Silloin kaikki oli toisin osa 4 – Ihana ja ystävällinen Damaskos ja sitten se toinen puoli

Nykyään Damaskoksesta, Syyriasta ja oikeastaan koko arabimaailmasta kantautuu jatkuvasti ikäviä uutisia. Ulkoministeriön matkustustiedote pyytää välttämään matkustamista Syyriaan rajujen väkivaltaisuuksien vuoksi. Tiedotteessa myös muistutetaan että maassa olevia puhelimia ja sähköposteja saatetaan seurata ja strategisten kohteiden kuten siltojen ja tehtaiden kuvaaminen on kielletty. Lisäksi paikalliset voivat joutua kuulusteluun juteltuaan länsimaalaisen kanssa. Myös ulkomaalaisia on pidätetty.

20 vuotta sitten Damaskokseen oli turvallisempaa matkustaa, vaikka arabimaailma oli silloinkin ”Räjähdysherkkä”. Damaskos vaikutti kuitenkin lähes länsimaiselta. Nuoria naisia kulki kaduilla farkuissa ja ilman huiveja. Kaupat ja basaarit olivat täynnä värikkäitä vaatteita ja minäkin sain kulkea polvimittaisessa hameessa ja lyhythihaisessa t-paidassa.

Basaarin edessä riitti ihmisiä. Nuorten pukeutumistyyli oli jopa länsimainen.

Kevyt vaatetus olikin tarpeen, sillä heinäkuussa sisämaan ”aavikkokaupungissa” oli todella kuuma. Muistan ajatelleeni, että tuuli on yleensä vilvoittavaa, mutta Damaskoksessa tuuli ikään kuin toi kuumuuden vielä lähemmäs minua.

Heinäkuussa kaupungilla oli todella kuuma.
Paikalliset pysyttelivätkin päivällä viisaasti sisätiloissa.

Useimmat ihmiset niin miehet kuin naisetkin tulivat tekemään tuttavuutta. Mietin silloin usein kuinka epäluuloisesti suhtaudumme Suomessa erinäköisiin ihmisiin. (20 vuotta sitten Suomessa ei vielä näkynyt moniakaan ulkomaalaisia). Syyriassa kaikki tuntuivat olevan ystävällisiä ja mieluummin ihailevan erilaisuuttani kuin tuomitsevan sitä. Vanhemmat naiset toivat kadulla villikukkia puista hiuksiini ja pulputtivat arabiaksi jotain mitä en ymmärtänyt. Heidän iloa kuplivista silmistään ja lempeästi rypistyneistä kasvoistaan saatoin päätellä, että viesti oli jotain positiivista.

Basaarialueella näimme perhekuntia syömässä kaupanteon lomassa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että he viittoilivat meitäkin syömään kanssaan. Muutaman kerran maistelimmekin rohkeasti arabikotiruokaa, vaikka pöytäseurueesta ei välttämättä kukaan puhunut englantia. Muistimme varmistaa aina, että ruoka oli hyvin kuumennettua. Vettä emme uskaltaneet juoda kuin avaamattomista pulloista. Emme halunneet riskeerata enää enempää, sillä minä kärsin jo muutenkin ensimmäiset päivät mahataudista. Ehkä sain sen Moskovassa juomastani teestä ehkä jostain muualta. Ainakin se aiheutti mielenkiintoisia tilanteita. Yleisiä vessoja ei pahemmin näkynyt ja jos jostain sellainen sattui löytymäänkin, ei siihen tehnyt mieli mennä. Niinpä pysyttelimme ensimmäiset päivät juoksuetäisyyden päässä hotellilta.

Ensimmäisinä päivinä kärsin mahataudista.
Vaikka sänkyyn jääminen houkutteli, halusin lähteä tutkimaan eksoottista kaupunkia.

Jossain vaiheessa poikaystäväni esitteli minut paikallisille ystävilleen. Kyseessä oli kaksi nuorta miestä, jotka olivat ystävystyneet muutaman YK-sotilaan kanssa. Kutsuimme heitä nimillä Sami ja Pasi. Arabiankieliset nimet olivat liian vaikeita meille ja he olivat enemmän kuin innoissaan suomalaisista nimistään. He esittelivät meille kaupunkia ja toimivat tulkkeina kiperissä tilanteissa. Kerran kysyin, että eikö heillä ole tyttöystäviä. Olisin halunnut naisseuraa liikuttuani jo monta päivää ainoana naisena kolmen miehen kanssa. Molemmat totesivat, että tyttöystäviä kyllä löytyy moniakin. He eivät vain saa liikkua julkisesti yhdessä ilma ”esiliinaa” eli esim. tytön veljeä.

Damaskoksen kattojen yllä suomalaisen poikaystäväni ja paikallisen "Pasin" kanssa.

Sain kuitenkin kunnian tutustua myös paikallisiin tyttöihin ja naisiin. Nimittäin sekä ”Sami” että ”Pasi” kutsuivat meidät illalliselle koteihinsa. Pasi oli keskiluokkaisesta vähän paremmin toimeentulevasta perheestä. Hän ja Sami tulivat hakemaan meitä autokyydillä hotellilta. Olimme luonnollisesti laittaneet itsemme edustuskuntoon. Länsimaalaisena tuntui oudolta, kun Pasi ja Sami kehuivat ylitsevuotavin sanoin poikaystäväni ulkonäköä eikä kommentoineet mitenkään minua. Ymmärsin kyllä, ettei arabimaailmassa ole soveliasta kehua toisen miehen naisia.

Jostain syystä en löydä valokuvia vierailustamme  "Pasin" kotona.
Tässä kuvassa on kuitenkin samaa tunnelmaa.

Pasin koti oli hulppea ja vastassa oli paljon väkeä. Tutustuimme Pasin vanhempiin ja sisaruksiin kuin myös hänen isovanhempiinsa ja sisarustensa perheisiin. Meille esiteltiin muurien sisällä kasvava pieni kotipuutarha sitruspuineen ja taateliviljelmineen. Tutustumiskierroksen jälkeen oli aika istua pöytään. Miehille oli katettu paikat pitkän pöydän äärelle ja samassa huoneessa naiset istuivat huovan päällä lattialla. Minulle sanottiin, että voin vieraana ja länsimaisena naisena istua pöytään.

En tietenkään halunnut istua pöydässä, kun kerran muutkin naiset olivat lattialla. Sain luvan istua naisten seuraan. Yksi Pasin siskoista opiskeli yliopistossa ja puhui hyvin englantia. Hän toimi tulkkina minun ja muiden välillä. Tosin läheskään kaikissa tilanteissa tulkkia ei tarvittu. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa. Vanhin naisista oli hampaaton ja ryppyinen, mutta hän opetti minulle elekielellä arabiaa. Nuorimmat olivat pikkutyttöjä, jotka halusivat koskettaa vaaleita hiuksiani. Söimme sormin käärimällä paloja erilaisista ruokalajeista ohuen leivän sisään. Ruoka oli erinomaisen hyvää ja aika kului kuin siivillä. Ihan liian nopeasti tuli aika lähteä takaisin hotellille. Vieläkin muistelen kaiholla upean välitöntä ja aidosti hauskaa tunnelmaa paikallisten naisten seurassa.

Seuraavana iltana oli vuorossa kyläily Samin perheen luona. Odottelimme taas hotellin aulassa, kun jouduimme todistamaan ikävää välikohtausta. Arabiperhe oli kirjautumassa hotelliin sisälle. Kyseessä näytti olevan hyvin toimeentulevat fiksut ihmiset. Perheen lapset olivat pieniä ja juoksentelivat ympäri aulaa. Äiti pyysi ilmeisesti lapsia rauhoittumaan siinä onnistumatta. Seurauksena isä läimäisi muutaman vuoden ikäistä poikaa päähän. Mielestäni isku näytti kovalta ja poika alkoikin itkeä.

Hotellin aulassa odottelimme, että meitä tullaan hakemaan illalliselle paikallisiin perheisiin.

Välikohtauksesta jäi paha mieli. Saimme kuitenkin muuta ajateltavaa, kun Sami ja Pasi pyysivät meitä mukaansa. Ajoimme taksilla Samin kotiin. Sami oli köyhemmästä perheestä. Hänen isänsä oli kuollut sodassa ja äiti oli joutunut kasvattamaan Samin ja hänen siskonsa yksin. Hyvin hän oli tehtävässä onnistunutkin. Samin sisko opiskeli yliopistossa ja oli erittäin mukava ihminen. Hän autteli äitiään kattamaan pöytää ja laittamaan ruokaa. Sami huolehti, että raanavesi on keitettävä ennen kuin sitä tarjotaan meille. Kysyin voinko olla avuksi valmisteluissa. Naisväki halusi tietää, minkälaista ruokaa Suomessa syödään. Kerroin lihapullista ja perunamuusista. Samin äiti innostui ja kysyi mitä perunamuusiin tarvitaan. Kun olin kertonut, tuotiin eteeni jääkaappikylmiä keitettyjä perunoita, kanamunaa, maitoa, oliiviöljyä ja suolaa. He halusivat, että teen suomalaista perunamuusia pöytään. Ei auttanut selittelyt kylmistä perunoista ja oliiviöljystä. Eihän se nyt maailman parasta perunamuusia ollut, mutta tunnelma pöydässä oli sitäkin mukavampi. Tällä kertaa me kaikki istuimme saman pöydän äärellä. Ruokaa oli jälleen vaikka muille jakaa ja se oli erittäin hyvää. Ikimuistoisen ja mukavan illan jälkeen oli taas aika lähteä hotellille. Vielä ennen lähtöämme Samin äiti tuli viereeni ja sujautti käteeni jotain. Samalla hän puristi hellästi toista kättäni ja katsoi minua lempeästi silmiin. Olin saanut lahjaksi arabialaista hajuvettä. Ihan liikutuin lahjasta, sillä tiesin, ettei perheellä ollut ylimääräistä rahaa. Lahjasta kieltäytyminen on kuitenkin paha loukkaus enkä tietenkään halunnut loukata tätä upeaa naista. Niinpä vain kiitin lahjasta kauniisti.

Poikaystäväni otti meistä tämän kuvan, kun vierailimme "Samin" kotona.
"Samin" äiti on hänen vieressään. Minun ja "Pasin" välissä istuu Samin sisko.

Palattuamme hotellille saimme muistutuksen huonoimmista puolista maassa, jossa tuloerot ovat valtavat. Matkalaukun salasaumaan jättämämme 200 dollaria oli varastettu samoin poikaystäväni Ray-ban aurinkolasit. Mihinkään muualle ei ollut koskettu. Epäilimme hotellin henkilökuntaa. Kukaan ei osannut auttaa asiassa. Henkilökunta heittäytyi täysin tietämättömäksi ja epäili jopa, että olemme keksineet koko jutun. Meidän oli siis tyydyttävä kohtaloomme. 200 dollarin menetys tarkoitti katastrofia matkabudjetissa. Loppulomasta ei ollut varaa shoppailla eikä oikein syödäkään. Muistan ostaneeni monena päivänä lounaaksi kadulta vastapuristettua hedelmämehua. Se oli aivan naurettavan halpaa ja erittäin hyvää. Tukahduttava kuumuus ja syömättömyys aiheuttivat kuitenkin huonon olon ja olin todella lähellä pyörtymistä useaankin otteeseen.

Perjantai on muslimimaailmassa pyhäpäivä. Silloin oli kaduillakin hiljaista.

Arki-iltapäivisin meno oli kuitenkin monimuotoista kaupunkilaiselämää.

Kaikesta huolimatta Damaskos jäi mieleeni ja sydämeeni ihastuttavana ja sympaattisena paikkana. Surullisena seuraan nyt Syyrian tilannetta ja toivon, että tilanne rauhoittuu. Kaikki tapaamani ihmiset olivat huippuystävällisiä ja sydämellisiä. He ansaitsisivat rauhaa elämäänsä. Jo silloin 20 vuotta sitten rakennuksista löytyi luodin jälkiä ja pommitusten vaurioita korjattiin Lähi-Idän kriisin kärjistymisen jäljiltä. Silti haluaisin joskus vielä käydä siellä <3

Ennen kuin tämä jatkokertomus päättyy, kerron vielä paluumatkastani kotiin. Eihän sekään ilman kommelluksia sujunut…. Viimeinen osa löytyy täältä.

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan
osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa
osa 2 Moskovassa transit matkustajana
0sa 3 Ilman viisumia Syyriaan