Eteläinen Afrikka osa 5 – Hei Hei Krüger, Tervetuloa Swazimaa

Tätä näkyä tiirailimme yli puoli tuntia. Löydätkö sinä kuvasta leopardin?

Kun olimme odottaneet tarpeeksi,
hänen ylhäisyytensä päätti laskeutua puusta alas.

Aamulla kaikki oli valmista tasan kello seitsemän ja lähdimme jälleen matkaan. ”Meillä on noin puolen tunnin ajomatka portille ja pois Krügerista. Sitten suuntaamme Marleyn nokan kohti Swazimaata” Johannes kertoi. Meillä oli siis vielä mahdollisuus nähdä leopardi kunnolla. Toisaalta oli myös erittäin hyvät mahdollisuudet siihen, että emme ehdi lyhyen matkan aikana sitä näkemään. 

Taisivat olla hyvät haltijat puolellamme, sillä vain muutaman minuutin ajelun jälkeen näimme tien vieressä useita safariautoja. Kaikki kiikaroivat viidakkoon päin, mutta me emme nähneet mitään. Johannes otti selvää mitä ihmiset olivat pysähtyneet katsomaan. ”Siellä on leopardi. He näkivät sen kiipeävän puuhun.” Johannes ilmoitti innoissaan kuin pikkupoika. Sitten hän selitti meille perusteellisesti mihin puuhun ja oksan haaraan meidän tulisi kiikaroida.

Palkintomme oli upea,
kun uljas kissapeto pysähtyi ikään kuin poseeraamaan  meille.

Näkyä ei voi olla ihailematta!

Ja vielä viimeiset sulavat kiepsautukset alas puusta.

Ja tottahan se oli. Pystyimme juuri ja juuri erottamaan lehvien suojasta palan pilkullista turkkia, kun leopardi istui liikkumattomana puussa. ”Nyt meidän täytyy vain odottaa”, sanoi Johannes. Ja me odotimme. Reilun vartin päästä eläin heilutti armollisesti pitkää paksua häntäänsä, jotta mielenkiintomme pysyi yllä. Suuri osa autoista jatkoi jo matkaa, mutta Johannes tiesi, että odotus kyllä palkitaan. 

Reilun puolen tunnin jälkeen saimme mitä halusimme. Kissa laskeutui alas puusta hitaasti ja pehmeästi. Välillä se jäi melkein kuin poseeraamaan meille. Näky oli todella upea ja me hihkuimme ääneen ja lähes hyppäsimme toistemme kaulaan. Krügerin vierailu oli todellakin kruunattu, eikä kenenkään tarvinnut enää miettiä olimmeko nähneet leopardin vai emme. Hymy huulilla ja iloisesti rupatellen jatkoimme matkaa. Ajatuksemme alkoivat jo siirtyä seuraavaan kohteeseen. Minkäköhänlaisia elämyksiä kohtaisimme Swazimaassa?

Puhvelilauma tuli vielä hyvästelemään meitä,
kun olimme jo melkein  portilla lähdössä pois Krügerista.

Puhvelia pidetään vaarallisempana eläimenä kuin villinorsua
arvaamattoman luonteensa vuoksi.

Krügerin portti näkyi jo edessämme, kun huomasimme molemmilla puolilla tietä puhveleita. Ihan täydellistä! Olimme nähneet niitä aikaisemmin vain niin kaukaa, että kuvat olivat huonoja. Nyt sekin asia korjaantui kertaheitolla. ”Puhvelit ovat vaarallisempia kuin norsut, vaikka ovat kooltaan paljon pienempiä. Norsut varoittavat aina etukäteen, jos niitä alkaa ärsyttää. Puhvelit sen sijaan hyökkäävät varoittamatta. Silloin niiden suuret sarvet voivat tehdä todella pahaa jälkeä.” Johannes valisti meitä. 

Krügerista jäi paljon muisteltavaa. Vaikka odotukseni olivat olleet korkealla, olin silti vielä yllättynyt positiivisesti. Matkalla Swazimaahan fiilistelimme vielä Krüger-tunnelmissa. Saimme kuitenkin uutta ajateltavaa, kun jo ennen rajalle saapumista piipahdimme paikallisessa kauppakeskuksessa täydentämässä varastoja. ”Swazimaa on hyvin köyhä. Emme saa sieltä kaikkia haluttuja ruokatarvikkeita, joten ostamme ne jo Etelä-Afrikan puolelta”, Johannes kertoi. Olimme kauppakeskuksen ainoat valkoihoiset ja saimmekin osaksemme paljon huomioita. Se oli kuitenkin ihan positiivista. 

Ei ole vaikeaa arvata, mistä makkarapuu on saanut nimensä.

Safari crew eli vasemmalta oikealle kokki Elroy,
saksankielen tulkki Victoria ja matkanjohtaja Johannes

Viimeiset ostokset Etelä-Afrikassa ennen Swazimaan rajan ylittämistä.

Rajalla passeihimme lyötiin Swazimaan leimat

Maiden rajalla saimme Swazimaan leimat passiimme. Maan köyhyys pisti välittömästi silmiimme. Ihmiset olivat markkinoilla lehmien kanssa. Lehmät söivät nälkäänsä jopa ruokatarvikkeiden ympärillä olleita papereita. Puhelimesta hävisi kenttä ja niin talot kuin autotkin näyttivät ränsistyneiltä. Ihmiset olivat kuitenkin iloisia ja vilkuttelivat meille tienpientareilla. Johannes innostui muistelemaan lapsuuttaan Zimbabwessa, ”Minä heiluttelin samalla tavalla tien vieressä safariautoilla ohi viilettäville turisteille ja päätin, että jonain päivänä kuljetan itsekin tuollaista autoa. Niin ne haaveet voivat toteutua, kun niihin lujasti uskoo ja on valmis tekemään töitä niiden eteen.” 

Johannes luotsasi meidät korkealle näköalapaikalle. Meidän oli määrä nauttia lounasta siellä. Elroy ilmoitti lounaan olevan noin puolen tunnin päästä valmista. Meillä oli siis hyvin aikaa ihailla maisemia ja nauttia läheisen kahvilan paikallista vahvaa kahvia. Swazimaassa pystyimme maksamaan Etelä-Afrikan randeilla, mutta saimme vastarahaksi Swazimaan omia lilangeneja. Lilangenin arvo on sidottu Etelä-Afrikan randiin ja ne ovat aina keskenään samanarvoisia. Lounaan jälkeen lähdimme testaamaan valuutan ostovoimaa paikallisille markkinoille.

Paikalliset ihmiset olivat yhtä kiinnostuneita meistä kuin me olimme heistä.
Monet vilkuttelivat  iloisina tai ihmettelivät hämmentyneinä tien vierustoilla.

Köyhyys näkyi kaikkialla. Laiha lehmä etsi syötävää papereista,
joihin oli ollut käärittynä ruokaa.

Maassa on suuret korkeuserot ja upea luonto

Samaan aikaan uhkaavan näköiset pilvet ryöpäyttivät ison sadekuuron niskaamme. Ilma oli kuitenkin lämmin, eikä sade estänyt ostoksien tekemistä. Mukaamme tarttui afrikkalainen kaunis kangas, josta tein myöhemmin pöytäliinan terassillemme, villieläinten kuvin somistettuja tyynynpäällisiä ja paikallisia koruja. Ostoksista tuli jotenkin hyvä mieli. Tuntui, että rahat menivät aidosti tarpeeseen ja tuotteet todella olivat paikallisia käsitöitä. 

Jatkoimme matkaa kauniin vuoristoisen maan uumeniin. Swazimaassa on ollut asutusta jo kivikaudella. Nykyään se on Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkia. Kuningas Mswati III hallitsee äitinsä kanssa maata ja sen kansalaisia täysin. Puolueet on kielletty ja kuningas päättää voimassa olevat lait. Köyhyyden lisäksi maata riepottelee erittäin paha HIV-epidemia. 

Kaikenlaiset vanhat perinteet ovat säilyneet maassa hyvin ja sen luonto on upea. Meilläkin oli tunnelma korkealla, vaikka vettä satoi välillä kaatamalla. Saavuimme lopulta Mlilwanen luonnonpuistoalueelle, jonne majoittauduimme perinteisiin ruohomajoihin. Majoja oli modernisoitu sen verran, että jokaisessa oli oma länsimainen pesuhuone ja wc. Lisäksi valaistus ja katon ilmastointihyrrä toimivat aivan perinteisellä sähköllä. Nukkuakin saimme tavallisissa sängyissä.

Majoituimme perinteisiin ruohomajoihin,
joita oli tosin modernisoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia.

Majoista oli tehty pieni kylä, josta saimme omat majamme kahdeksi yöksi.

Ihan vieressä laidunsivat seeprat ja antiloopit.

Tunnelma oli erittäin eksoottinen. Sillä aivan majojemme läheisyydessä, siis suorastaan keskellä majoitusaluetta laidunsivat monenlaiset antiloopit, seeprat ja pahkasiatkin. Johannes muistutti, ”Swazimaassa ei ole vaarallisia maapetoja, joten eläimet ja myös me ihmiset voimme kävellä rauhassa. On vain muistettava, että vesistöjen lähelle ei pidä mennä. Siellä asuu valtavia Niilin krokotiileja eivätkä ne ole ystävällisiä. Ne hyökkäävät ketterästi usean metrin päähän rannasta ja pystyvät syömään antilooppeja ja seeproja. On myös dokumentoitu tapauksia, joissa Niilin krokotiili on saalistanut sarvikuonoa ja syönyt ihmisiä. Älkää siis menkö viittä metriä lähemmäs vesistöjä!” 

Ilta kului oman ”leirin” ihmeitä ja ruohomajaa ihmetellen. Tiesimme, että meillä on aikaa, koska aioimme yöpyä toisenkin yön Mlilwanessa. Niinpä otimme rennosti ja nautimme olostamme. Sateen jälkeen ilma oli raikasta helppoa hengittää. Maa taas oli mutainen ja liukas, joten piti katsoa tarkkaan mihin astuu. Erittäin maittavan Elroyn valmistaman illallisen jälkeen päätimme Riston kanssa, mennä alueen ainoaan baariin juomaan oluet. 

Black Lable maistui niin hyvälle raikkaassa ilmassa terassilla istuen, että pyysimme vielä toisetkin. Baari oli kuitenkin menossa kiinni. Tarjoilija sanoi, että voisimme ostaa oluet mukaan, jos se vain meille sopii. Sopihan se. Paikka suljettiin ja jäimme istumaan kahdestaan terassille. Vettä alkoi sataa taas oikein kunnolla, mutta me olimme sateelta suojassa emmekä halunneet lähteä kastumaan. Ajattelimme, että kyllä kuuro kohta hellittää ja pääsemme kuivina majallemme. 

Sade tuntui kuitenkin kestävän ja kestävän. Ilta oli muuttunut aivan säkkipimeäksi, mutta me vain istuimme terassilla ja kuuntelimme Afrikan yön ihmeellisiä ääniä. Ravintola ja terassi oli rakennettu lammen rantaan, mutta pääsy veden lähelle oli estetty puuaidalla. Lisäksi olimme veden pinnan yläpuolella. Sanoin ääneen Ristolle, että taidan käydä kurkkaamassa aidalta, jos näkisin taskulampun avulla krokotiilejä vedessä. En kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun terassille tupsahti musta mies vettä valuvassa sadetakissaan ja metsästyskivääri olallaan. 

”Mitäs te teette täällä tähän aikaan?”, hän kysyi. 

”Nautimme Afrikan eksoottisesta illasta”, vastasimme. 

”Nauttikaa vaan, mutta olkaa varovaisia. Joskus kovalla sateella krokotiilit ja virtahevot nousevat lammesta kävelemään tänne majoitusalueelle.”

Katsoimme toisiamme silmät kauhistuksesta ymmyrkäisinä. Mies jatkoi vielä ”Onhan teillä taskulamppu? Ne pelästyvät, jos niitä osoittaa lampulla suoraan silmiin. Ja kannattaa kuunnella antilooppeja. Ne varoittavat toisiaan lähellä olevasta pedosta suhisevalla äänellä. Hyvää illan jatkoa!” 

Ei paljon haitannut sade eikä liukas mutainen polku, kun juosta kipitimme ruohomajallemme alta aika yksikön. Emme nähneet krokotiileja emmekä virtahepojakaan, mutta olimme aivan varmoja, että kuulimme antilooppien suhisevan. En tiedä vieläkään oliko oikeasti niin vai kuvittelimmeko vain, mutta ainakin tilanne oli yksi elämäni jännittävimmistä.

Aamupäivän kävelyllä näimme paljon lintuja

Merkittyä reittiä pitkin oli helppo kävellä

Gnu antiloopit katselivat menoamme.

Seuraava päivä valkeni kauniina, vaikka vesisade olikin jatkunut koko yön. Lähdimme heti katsomaan ravintolan terassille krokotiileja. Ihmiset istuskelivat siellä kahvilla ja rupattelivat mukavia. Toiset nojailivat aitaan ja tiirailivat lammelle. Kai siellä niitä petoja sitten oli, vaikka jälleen ne jäivät näkemättä. 

Lähdimme aamiaisen jälkeen merkitylle vaellusreitille. Valitsimme ensin noin tunnin kestävän lintureitin. Ulkoilu oli erittäin mukavaa. Näimme paljon lintuja ja antilooppeja. Päädyimme lopulta suuremman järven läheisyyteen, jonka oli tarkoitus olla reittimme puoliväli. Siellä oli valtavat kyltit, jotka varoittivat menemästä liian lähelle vettä. Emme halunneet kääntyä vielä takaisin, joten vaihdoimme lennossa pitemmälle Hippo-kierrokselle. Kiersimme veden ohjeiden mukaan kaukaa, mutta silti näimme sen. Valtava laiskan näköinen krokotiili köllötteli suu auki pienellä ”saarella”.

Kaunis utuinen Swazimaa kätkee tyynen lammenpinnan alle
pelottavia Niilin krokotiileja.

Krokotiileista varotetaan suurin kyltein. Liian lähelle vesistöjä ei kannata mennä.

Onnistuimme bongaamaan melko suuren yksilön

”Onneksi se on tarpeeksi kaukana”, totesimme yhteen ääneen. Jatkoimme matkaa. Tuntui kuin olisimme kävelleet satumetsässä. Maa hehkui punaisena, taivas oli utuinen ja painava rankkojen sateiden ollessa tauolla, värikkäät linnut pyrähtivät lentoon aivan lähellämme ja antilooppi livahti lehvien välissä. Vaaleat puunrungot tuntuivat yltävän taivaaseen asti. 

Ihastelun aiheet eivät loppuneet. Saavuimme paikkaan, joka oli palanut metsäpalon seurauksena. Palosta oli jo sen verran aikaa, että hiiltyneet puut olivat saaneet kauniin kukkapeitteen. Risuista ja kukista oli muodostunut jopa ”tunneli”, jonka alitse kuljimme.

Pienet värikkäät linnut olivat kaunista katseltavaa

Maa-aines on punaista. Valtavien vesisateiden seurauksena
maata oli vyörynyt suuria määriä järveen.

Sateen jälkeen ilma oli todella raikas

Kauniit kukat olivat vallanneet vanhan metsäpaloalueen.

Seuraavaksi ylitimme soisen alueen pitkospuita pitkin. Valtaisat vesisateet olivat kuitenkin kostuttaneet maata entisestään eikä aluetta päässyt ylittämään kastelematta kenkiään ja housujen lahkeita. Minun housuni värjäytyivät maa-aineksesta punaiseksi lähes polviin asti, mutta hauskaa oli. 

Kuljettuamme vielä eteenpäin, tuli tuttuja vastaan. Saksalaiset matkakumppanimme kiersivät reittiä oikein päin, me taas väärin päin. Kohtaaminen oli hauska ja saimme molemmin puolin hehkutettua upeita maisemia ja eläimistöä. Harvemmin kävelyreiteillä on mahdollista törmätä seeproihin ja nähdä laumoittain antilooppeja. Taisi joella möllötellä muutama virtahepokin. Monien upeiden hetkien jälkeen saavuimme takaisin Mlilwanen majoitusalueelle. Vaellusreitille lähteminen oli ollut mitä parhain idea.

Kun katsoo tarkasti, huomaa Riston takana kymmenittäin antilooppeja

Myös seeprat laidunsivat rauhassa ja pelkäämättä.
Swazimaassa kun ei ole lainkaan suuria maapetoja.

Ulkoilun jälkeen lounas maistui erityisen hyvälle. Sitten päätimme, että ehdimme pestä pyykkiä ennen perinteistä tanssiesitystä, jonne meidän oli määrä lähteä illalla. Mlilwanessa on yksi pyykkikone ja yksi kuivuri. Molempiin saa ostaa poletteja vastaanotosta. Keräsimme nopeasti likaiset vaatteemme, ja tungimme ne koneeseen. Poletti vain perään ja tunnin päästä olisi valmista. Onneksi Victoria tuli paikalle ja huomautti, että olimme unohtaneet pesuaineen. Ei kun virrat pois, pesuaine kehiin ja kone uudelleen päälle. 

Tässä vaiheessa onnistuin jotenkin kummallisesti painamaan starttia kaksi kertaa. Kone meni sekaisin eikä käynnistynyt enää lainkaan. Lähdin juosten vastaanottoon kyselemään neuvoja ja Risto jäi pesukoneen luo. ”Ei hätää. Katkaiskaa vain päävirta koko koneesta ja painakaa starttia uudelleen.” Juoksin ilouutisten kanssa takaisin. 

Risto oli sillä välin tehnyt omia ratkaisuja ja tunkenut toisenkin poletin koneeseen. Kone lähti käymään, mutta toinen poletti ei palautunut. Juoksin taas vastaanottoon selvittämään tilannetta. ”No nyt ei auta muu, kuin ostaa uusi poletti kuivuria varten.” Niin oli sitten pakko tehdä. 

Samoihin aikoihin myös kiireemme helpotti, sillä Johannes tuli paikalle ilmoitusluontoisen asian kanssa, ”Kylävierailu ja tanssiesitys on peruttu. Tie kylään on sateiden vuoksi niin huonossa kunnossa, että emme voi ajaa sinne.”. Harmitti, mutta ainakaan ei tarvitsisi hätäillä pyykkien kanssa. Pyykkikone jäi töihin ja me lähdimme lepäilemään ruohomajalle. 

Minä jäin kirjoittamaan päiväkirjaa, kun Risto lähti hakemaan pyykkejä. Tai siis siirtämään niitä pesukoneesta kuivuriin. Hän tuntui viipyvän ja viipyvän. Ajattelin, että kaipa hän on nähnyt tuttuja ja jäänyt juttelemaan. Lähes tunnin päästä Risto tuli takaisin pestyjen pyykkien kanssa. Ja hänellä oli uutisia, ”Aiemmin Sowetosta ostamamme afrikkalainen patsas oli kulkeutunut pyykkien mukana pesukoneeseen ja hajonnut siellä. Ehkäpä vielä huonompi uutinen on se, että patsas oli kääritty sanomalehteen, joka oli hajonnut pieneksi putuseksi ja tarttunut tiukasti kankaiden kuoseihin.” ”Voi ei”, sain todettua. 

”Kun näin sotkun laitoin pesukoneen pyykkeineen uudelleen pyörimään kuivuriin varatulla poletilla ja lähdin ostamaan taas uutta polettia. Uusintapesu vain tiukensi putusten otetta vaatteissa ja vielä kuivurin jälkeenkin vaatteet ovat vähän erinäköisiä.” Risto jatkoi. Ei siinä oikein muu auttanut, kuin nauraa asialle. Onneksi housuni eivät sentään olleet enää punaiset, kuten vaellusreitin jälkeen. 

Illallisella juhlimme saksalaisen Walterin syntymäpäiviä ja samalla tajusin, että päivä oli myös Suomen Itsenäisyyspäivä. Vaikka pari päivää Swazimaassa olivat olleet ikimuistoiset, olimme enemmän kuin ylpeitä suomalaisuudestamme kertoessamme muille oman maamme itsenäisyydestä ja elämästämme siellä. Mietimme yhdessä kuinka erilaista on syntyä Swazimaahan kuin Suomeen tai Saksaan. 

Aamulla olikin aika jättää Swazimaa ja palata takaisin Etelä-Afrikkaan. Rahapussiimme oli jäänyt muutamia lilangeneja, joilla ostimme nuorilta swazipojilta kaulakoruja. Annoimme heille lahjaksi vihkon ja penaalin, jossa oli värikyniä. Vaikka poikia oli neljä ja lahjoja vain yksi, olivat he todella onnellisia ja lupasivat leikkiä lahjalla yhdessä ilman tappeluita. Viimeiseksi Swazimaan muistoksemme jäi poikien valloittavat hymyt.

Suloiset korumyyjät jäivät hymyilemään
meidän jatkaessa matkaa takaisin Etelä-Afrikkaan.

Vaikka Swazimaa jäi taakse, jatkui safarimme. Ennen kuin safari päättyi, pääsimme katsomaan suuria kasvissyöjiä lähietäisyydeltä. Kyseinen eläin kuulemma surmaa enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mikään muu nisäkäs. Jouduin myös kokeilemaan afrikkalaisen sairaalan palveluja, mutta sillä ei ollut kyllä mitään tekemistä tuon nisäkkään kohtaamisen kanssa. Molemmista asioista kirjoitan lisää seuraavassa osassa.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat

osa1 - Haaveista Totta

osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

osa 2b - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto
osa 3 - Safari alkaa Niin Kaunis on Maa
osa 4a - Krüger Niin Kaunis on Maa
osa 4b - Krüger Niin Kaunis on Maa