Minun on pakko tunnustaa, että olin ihan hukassa
Istanbulin lentokentällä. En vain osannut sieltä pois. Olin mennyt
transitmatkustajien linjaa suoraan kansainväliselle puolelle. Minulla oli
kuitenkin 10 tuntia vaihtoaikaa, joten halusin ulos. Jouduin kysymään kahdesti
neuvoa ennen kuin löysin pitkän jonon passintarkastukseen. Se eteni nopeasti ja
sain myös laitettua ison käsimatkatavarani säilytykseen ilman vaikeuksia.
Taksisssa mietin lentomatkaani Helsingistä
Istanbuliin. Olin nukkunut ainoastaan kaksi tuntia kotona edellisenä yönä.
Suunnitelmissani oli vaipua koneessa unten maille heti ruokailun jälkeen. Se ei
kuitenkaan onnistunut, sillä vieressäni istui kovin puhelias ja mukava nainen.
Hän oli bosnialainen, joka oli tullut pakolaisena
Suomeen 20 vuotta sitten. Hän työskenteli leipomossa ja mies oli bussikuski
Tampereella. Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui kotimaastaan. Muuttaminen sinne
takaisin ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä lapset olivat täysin Suomessa
kasvaneita ja suomalaistuneita.
Hän oli nyt matkalla Bosniaan katsomaan siskojaan
koko neljän viikon loman ajaksi. Laukut olivat täynnä tuliaisia heille. Hän
sanoi olevansa onnekas, kun on sellaisessa asemassa, että voi auttaa
sukulaisiaan.
Juttelumme vei meidät Jugoslavian aikaiseen
sotaan. Hän liikuttui edelleen kyyneliin kertoessaan, kuinka oli menettänyt
äitinsä ja veljensä sodassa. Hän arvosti Suomea ja saamaansa mahdollisuutta
siellä, mutta ihmetteli edelleen, kuinka kylmiä me saatamme välillä olla
toisille ihmisille.
Ajatukseni katkesi, kun taksikuski kirosi kovaan
ääneen. Hänen suunnittelemansa reitti oli poikki kohta alkavan
jalkapallo-ottelun vuoksi. Minäkin huomasin, kuinka ihmisiä suorastaan tulvi
joka paikasta. He ovat kaikki menossa katsomaan jalkapalloa, kuljettaja sanoi.
Matkalla on hyvä olla pitkä pinna. Niinpä vain hymyilin, kun hän käänsi auton
ympäri ja lähdimme etsimään sopivampaa reittiä.
Pian kävelinkin Istiklal Caddesia pitkin ja huomasin
ilokseni, että Istanbul on ennallaan. Viime syksynä Atatürkin lentokentällä
tehdyn pommi-iskun jälkeen olin muutaman päivän Istanbulissa. Silloin tunsin
olevani ainoa länsimaalainen koko kaupungissa ja sain ihan liikaakin huomiota
osakseni. Kerron siitä reissusta lisää joku toinen kerta.
Tällä kertaa onneksi sulauduin joukkoon ja päätin
nauttia satumaisen kaupungin eksoottisesta tunnelmasta. Ihan ensin oli päästävä
johonkin, missä olisi wifi ja saisin ladattua Istanbulin kartan puhelimeeni.
Suostuin helposti sisäänheittäjän pyyntöön juuri nettiyhteyden vuoksi. Koska en
halunnut vielä syödä, ohjattiin minut yläkertaan rauhalliselle parvekkeelle.
Sieltä olikin mukavaa tutkia kaupungin vilinää karttojen latutuessa puhelimeen.
Istanbulin tunnelmassa on jotain todella
taianomaista. Kaupungissa todellakin sekoittuu itä ja länsi sekä Eurooppa ja Aasia.
Aika kului nopeasti. En voinut vastustaa kenkäostoksia ja sitten olikin jo aika
mennä syömään. Valinta on vaikea, sillä tarjontaa on paljon. Perinteiset
turkkilaiset herkut viihtyisässä ravintolassa maistuivat.
Olin hyvissä ajoin Istiklal Caddesin toisessa
päässä taksitolpalla. Edessäni odotti muutama paikallinen nainen huiveihin
pukeutuneina. Taksi tuli ja otti naiset kyytiin. Silloin jostain ihmeen syystä
kuljettaja kysyi myös minulta, mihin olen matkalla. Kun kerroin olevani menossa
lentokentälle, ohjasi hän naiset pois taksista ja pyysi minut sinne istumaan.
Ihmettelin hiukan asiaa, mutta en kommentoinut sitä mitenkään.
Kuljettaja kuunteli lujalla jotain synteettistä
musiikkia. ”Music no problem?”, hän kysyi välillä. Autossa oli kaikki ikkunat
auki ja Istanbulin kuuma yöilma tulvi autoon. ”Smoking no problem?”, kysyi
taksikuski seuraavaksi. Itse en polta, mutta ajattelin, että menköön sekin.
Eihän tämä nyt niin pitkä matka ole. Ensimmäisen kerran hiukan huolestuin, kun
kuljettaja sytytti savukkeen, mutta taakse ei leijunutkaan kitkerä tupakan haju
vaan joku paljon makeampi tuoksu. Erikoisesta kyydistä huolimatta pääsin ehjänä
lentokentälle ja huokaisin helpotuksesta.
Onneksi olin saanut pitkälle Kapkaupungin
lennolle ikkunapaikan. Olin aivan kuoleman väsynyt ja todellakin halusin
nukkua. Vieressäni istui tällä kertaa oikein miellyttävä eteläafrikkalainen
nuori mies Oliver nimeltään. Jutustelin hänen kanssaan ruokailuun asti.
Syötyämme, hän lupasi huolehtia minunkin ruokailuvälineet pois. Niinpä nukahdin
lähes välittömästi. Heräsin vasta siihen, kun sama nuori mies herätteli minua aamiaiselle.
Olin nukkunut lähes seitsemän tuntia.
Oliveria nauratti. Hän epäili, että nukahdan
varmaan vielä tunnin kestävällä ajomatkalla lentokentältä Hermanukseen. Ja
niinhän siinä kävi. Onneksi etukäteen tilatun kyydin kuljettaja oli tarpeeksi
kärsivällinen. Jäin nimittäin jumiin passintarkastusjonon hännille. Käytin sitä
ennen vessassa liikaa aikaa mm pesemällä hampaani. Nyt tiedän, että se
kannattaa tehdä vasta passintarkastuksen jälkeen. Toinenkin kone ehti laskeutua
ja myös sen kaikki eteläafrikkalaiset matkustajat pääsivät kiilaamaan meidän
muiden ohi jonossa.
Huolet ja murheet kuitenkin unohtuivat päästyäni
perille kauniiseen Hermanukseen. Kerron siitä lisää seuraavassa osassa.
Olen julkaissut aikaisemmin Afrikka –
Seikkailuista Suurin – sarjassa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti