Afrikka – Seikkailuista Suurin – osa 7 Tsitsikamma kansallispuisto Etelä-Afrikka

”Monien vesien puisto” – niin köysirataliukuopas sanoi meille Tsitsikammasta. Olimme viettäneet jo kaksi päivää tuossa upeassa kansallispuistossa. Siellä ei tekeminen lopu kesken.

Tsitsikamman kaunis kansallispuisto

Ajattelimme sveitsiläisen Barbaran kanssa jo edellisenä iltana tehdä tunnin mittaisen helpon kävelyn metsäreitillä. Lähdimme matkaan melko myöhään ja taivaalla roikkui tummia pilviä. Jo muutaman sadan metrin kulkemisen jälkeen aloimme epäillä, oliko idea sittenkään niin hyvä. Reitti oli kyllä helppokulkuinen, mutta ajatus pimenevästä Afrikan metsästä ei ollut kovin houkutteleva. Lisäksi tiellä istui lauma uteliaita paviaaneja katselemassa menoamme. Ohitimme paviaanit jutellen niille lempeällä äänellä ja välttäen katsomista niitä suoraan silmiin.

Ensin paviaaneja näytti olevan vain muutama,
mutta niitä tuli koko ajan lisää.

Pilvet tiivistyivät taivaalla ja valon määrä väheni entisestään. Päätimme, että on tosiaankin viisaampaa kääntyä takaisin ja niin myös teimme. Meidän oli taas ohitettava sama paviaanilauma. Nyt apinoita oli jopa enemmän kuin tullessa. Mietimme, että emme saa näyttää pelkoa niitä kohtaan ja yritimme vaikuttaa niin itsevarmoilta kuin mahdollista. Silti on pakko tunnustaa, että sydäntä kylmäsi ohittaa lauman pomo suurikokoinen urospaviaani todella läheltä. Ajattelin, että ohitettuani sen olen selkä siihen päin. Kohotin vaistomaisesti hiukan olkapäitäni ikään kuin suojellakseni itseäni. Onneksi mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Apinat antoivat meidän jatkaa matkaa.

Olutmaistiaiset Tsitsikamman Micro-panimossa.
Kuva on lainattu Tsitsikamman sivuilta.

Tunsimme tehneemme uroteon ja olimme ansainneet palkinnon. Suuntasimmekin seuraavaksi alueen micropanimoon. Kyllä Tsitsikammassa tosiaan on oma olutpanimo. Siellä tuotetaan neljää erilaista pintahiiva- eli aleolutta. Lisäksi tarjolla on kattava valikoima tuontioluita. Me päätimme kokeilla olutmaistelua. Kaikki oluet olivat hyviä – minun mielestäni. Barbara ei välittänyt Belgium oluesta. Olihan minun suomalaisena juotava hänenkin oluensa.

Illallista söimme leirintäalueella nuotion äärellä. Preston oli valmistanut hiukan tulista bolognesepastaa. Ruuan jälkeen suuntasimme alueen baariin. Siellä hollantilaiset nuoret miehet opettelivat ns. springbok-tanssin. Se on kuulemma tanssittava, jos haluaa maistaa paikallisen erikoisuuden eli springbok-shotin, joka on valmistettu Amarulasta ja piparminttulikööristä. Meillä kaikilla oli oikein hauskaa, kun seurasimme poikien ”tanssia”.

Menin nukkumaan hymyillen ja odottaen innolla seuraavan päivän ohjelmaa. Aamulla huomasin, että olin unohtanut lukita huoneeni tai tarkemmin sanottuna huoneistoni oven. Olipa onni, että paviaanit eivät olleet tulleet yövierailulle. Se olisi voinut olla jo hiukan liian jännittävä kokemus.

Köyrataliukuminen oli jännittävää.
Kuva on lainattu Canopy-toursin sivuilta.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti turvallisuusohjeita köysirataliuku-retken briiffauksessa. Tiedossa olisi hauska ja vauhdikas iltapäivä. Liu’uimme köyden varassa puusta toiselle. Oppaat pitivät tunnelmaa yllä kertoen vitsejä ja innostaen meitä hulluttelemaan. Osa radoista oli oikeasti vauhdikkaita. Jotkut taas olivat rauhallisempia. Kaikkein rauhallisemmassa liu’ussa minulta loppui vauhti kesken enkä ihan ylettänyt minulle ojennettuun käteen. Niinpä liu’uin takaisin päin radan keskiosaan asti. Opas lähti välittömästä köyttä pitkin pelastamaan minua. Tilanne tuntui jännittävältä, vaikka mitään oikeaa hätää ei ollutkaan. Mietin silti, kestääkö köysi meidän molempien painon tai onko valjaista mahdollista lipsahtaa alas. Vitsikkäät oppaat huutelivat, että pystyvät kyllä naamioimaan putoamisen onnettomuudeksi, jos joku on valmis maksamaan tarpeeksi.

Oikeasti taisin olla enemmän vaarassa aamupäivällä, jolloin kävelimme koko ryhmän kanssa vaativan reitin vesiputoukselle. Matkaa kertyi noin kuusi kilometriä eli kolme kilometriä suuntaansa. Aluksi kuljimme helppoa polkua pitkin. Näimme paljon kauniita kukkia, isoja heinäsirkkoja, pitkiä mustia matoja ja kalliotamaaneja. Pikkuhiljaa reitti muuttui kuitenkin vaativammaksi. Jossain kohtaa huomasin, että minun oli annettava reppuni oppaalle, jotta pystyin pitämään tasapainon taiteillessani kiveltä toiselle. En ole koskaan ennen saanut rakkoja käsiini vaelluksen aikana. Nyt niin kuitenkin kävi. Puristin niin kovaa kivistä ja oksista, joista otin tukea kulkiessani. Ilman opasteita ja oppaita olisi ollut mahdotonta ymmärtää, että olimme oikealla reitillä. Kipusimme välillä lähes pystysuoraa kalliota ylöspäin ja lähes roikuimme kivien varassa etsiessämme sopivaa paikkaa jaloillemme. Osa porukasta jätti reissun kesken ja palasi samaa reittiä takaisin. Jostain ihmeestä minä sain voimaa jatkaa eteenpäin, vaikka olinkin melko väsynyt ja jopa hiukan peloissani.

Vesiputouksella söimme retkilounasta repuistamme ja keräsimme voimia paluumatkaan. Nuoriso kävi uimassa kylmässä vedessä. He yrittivät houkutella minuakin, mutta sanoin, että meillä riittää ihan tarpeeksi kylmää vettä Suomessa. En tullut sitä varten Afrikkaan.

Paluumatkalla kiveltä toiselle hyppiminen tuntui jo paljon helpommalta. Vaikeassa maastossa liikkuminen on selvästi tekniikkalaji. Täytyy kyllä sanoa, että en ole varmaan koskaan hikoillut niin paljon kuin tuon vaelluksen aikana. Olin kuitenkin erittäin ylpeä itsestäni, että en luovuttanut kesken.

Olimme jo lähes takaisin automme Sammyn luona, kun kuulimme jonkun huutavan hätääntyneenä. Polkua pitkin juoksi nuori mies ja nuori nainen. He pyysivät meiltä apua. Heidän ryhmäänsä kuulunut hollantilaistyttö oli luiskahtanut kiveltä ja satuttanut jalkansa. Se oli kuulemma tapahtunut lähellä vesiputousta, jonne oli puolentoista tunnin matka.

Myöhemmin illalla kuulimme, että tytön vakuutus ei olisi korvannut hänelle lähetettyä helikopteria. Siksi hänen ystävänsä olivat kantaneet tytön pois reitiltä. Täytyy kyllä sanoa, että se on aivan uskomaton suoritus. Sen verran hankalakulkuinen reitti oli kyseessä.

Mietin vielä aamullakin asiaa. Olin itse loukannut käteni edellisellä Afrikan reissullani. Toivoin todella, että tyttö pystyi jatkamaan lomaansa loukkaantumisesta huolimatta. Samalla lähetin mielessäni kiitokset siitä, että kaikki safariperheemme jäsenet olivat kunnossa.

Sammyn nokka käännettiin aamiaisen jälkeen kohti Addo- elefanttipuistoa. Kerron matkasta sinne lisää seuraavassa osassa.

Olen julkaissut aikaisemmin Afrikka - Seikkailuista Suurin - sarjassa:

osa 1 Timanttipölyä etsimään

osa 2 Matkalla Määränpäähän

osa 3 Hermanus Etelä-Afrikka

osa 4 Kapkaupunki ja Safarin aloitus - Etelä-Afrikka

osa 5 Route 62 Etelä-Afrikka
osa 6 Garden Route Etelä-Afrikka