Alpit ovat sydämessäni aina – 1a Serre Chevalier, Ranska (2004)

Innostuin laskettelusta vasta aikuisiällä, mutta se veikin sitten kokonaan mukanaan. Olin käynyt Suomen laskettelukeskuksissa alle 10 kertaa, kun päätimme lähteä Alpeille laskettelulomalle mieheni kanssa. Kohde valittiin tarkasti sen mukaan, että sieltä löytyy paljon helppoja mäkiä ja ulkouima-allas hotellin pihasta. Tarkoituksemme oli lähteä viikoksi Itävallan Sölliin tammikuun lopulla 2004. 

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun teloin jalkani pahasti Levillä vuoden ensimmäisinä päivinä. Pohjelihas oli revähtänyt kolmesta kohtaa ja unelmien Alppimatka oli pakko perua, kun lääkäri kielsi minulta lentämisenkin. 

Kävin reilun parin kuukauden ajan fysioterapeutin hoidoissa ja sain jalkaani mm. sähköimpulsseja. Hyvän hoidon ansioista jalka tervehtyi, ja sain luvan kokeilla Alppimatkaa uudelleen. ”Syö koko matkan ajan buranaa kuurina 4 kertaa päivässä”, sanoi lääkäri vielä saatesanoiksi. 

Söllin matkat oli myyty jo aikoja sitten loppuun, mutta onneksi löysimme äkkilähdön Ranskaan Serre Chevalieriin. Silloin elettiin jo maaliskuun alkua. ”Alpeilla luultavasti paistaisi aurinko jo hyvin keväisesti”, ajattelimme toiveikkaasti. Iloa hiukan varjosti huoli vieläkin heikosta jalastani ja siitä, että Serren mäet olisivat luultavasta vaikeampia laskettavia kuin Söllissä olisi ollut. 

Matkaan kuitenkin lähdettiin monokassien ja matkalaukkujen kanssa. Sukset päätimme vuokrata vasta perillä. Muistan hyvin, kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja katselimme auringossa kylpeviä metsiä ja peltoja. Suomessa ainakin kevätaurinko paistoi ja hiihtokelit olivat parhaimmillaan.

Lyonin yläpuolella oli paksu harmaa pilviverho

Noin neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Lyoniin. Aurinko jäi korkealle taivaalle, kun lentokone puski alaspäin paksun harmaan pilvipatjan läpi. Kauhuksemme huomasimme jo koneen ikkunoista, että ulkona satoi vettä eikä lunta näkynyt missään. Olo oli epätodellinen, kun pakkasimme laukkujamme bussiin lentokentällä vesisateessa. 

Bussissa päätimme, että vaihdamme lomafiilikselle vaikka taivaalta tulisi mitä. Avasimme lentokentältä ostamamme oluttölkit ja skoolasimme uusille kokemuksille. Olo huojentui huomattavasti, kun näimme hyväntuuliset oppaat hymyilevinä. ”Kai heillä on siihen hyvä syy.”, ajattelimme. Pian bussin kovaäänisistä kuuluikin oppaan ääni, ”Ajamme noin kolme ja puoli tuntia Serreen, jossa on satanut runsaasti lunta viime päivinä. Rinteet ovat erittäin hyvässä kunnossa”. Hymyilimme onnellisena emmekä huomioineet tarpeeksi viestiä oppaan jatkaessa, ”Bussikuski muistuttaa vielä, että bussin wc on epäkunnossa eikä sitä voi käyttää.” 

Nopeasti Lyonin jälkeen maisemat ja ilma vaihtuivat talvisemmiksi. Ajelimme kapeita alppiteitä jylhien vuorten rinteillä. ”Ovatpa vuoret korkeita!”, ihmettelimme moneen kertaan. Lumihuiput tuntuivat jatkuvan taivaaseen saakka. Välillä sujahdimme pitkään pimeään tunneliin. Ohitimme pieniä alppikyliä ja kunnioituksella seurasimme kuljettajan taitavuutta, kun bussin sivuikkunoista näkyi välillä vain huima pudotus suoraan alaspäin. Rakastuin Alppeihin jo tuon matkan aikana. 

Pikkuhiljaa maa muuttui yhä valkoisemmaksi ja taivaalta satoi lopulta suuria valkoisia hiutaleita hiljalleen maahan. Odotus tulevasta nipisteli vatsan pohjassa ja avasimme toisetkin oluet hymyssä suin. 

Reilun tunnin jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi päästävä vessaan. Vasta silloin päässämme konkretisoitui ajatus, että wc ei todellakaan toimi. Matkaa oli vielä yli kahdeksi tunniksi. ”Nyt täytyy vain kestää ja lopettaa oluen juonti tähän.”, ajattelimme. Se olikin helpommin ajateltu kuin tehty. Loppumatka oli todellinen tuskien taival. Matkalla ei todellakaan ollut huoltoasemia eikä levähdyspaikkoja, jossa olisimme voineet pitää taukoa. Lumisadekin vain yltyi ja bussilla oli suuria vaikeuksia päästä jyrkkiä mäkiä ylös. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin pidättelyyn.

Bussikuskit ovat melkoisia taitureita kuljettaessaan
isoa autoa kapeilla, lumisilla ja jyrkillä alppiteillä.

Harkitsin erittäin vakavasti pissalla käymistä ulkona bussin vieressä, kun jouduimme pysähtymään lumiketjujen laittamista varten. Bussi oli kuitenkin täynnä suomalaisturisteja ja oppaat, joiden kanssa laskisimme koko viikon. En kerta kaikkiaan voinut tehdä sitä. Kärsimys siis jatkui ja lumiketjujen laitto tuntui kestävän ikuisuuden. 

Kun lopulta myöhään illalla pääsimme perille kylään, ehdin vain nopeasti huikata tervehdyksen majatalon isännälle. Vessaan ei onneksi ollut jonoa. Olo ei varmaan koskaan ole ollut yhtä helpottunut kuin tuolloin. Kirjauduimme sisään ja kannoimme tavarat pieneen, mutta viihtyisään huoneeseen. Kyseessä oli sievä pieni pensionaattityyppinen alppitalo lähellä laskettelurinteitä. Ulkona oli jo pimeää ja aamulla halusimme lähteä ajoissa liikkeelle. Menimme siis nukkumaan sen enempää tutustumatta ympäristöömme. 

”Bonjour, hyva huomen”, toivotti iloisesti hymyilevä rouva aamiaisella. Eteemme tuotiin kuumaa maitoa, kahvia ja tuoremehua, valkoisia päältä rapeita juuri uunista tulleita sämpylöitä sekä juustoa ja makkaran siivut. Söimme aamiaista hyvillä mielin. Ystävällinen emäntämme selitti ranskaksi ja englanniksi viikon säätä. Sanojensa tueksi hän toi paperin, jossa kerrottiin ihan suomenkielellä auringosta ja kirpeästä pakkasesta. Ymmärsimme rouvan puheista, että kannattaa pukea paljon päälle. 

Yhdeksältä aamulla olimme valmiina päähissin yläasemalla vuokrasukset jaloissa. Hissimatka oli kestänyt parikymmentä minuuttia ja koko sen ajan olimme ihastelleet mykistyneinä maisemia. Ylhäällä valkoiset vuoret heijastivat korkealla taivaalla helottavan auringonsäteet moninkertaisiksi. Taivas oli sininen ja vuorenhuippuja tuntui jatkuvan äärettömyyteen asti. Tasaiseksi lanattuja leveitä rinteitä lähti joka suuntaan ja kovan pinnan päälle oli satanut noin viisi senttiä kevyttä pakkaslunta. Aamu ei olisi voinut olla enää täydellisempi. 

Lähdimme yhdessä huipulta liikkeelle ensimmäisenä päivänä

Valkohuippuiset vuoret tuntuivat jatkuvan maailman ääriin

Opin nopeasti huomaamaan, kuinka hienoa on laskea, kun puuterilumi pöllysi. Kevyen pakkalumen ansiosta sukset purevat hyvin rinteeseen, eikä kaatumista pehmeään lumeen tarvinnut pelätä. ja onhan se kaikkien mielestä hienoa, kun saa jättää omat jälkensä mäkeen ihan ensimmäisenä. 

Jalkani tuntui kestävän hyvin ja pääsimme nauttimaan upeasta laskettelupäivästä täysin rinnoin. Serressä on laskettavaa noin 250 km, joten ihan kaikkiin mäkiin emme ensimmäisenä päivänä ehtineet. Oppaiden mukana oli mukavaa laskea, sillä ei tarvinnut kantaa huolta eksymisestä. Aurinko paistoi koko päivän, mutta myös pakkasta oli reippaasti. Lisäksi Serressä lähes kaikki rinteet ovat vuoren pohjoispuolella. Niinpä ne pysyivät pääsääntöisesti hyvässä kunnossa pitkään. 

Serre Chevalier sijaitsee eteläisessä Ranskassa lähellä Italian rajaa. Itse asiassa sieltä on linnuntietä matkaa Ranskan Rivieralle vain noin 150 km. Laskettelukeskus yhdistää neljä tunnelmallista ranskalaiskylää. Niistä eteläisin ja suurin on Briançon. Siitä pohjoiseen päin tulee ensin Chantemerle, sitten ”kotikylämme” Villeneuve ja lopuksi vielä Monêtier les Bains. 

Serre Chevalierin kylät ovat pieniä ja idyllisiä

Laskettavaa löytyy moneksi päiväksi

Lounaan jälkeen mekin lähdimme valloittamaan Briançonin kyläänlaskua. Aurinko pääsee paistamaan vilkkaalle eteläiselle rinteelle koko päivän. Ehkä siksi se oli muista rinteistä poiketen sohjoinen ja huonossa kunnossa. Laskettelutaitoni ei ollut kovin hyvä vielä tuolloin ja arastelin vielä jalkaani. Niinpä päätin jättää mäen väliin ja odotella muuta porukkaa rinneravintolassa. 

Kuinka ihana paikka se olikaan. Tuuli ei värähtänytkään ja aurinko paistoi ihan suoraan terassille, josta oli huimat näköalat lumisille vuorille. Riisuin kypärän päästäni ja annoin auringon lämmittää poskiani. Pakkanen oli unohtanut tuon terassin eikä siellä ollut lainkaan kylmä. Aika tuntui pysähtyvän ja viimeisetkin työ- ja muut stressin rippeet haihtuivat pois. En tiedä kauanko ehdin istua terassilla nauttimassa olostani, kun kuulin nimeäni huudettavan. Oppaamme tuli hakemaan minua pois. ”Muut ovat jo ylhäällä. Saamme heidät kiinni, kun lähdemme nopeasti”, hän sanoi. 

Monen laskun ja naurun jälkeen oli aika lopettaa ensimmäisen päivän laskettelut. Suhautimme yhdessä koko porukka after skille Le Frog ravintolaan Villeneuven kylään rinteiden juurelle. ”Täällä tilataankin olutta kannuittain pöytään.”, ilmoitti oppaamme. ”Saako siideriäkin?”, kysyin. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimenomaan olut kuuluu after skihin tai Ranskassa après skihin. ”Ranskassa kannattaa maistella myös pastista”, joku sanoi. ”Se on ranskalaista anisviinaa, joka muuttuu valkoiseksi, kun siihen lisätään vettä.” 

Après skillä Le Frog ravintolassa juotiin olutta kannuista

Mukavat päivät seurasivat toisiaan ja täyttyivät monenlaisista elämyksistä. Pysyin suksineni kanssa melko hyvin porukan mukana, vaikka jäinkin aina viimeiseksi enkä ehtinyt päivän aikana paljoakaan pitämään taukoja. Mietin aina kuinka muut uskaltavat laskea niin lujaa. Yhtenä päivänä päätin, että haluan kokeilla toisenlaisia suksia. Jos se vaikka auttaisi vauhtiini. 

Astelin aamulla suksivuokraamoon ja pyysin vakaammat sukset. ”More stable?”, nauroi vuokraamon mies. ”Hyvä on, tiedän mitä tarvitset”, hän sanoi ja kaivoi esiin leveät molemmista päistä nousevat temppusukset. ”Kokeile näitä. Ne eivät hätkähdä lumikasoista.” Otin tyytyväisenä painavat sukset ja lähdin muiden luokse. 

”Oho, nyt sinulla on kyllä varsinaiset pelit. Pääset niillä ihan mihin vaan ja voit tehdä vaikka voltteja” kaikki naureskelivat. Tottahan se olikin. Public Enemyt olivat ihan huippusukset, aivan liian hyvät taitotasooni nähden. Toisaalta vuokrafirman mies tiesi mistä puhui. Uskalsin laskea suksilla paljon vauhdikkaammin, kun ei tarvinnut pelätä jokaista lumikasaa. Public Enemyt menivät lumikasojen läpi kuin tavarajuna. 

Tutustuimme matkalla mukavaan suomalaistyttöön tai nuoreen naiseen, joka oli reissussa vanhempiensa kanssa. Vietimme paljon aikaa yhdessä niin rinteissä kuin iltaisin kylälläkin. Kerroin Ritalle haluavani koettaa varjoliitoa. Olin ottanut asiasta selvää ja tiesin, että se on mahdollista Serre Chevalierissa. Hän innostui asiasta ja päätimme lähteä kokeilemaan lentämistä. 

Kävelimme loppumatkan huipulle, josta aioimme lähteä varjoliitämään.

Varjojen purkaminen kesti kauan

Huolestuttavaa oli myös puuskainen tuuli, joka tarttui varjoihin jo liian aikaisin

Seuraavana aamuna meidät kuljettiin autolla Briançoniin. Risto ja Ritan vanhemmat lupasivat tulla paikalle hiihtämällä laskettelurinteitä pitkin. Perillä saimme pikakoulutuksen liitämiseen ja molemmille määrättiin oma ohjaaja, joka lähtisi mukaan taivaalle. 

Teoriaosuuden jälkeen nousimme ohjaajiemme ja mukaan pakattujen kamojen kanssa hiihtohissillä niin ylös kuin mahdollista. Ylhäällä tukijoukkomme jo odottelivatkin. Lähdimme koko porukalla tarpomaan lumessa vieläkin ylemmäs vuorelle. Perillä oli hiljaista ja tuulista. Taivas tuntui olevan lähellä kirkkaan sinisenä. Olimme yli kahden ja puolen kilometrin korkeudessa. 

Varjojen purkaminen ja asettelu tuntuivat kestävän ikuisuuden. Tuuli tarttui suureen kankaaseen ja ohjaajamme vilkuilivat huolestuneina toisiaan. He saivat jatkuvasti radioihinsa viestejä tuulen voimakkuudesta. Valmistelut kuitenkin jatkuivat. Saimme kypärät päähämme ja pujottauduimme valjaisiin. Ohjaajat antoivat vielä viime hetken ohjeita, miten tulisi toimia. Lopulta kaikki oli valmista ja minun oli määrä lähteä matkaan ensimmäisenä. 

Saimme asiaan kuuluvat varusteet ja tietysti kypärät päähän.

Minun varjoni saatiin pysymään aloillaan apujoukkojen ansioista

Ranskalaisopas antaa tässä vielä viime hetken neuvoja minulle

Risto ja Ritan vanhemmat pitelivät maassa makaavasta varjosta kiinni, kun ohjaajani napsautti omat valjaansa kiinni minun valjaisiini. ”Merkistä lähdemme juoksemaan kohti vuoren reunamaa. Yritä pitää jalat maassa niin kauan kuin mahdollista ja juosta täysillä eteenpäin.”, minua ohjastettiin. ”Aika hullua hommaa, reunalta alkaa pystysuora pudotus maahan.”, ajattelin. ”Se on nyt menoa!”. Loputtomalta tuntuvan odottelun jälkeen tuli käsky juosta. Valmistauduin pinkomaan täysillä eteenpäin, mutta jo hyvin nopeasti maa katosi jalkojeni alta. Minähän lensin! 

Sitä näkyä en unohda koskaan. Valkoiset vuoret, joiden päällä lensin, näyttivät suurelta jäätelöannokselta. Taivaan sininen väri korostui vuoria vasten. Erotin vuoristoteitä ja kyliä. Näin lintuja lentämässä ja nautin suunnattomasti vapauden tunteesta. Ylhäälle ei kuulunut mitään ääniä. Hiljaisuus kietoutui kaiken kauneuden ympärille. Tunsin olevani täysin turvassa ja lähestulkoon kuuluvani taivaalle kuin lintu. Ranskalaisopas oli heti takanani ja luotin häneen täydellisesti. En pelännyt lainkaan. 

Lopulta opas napsautti omat valjaansa minun valjaisiini kiinni
ja olimme vihdoinkin valmiita lähtöön.

Tuuli oli niin kova, että jalat irtosivat maasta,
ennen kuin ehdin kunnolla huomaamaankaan.

Nousimme korkeuksiin valkoisten vuorien päälle

Ylhäällä oli hiljaista, kaunista ja upeaa. Tuntui, kuin olisin ollut lintu.

”Haluatko ohjata varjoamme?”, ranskalainen kysyi englanniksi. En ehtinyt edes vastata ennen kuin hän työnsi ohjausköydet käsiini. ”Minä irrotan nyt otteeni, vain sinä ohjaat meitä.”, hän sanoi. Ensin meinasi pakokauhu iskeä, mutta rauhoituin nopeasti, kun opas vakuutti, ettei ole mitään hätää. Hän neuvoi, kuinka voimme kääntyä vetelemällä köysistä. 

Olisin voinut olla taivaalla ikuisuuden, mutta valitettavasti radio ilmoitti rätisten, että meidän on laskeuduttava heti. Tuulet olivat muuttumassa huonommiksi. Ranskalainen opas veti vielä viimeisen valttikortin taskustaan ja kysyi, ”Haluatko, että laskeudumme kuolemanspiraalilla?” Sen enempää miettimättä suostuin ja pyörimme vimmatusti alaspäin ikään kuin syöksykierteessä. Liian nopeasti sekin loppui ja laskeuduimme pellolle tai jollekin muulle lumen peittämälle aukiolle. Ennen kuin jalkani ottivat taas maahan, liu’uimme vaakatasossa vain hiukan maan pinnan yläpuolella. Vauhti hiljeni ja pysyimme jopa pystyssä, kun saavutimme lopulta maan pinnan. 

Olisin voinut halata ranskalaismiestä, olin niin tohkeissani kokemuksesta. Hillitsin kuitenkin itseni ja hymyilin vain leveästi. Meidät haettiin autolla pois aukiolta. Kyselin, missä Rita on. Sain vastauksen samalla, kun tulimme toimistolle, mistä olimme lähteneet. Rita odotti siellä minua ja kertoi surullisena, ettei ollut päässyt lainkaan matkaan. Tuulet olivat menneet niin huonoiksi, että he eivät olleet saaneet lähtölupaa enää lainkaan. 

Voi kuinka pahoillani olin hänen puolestaan. Yritin olla liikaa intoilematta omasta huippukokemuksestani. Onneksi Rita sai rahansa takaisin ja meidät kuljetettiin autolla takaisin kotihotellillemme. Päätimme mennä lounaalle ja unohtaa laskettelun sen päivän osalta. Olihan kello jo pitkälle yli puolen päivän. 

Miten ihana lounas se olikaan. Ylhäällä vuorilla oli vielä kylmä, mutta alhaalla kylässä alkoi näkyä jo selviä kevään merkkejä. Istuimme pienen ravintolan suojaiselle terassille. Puro solisi vieressä keväisesti, vesi tippui räystäiden jääpuikkoja pitkin ja aurinko paistoi. Maistelimme lautasiltamme vuohenjuustoleipiä ja salaattia. Elämässä kaikki tuntui olevan taas mallillaan. Lisää Serre Chevalierin matkasta kerron seuraavassa osassa täällä.

Hienon kokemuksen jälkeen jäimme keväiseen kylään lounaalle