Silloin kaikki oli toisin osa 3 – Ilman viisumia Syyriaan

Olin onnellinen päästessäni takaisin Moskovan lentokentälle. Se ei tuntunut enää läheskään niin uhkaavalta paikalta kuin edellisenä päivänä. Ja ennen kaikkea tiesin, että pääsen pois Venäjältä.

Damaskokseen lähtevä kone oli valtavan suuri. Uskoakseni lensimme Syyriaan siihen aikaan maailman suurimmalla koneella Tupolev 114. Minusta tuntui, että koneeseen pyrki ihmisiä kokonaisen kaupungin verran. Eikä järjestelmällisestä lastaamisesta ollut tietoakaan. 

Vielä 90- luvun alussa tämä Tupolev 114 oli maailman suurin konetyyppi.
Uskoakseni lensin juuri sillä Moskovasta Damaskokseen.

Jos ei Aeroflotilla lentäminen ole nykyäänkään erityisen houkuttelevaa, niin 20 vuotta sitten se oli todella uhkarohkeaa. En varmastikaan ollut kunnolla ymmärtänyt että kyseiselle yhtiölle oli sattunut 10 pahaa lento-onnettomuutta vuosien 1973 – 1991 välillä. Niistä 7 tapahtui vuoden 1980 jälkeen. Kaikki Aeroflotin koneet olivat vanhoja ja kalustoa alettiinkin uusia jo saman vuoden aikana, kun Aeroflotista tuli osittain valtion ja osittain työntekijöiden omistama yhtiö. Samaan aikaan myös palvelua alettiin kehittää. Luonnollisesti minä ennätin matkustaa jo ennen näitä parannuksia.

Yleisestä hälinästä ja epäjärjestyksestä huolimatta pääsin paikalleni ihan koneen takaosaan. Nousun jälkeen ilma täyttyi tupakansavusta. Siihen aikaan lennoilla polttaminen oli ihan ok. Matkustamisen kannalta se ei kuitenkaan ollut kivaa. Tupakansavun lisäksi minua huoletti tieto siitä, ettei minulla ollut viisumia Syyriaan enkä voinut olla varma pääsenkö maahan.

Vähän ennen laskeutumista matkustajille jaettiin täytettäviksi maahantulokaavakkeet. Englanninkieliset versiot olivat ehtineet loppua ennen minua ja sainkin käteeni arabiankielisen kaavakkeen. Ei hätää.. Olin tutustunut vieressäni istuviin syyrialaisiin nuoriin miehiin ja he lupasivat täyttää kaavakkeen puolestani. Ehdotukseen oli pakko tarttua, kun muitakaan vaihtoehtoja ei tullut mieleeni. Niinpä he täyttivät kaavakkeen arabian kielellä saatuaan ensin vastaukset minulta englanniksi. Uudet ystäväni myös neuvoivat minua sanomaan tullissa, että he ovat ystäviäni. Sellaisilla asioilla on arabimaissa suuri merkitys.

Meinasin pyörtyä passintarkastusjonossa. Tilanne oli niin jännittävä. Uudet ystäväni olivat heti perässäni, mutta edessä olevan miehen kädessä huomasin Ruotsin passin. Kysyin onko hänellä viisumia maahan ja hän vastasi, että totta kai on. Se ei ainakaan helpottanut olotilaani.

Lopulta tuli minun vuoroni. Tuiman näköinen tullivirkailija selasi passiani ja murahti ”No visa?”. Ei auttanut kuin myöntää, ei ole viisumia.

- ”Mitä teet Syyriassa?”

- ”Tulin tapaamaan miestäni. Hän on YK-sotilas.”
(suomalaisen matkatoimistovirkailijan neuvomana muistin puhua miehestäni eikä poikaystävästä, lisäksi työnsin virkailijaa kohti kirjekuorta, jossa näkyi YK:n leima)

- ”Miksi maahantulokaavakkeesi on arabiaksi? – Puhutko arabiaa?”

- ”En puhu, mutta minulla on tässä syyrialaisia ystäviä, jotka auttoivat täyttämään kaavakkeen.”
(osoittelin samalla nuoria miehiä, jotka olivat istuneet lentokoneessa vieressäni)

- ”Hmmmmmm” (joka tuntui kestävän ikuisuuden) ”Welcome to Syria!”

Niin sain leiman passiini ja eksoottisen Syyrian portit aukenivat minulle. Paljon myöhemmin jouduin hakemaan rinnakkaispassin tuon Syyrian leiman vuoksi. Olin silloin matkustamassa Israeliin eikä se olisi onnistunut Syyrian leima passissa. Se matka on kuitenkin jo ihan toinen juttu, josta ehkä kerron myöhemmin. Sitä saat kuitenkin tietää miten matkani Syyriassa jatkui… Tarina jatkuu täällä.

Damaskos vuonna 1992

Aiemmin ilmestynyt "Silloin kaikki oli toisin" -sarjan
osa 1  Ylimääräistä jännitystä jo ennen matkaa
osa 2 Moskovassa transit matkustajana