Kesäseikkailu osa 3a – Villi Slovenia – Bohinj järvellä: Vaellus Vogel Hissiltä

Varaamani majapaikka sijaitsi pitkulaisen Bohinj järven etelärannalla noin puolivälissä järveä. Paikka vaikutti enemmän elämyskeskukselta kuin hostellilta. Järven rantaan oli vain pari sataa metriä ja tarjolla oli erilaisia seikkailumahdollisuuksia. Pihalla oli muovikanootteja ja valtavan suuri kiipeilykokonaisuus, josta lapset liukuivat köyttä pitkin alas. Onneksi kaikilla oli kypärät päässään ja aikuinen ohjaamassa heidän harjoituksiaan. Homma näytti niin hurjalta, että olisi voinut jäädä minulta väliin.

Bohinj Järven rantaan oli vain pari sataa metriä hostelliltani

Majapaikkan pihassa pääsi kokeilemaan rohkeuttaan
massiivisessa kiipeilypaikassa. Minä jätin sen homman väliin.

Hostellin henkilökunta oli erittäin ystävällistä, mutta huoneet olivat päässeet pahasti rupsahtamaan. Huoneen ilma oli kosteaa ja tuoksahti ummehtuneelle. ”Eihän se haittaa”, ajattelin. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut viettää aikaa hotellihuoneessa, kun kerran olin päässyt mielettömän kauniille Bohinj järvelle. Järven vesi oli sinistä ja kirkasta. Sen pintaan heijastui ympäröivien vuorten silhuetit. Näky oli niin kaunis, että se lähes salpasi hengityksen.

Lähdin sen enempiä viivyttelemättä kävelemään järven vierellä kulkevaa reittiä pitkin länteen. Hotellini henkilökunta oli vinkannut hyvästä ruokaravintolasta Ukancissa. Ilma oli jopa hiukan viileä ja erittäin kostea. Tunsin kuinka kosteus tiivistyi entisestään ja pian alkoikin sataa. Nälkä kuitenkin kurni vatsassani, joten jatkoin päättäväisesti matkaa. En antanut sateen haitata. Olinhan lomalla ja sain hengittää tuoksuvaa raikasta ilmaa ja hämmästellä luonnon käsittämätöntä kauneutta.

Kaunis järvimaisema sai lähes hengen salpautumaan

Raikkaassa ilmassa kävely tuntui mahtavalta

Kun pääsin perille ravintolalle, oli sade tauonnut ja tarjoilijatyttö kuivaili terassin penkkejä. En voinut olla hymyilemättä, sillä talo oli mitä ihastuttavin alppityylinen rakennus. Juuri sellainen, kun olin kuvitellutkin. Istahdin terassille tutkimaan ruokalistaa. Sade alkoi uudelleen, mutta aurinkovarjo suojasi sen verran, että päätin pysyä ulkona. Tilasin pizzaa, jossa oli paikallista vuoristojuustoa, tryffeliä ja metsäkaurissalamia. Valinta oli onnistunut. Vieläkin muistelen haikeudella huippuhyvää pizzaa.

Kävelyn jälkeen maistui vuoristojuusto-, tryffeli-, metsäkaurissalamipizza

Aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta, joten päätin jatkaa matkaa ja lähteä hiihtohissillä ylös vuorille. Sitä olin odottanut pitkään. Kuvittelin mielessäni kesäiset niityt ja alppikukat. Olin aivan ajatuksissani ja siksi pelästyin todella paljon, kun ojasta aivan läheltäni ampaisi liikkeelle metsäkauris. Se raukka oli aivan hädissään ja taisi pelästyä minua vielä enemmän kuin minä häntä. Kauris oli suloinen ja tunsin pienen piston rinnassani, kun katselin sen suuria silmiä. Olinhan juuri syönyt pizzassani metsäkaurissalamia. Muistelin, että Leijonakuningas elokuvassa asia selitettiin jotenkin näin: ”Kun me kuolemme, haudataan meidät maahan, johon kasvaa ruohoa. Kauriit syövät sitä ruohoa. Elämä on kiertokulkua.”

Vogel hissillä jouduimme odottamaan ylimääräisen vartin ylös pääsemistä. Syynä oli kuulemma myrsky, jonka laantumista odottelimme. ”No eihän tässä kiire ole”, ajattelin. Juttelin mukavia brittiseurueen kanssa. He olivat olleet työmatkalla Ljubljanassa ja nyt heillä oli vuorossa pari vapaa päivää vuoristossa. 

Myrsky oli ilmeisesti hellittänyt, sillä pääsimme pakkautumaan kabiiniin ja nousu ylös alkoi. Aina se vain on yhtä jännittävää. En voinut taaskaan olla ajattelematta, että mitä jos vaijeri pettää ja putoamme alas. Ajatus kouraisi vatsan pohjaa, mutta päätin keskittyä positiivisempiin asioihin. Ulkona paistoi aurinko ja vaatteeni olivat täysin kuivuneet. Olin onneksi valinnut päälleni ohuet urheiluvaatteet. Ne kuivuvat nopeasti eivätkä ole lainkaan hiostavia.

Suuren kabiiniin mahtuu paljon ihmisiä.

Kyydissä ei voi olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos vaijeri ei kestäisikään.

Vogelin hissiasemalta kannattaa lähteä katselemaan maisemia
kauemmaksikin, vaikka suurin osa ihmisistä jää yläaseman tuntumaan

Laskettelurinteiden pohjia pitkin käveleminen vaatii tarkkuutta

Suurin osa ihmisistä jäi ylhäällä hissin läheisyyteen katselemaan maisemia ja istuskelemaan ravintolaan. Minä olin päättänyt jo etukäteen, että lähtisin kävelemään vuorille ainakin jonkun lyhyen lenkin. Lähistöltä löytyikin opaste, jonka mukaan noin puolen tunnin kävelymatkan päässä sijaitsi juustotila. ”Täydellistä!”, ajattelin ja lähdin matkaan, vaikka jalassani olevat sandaalit eivät olleetkaan ihan paras mahdollinen valinta. Reitti kulki pääasiassa laskettelurinteiden pohjia pitkin ja pienet kivet menivät jatkuvasti kengän ja jalan väliin. Oikein jyrkissä kohdissa kivet lähtivät helposti liikkeelle jalkojen alta. Varovainen siis piti olla. 

Ympäristö oli niin upea, että kiviongelmat unohtuivat. Alppi-ilma oli raikasta ja tunnelma täydellisen rauhallinen. Vuoret levittäytyivät uljaina joka suuntaan ja niiden huiput hipoivat pilviä, joita alkoi taas kerääntyä taivaalle. Sain kävellä reittiä suurimmaksi osaksi aivan yksin. Olin tavannut alkumatkasta vain yhden vaeltajan. Kuvittelin mielessäni millaista paikalla olisi talvella. Meno on varmasti vilkkaampaa, kun ihmiset laskettelevat lumisia rinteitä alas ja nousevat tuolihisseillä ylös.

Talvella taitaa tässäkin alppipizzeriassa käydä kuhina. Kesällä se oli suljettu.

Upeissa maisemissa huolet unohtuu ja pienistä
vastoinkäymisistä huolimatta vaeltaminen todellakin kannattaa.

Jonkun aikaa käveltyäni alkoi jälleen kevyt vesisade. Mielessäni kävi jo takaisin kääntyminen, mutta ihmeellisen vetovoiman ohjaamana jatkoin matkaani. Pilvet olivat muuttuneet tummiksi ja peittäneet auringon. Tuntui kuin ilma olisi tiivistynyt käsin kosketeltavaksi ja hento hämärä laskeutui ympärilleni. Jostain kaukaa kuului ukkosen jyrähtelyä, mutta jatkoin silti matkaa. Sade voimistui nopeasti ja suuret pisarat putoilivat yhä nopeammin maahan. Ne kastelivat ohuet vaatteeni läpimäriksi ja tekivät lätäköitä reittini varrelle. Tiivistin tahtia ja toivoin, että pääsisin jo perille. Lähes samaan aikaan kun erotin pienen rakennuksen pihapiireineen, kopsahti joku kipeästi poskeeni. En ehtinyt vielä kunnolla tajuta mistä oli kyse, kun suuria valkoisia rakeita satoi jo taivaan täydeltä. Suojelin vaistomaisesti kasvojani ja juoksin taloa kohti. ”Come quickly”, kuulin jonkun huutavan. Nuori tyttö viittilöi talon terassilla minua kiiruhtamaan. Hänen vierellään istui vanha kurttuinen mies. Ihan kuin Alppi-Heidi isoisänsä kanssa ehdin ajatella.

Tyttö sanoi, että keittiössä on lämmin, koska uunissa on tuli. Hän pyysi minua sinne kuivattelemaan. Istuin pienen keittiön puiselle penkille. ”Täällä on vähän sotkuista, mutta voin keittää sinulle teetä, jos haluat.”, tyttö sanoi. Pian minulla olikin höyryävä teemuki kädessäni. Nina kertoi, että viettää kesäisin paljon aikaa juustotilalla vuorilla, vaikka asuukin pääkaupunki Ljubljanassa. Hänen vanhempansa hoitavat juustotilaa, mutta olivat juuri asioilla. Vanha mies terassilla oli Ninan isoisä. Heidän kahden lisäksi paikalla oli vain vuohia.

Juustotilan Nina oli huomaavainen ja ystävällinen.
 Tuntui kuin olisin vieraillut Alppi-Heidin luona.

Varsinainen hurmuri oli kuitenkin
pieni hellyydenkipeä Meggie kili

Kuin todisteeksi Ninan sanoille, oven raosta hyppeli keittiöön valloittava pieni kili. ”Sen nimi on Meggie eikä se saisi tulla keittiöön. Se kuitenkin rakastaa paijailemista ja tietää, että vieraat jaksavat silitellä sitä. Vaikka se onkin ystävällinen, kannattaa olla varovainen, sillä se osaa myös purra.” Se tuli aivan lähelleni ja pökki hellästi pienellä päällään käsivarttani. Eihän siihen voinut olla ihastumatta. Valokuvan ottaminen osoittautui haasteelliseksi, kun Meggie pyöri ja kiehnäsi koko ajan pysymättä paikallaan.

Kyselin juuston valmistamisesta ja Nina antoi minulle perusteellisen oppitunnin. Kävimme tutustumassa ”tehtaaseen”, jos pientä huonetta, missä juustoa valmistetaan voi sellaiseksi kutsua. Sain myös maistaa paikanpäällä tehtyä herkullista vuoristojuustoa. Se oli niin hyvää, että ostin pienen palan mukaanikin.

Taivaalta ei tullut enää rakeita, mutta vesisade jatkui voimakkaana. Minun oli silti pikkuhiljaa lähdettävä, jos aikoisin ehtiä viimeiseen alas menevään hissiin. Nina oli ystävällinen loppuun saakka ja tarjosi minulle mukaan sateenvarjon. ”Jätä se hissin yläasemalla olevaan ravintolaan. Isäni ottaa sen sieltä mukaansa, kun palaa huomenna asioiltaan.” 

Juustotila sijaitsi keskellä Alppeja ja pihapiiriin kuului useita rakennuksia

Valmiit juustot näyttivät näin herkullisilta ja myös maistuivat taivaalliselle

Pikku-Meggielle sattui vahinko juustotehtaan lattialle

Lähdin tarpomaan takaisin hissille. Sateenvarjo suojasi suurimmalta sateelta, mutta vesilammikot olivat niin suuria, ettei niitä aina pystynyt kiertämään. Jalat kastuivat, mutta olin silti hyvällä tuulella. Slovenialaiset ihmiset ovat aivan mahtavia ja olin saanut jo reissuni ensimmäisinä päivinä kokea miten villi ja kaunis maa Slovenia onkaan. Pikkuhiljaa sade heikkeni ja loppui kokonaan ennen kuin pääsin hissille. Nousin viimeisiä jyrkkiä rinteitä ylös, kun kuulin lampaiden ääniä. Voi sitä riemua, kun näin lammaslauman laiduntamassa hissikuilussa. Näky oli jotenkin aivan täydellinen alppi-idylli. Minulla oli vielä hyvin aikaa fiilistellä ja ottaa kuvia lampaista ennen kuin nousin taas kabiinihissin kyytiin ja matkasin takaisin alas. Suurimmat pilvet olivat väistyneet Bohinj järven päältä. Pääsinkin todistamaan todella upeaa maisemaa hissin kyydistä.

Lampaat laidunsivat hissikuilussa

Talvella tämän tuolihissin yläasemalla taitaa käydä vähän erilainen kuhina

Säätila vuoristossa vaihtelee nopeasti.
Tässä paksut pilvet peittävät täysin Bohinj Järven

Ja vain hetkeä myöhemmin pilvet ovat väistyneet järven päältä

Kun laskeuduimme alas, alkoi aurinko taas paistaa 

Hotellilla päätin korvata illallisen napostelemalla juustoa, jonka ostin vuorilta. Jälleen sain osakseni huippuystävällistä palvelua, kun ostin viiniä juuston seuraksi hotellin ravintolasta. ”Käy hakemassa tuolta seisovasta pöydästä leipää juuston kanssa, jos haluat”, sanoi tarjoilijarouva. Tyytyväisenä istuin ulos eväitteni kanssa. Viereiseen pöytään oli katettu monenlaista naposteltavaa ja paikallinen perhe nautti illasta yhdessä syöden ja jutellen. Perheen äiti huomasi, että istun yksin ja pyysi minutkin heidän pöytäänsä syömään. Emmin ensin, mutta nostin sitten juuston, viinin ja leivät muiden herkkujen sekaan. Ja meillä kaikilla oli oikein mukavaa. Maistoin slovenialaista ilmakuivattua kinkkua ja perheen äidin tekemää tonnikalatahnaa. Hyvää oli ja sain taas ihmetellä paikallisten ystävällisyyttä. 

Mukavan illan jälkeen kömmin huoneeseeni ja olin jo menossa nukkumaan, kun muistin, että minun piti käydä uimassa Bohinj järvessä. Kello lähenteli jo puolta yötä ja ulkona oli säkkipimeää. Lisäksi yö oli erittäin viileä sateisen päivän jälkeen. Päätin kuitenkin vetää uikkarit päälle ja pulahtaa järveen. ”On sitä suomalaisena ennenkin uitu, vaikka ilma on ollut kylmä”. ajattelin. Lyhyt kävelymatka oli superjännittävä, kun hiippailin hitaasti kohti järveä taskulampun valossa.

Vesi tuntui samettisen pehmeältä ja suorastaan lämpimältä. En uskaltanut lähteä laiturin läheisyydestä kovin kauas pimeyden takia. Mutta pulikoin vedessä hyvän aikaa. Kun vieressä kulkevaa tietä pitkin ajoi auto, valaisi sen lamput järveä ja saatoin nähdä vilahduksen ympäröivistä vuorista. Tunnelma oli aivan huikea.

Vietin koko seuraavan päivänkin Bohinj Järvellä. Harmaana alkanut päivä toi tullessaan monenlaista mukavaa. Jopa venäläisillä turisteilla oli osuutensa asiaan. Päivän tarinat löytyvät täältä.

Olen aiemmin julkaissut Kesäseikkailusta:
Osa1 - Villi Slovenia - Kranj
Osa2 - Villi Slovenia - Matkalla Bohinjiin