman hengen ryhmä. Ryhmän vetäjä kysyi, ”Etkö uskalla laskea?” ja minä myönsin, että näin on. Näkyvyys oli alle metrin, mutta nainen sai minut vakuuttuneeksi, että selviämme kohdasta yhdessä. Hän laski yhden käännökseen kerrallaan ja pyysi minun tulemaan samoja jälkiä pitkin. Niin pääsin siitäkin pälkähästä. Kyllä oli ihanaa jälleen huomata, että maailma on täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. 

Alpeilla voi ilma muuttua todella nopeasti. Onneksemme sumu ei ollut läheskään niin paha, kun pääsimme viereiselle vuorelle. Ehdimme iltapäiväksi tapaamiseen muiden kanssa ja laskimme vielä yhdessä muutaman mukavan mäen. Näkyvyys oli ihan hyvä, vaikka aurinko ei paistanutkaan. 

Villeneuven kyläänlasku on upea musta rinne eli se on luokiteltu vaikeaksi. En ollut laskenut sitä yhtenäkään päivänä, vaan kiemurrellut huonokuntoista, mutta helppoa vihreää ”ränniä” pitkin alas. Oppaamme oli yrittänyt monesti haastaa minutkin laskemaan Casse du Boeufin. Lähdin siitä huolimatta taas viimeisenäkin päivänä vihreälle laskulle. Päätin kuitenkin noin puolessa välissä, että siirryn mustaan mäkeen. ”Viimeisen päivän kunniaksi!”, ajattelin. Hankalaa se vähän oli ja kesti kauan, mutta tulin kuin tulinkin mustan rinteen alas. Kyllä tuntui after ski olut ansaitulta sen jälkeen. 

Joskus rinneravintolassa saa nauttia myös livemusiikista.
Kohdallemme sattui melko kylmä ilma, joten oluetkin piti juoda hanskat kädessä.

Ensimmäisen Alppimatkan jälkeen olemme olleet useasti laskettelemassa Euroopassa. Taitonikin ovat jo kehittyneet hiukan paremmalle tasolle. Vaikka ensimmäinen reissu on jäänytkin mieleeni aivan erityisen ikimuistoisena, ovat kaikki matkat olleet omalla tavallaan antoisia. Ja olen edelleenkin ihan yhtä rakastunut Alppeihin. Kirjoitan muiden Alppireissujemme tarinoita taas jollain aikavälillä.

Olen julkaissut aikaisemmin kirjoituksia "Alpit ovat sydämessäni aina":

1a Serre Chevalier, Ranska (2004)