Eteläinen Afrikka osa 2b – Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, Soweto

Illan riennoista ja myöhäisestä nukkumaan menosta huolimatta heräsimme aamulla hyvissä ajoin ja kiirehdimme aamiaiselle. Big5 Accommodationin isäntä lupasi tehdä meille kunnon munakkaat, että heräämme ja jaksamme ihmetellä taas päivän antimia. 

Olimme tilanneet päiväretken Sowetoon jo Suomesta käsin. Oppaamme Thomas soittelikin kelloa majatalomme rautaportin takana jo ennen aamuyhdeksää. Hän tuli hakemaan meitä ilmastoidulla uudenkarhealla autolla ja kertoi toimivansa henkilökohtaisena oppaanamme koko päivän ajan. Mies oli todella mukava ja tulimme erinomaisesti toimeen hänen kanssaan jo heti alusta lähtien. Hän kertoi olevansa asiantuntija, koska oli syntynyt ja asunut suurimman osan elämäänsä Sowetossa. 

Oppaamme Thomas perehdytti meidän Soweton elämään.
Hän oli oikein mukava ja leppoisa mies, vaikka kuvaan on tarttunutkin tuima ilme.

Ennen Sowetoa saimme ihailla auton ikkunasta upeaa suurella rahalla kunnostettua jalkapallostadionia. Se oli yksi päänäyttämöistä Jalkapallon Maailmanmestaruuskisojen aikaan muutamia kuukausia ennen matkaamme. Toisaalta ihmettelimme miten maa, jossa osa ihmisistä näkee nälkää, voi tehdä tuollaisia investointeja. Mutta ymmärsimme pian, etteivät asiat ole mustavalkoisia. 

Jalkapallon MM-kisat yhdistivät eteläafrikkalaisia ja saivat heidät tuntemaan ylpeyttä maastaan. Maan turvallisuutta saatiin kohennettua huimasti ja kisat tekivät hyvää potentiaalisten turistien mielikuville. Tekihän Nelson Mandelakin aikanaan historiaa juuri urheilun parissa. Hän kannusti näyttävästi maansa valkoista rugby-joukkuetta voittoon vuonna 1995 pukeutumalla itsekin heidän vihreään pelipaitaan. Se oli suuri askel, sillä apartheidin aikaan rugby oli ollut nimenomaan valkoisten urheilua ja jalkapallo taas mustien laji. Mandela halusi teollaan osoittaa, että apartheid on ohi eikä valkoisten ole enää syytä pelätä ja että mustien on aika antaa anteeksi. 

Moderni Johannesburg näytti päivänvalossa erilaiselle,
kuin edellisenä yönä iltaretkellämme.

Tämä jalkapallostadion oli yksi päänäyttämöistä
Jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa vuonna 2010.

Apartheid oli laillistettua rotusortoa Etelä-Afrikassa vuosina 1948–91. Silloin säädettiin jatkuvasti uusia lakeja, joilla rajoitettiin ihmisten elämää. Esimerkiksi rotujen väliset avioliitot olivat kiellettyjä. Apartheid politiikalla haluttiin säilyttää valkoisten etuoikeutettu sosiaalinen ja taloudellinen asema sekä taata halvan mustan työvoiman saatavuus. Asetelma oli peräisin jo 1800-luvun lopulta, jolloin Johannesburg syntyi kultalöydösten seurauksena. Myös Soweton historia ylettyy sinne asti. Silloin nykyiselle Soweton alueelle asutettiin mustia kaivostyöläisiä. 

Nimi Soweto tulee paikan sijaintia kuvaavista sanoista South Western Townships (lounaiset townshipit). Kyseessä on valtava alue, jota pidetään koko Etelä-Afrikan suurimpana townshipina. Kukaan ei oikein tiedä paljonko alueella asuu oikeasti ihmisiä. Arvioita on noin miljoonasta neljään miljoonaan asukasta. Thomasin mielestä Soweton väkiluku on yli 2 miljoona. Uskokaamme siis häntä. 

Soweto laajentui kaivostyöläisten asuinalueesta jättiläiseksi vasta viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Apartheidin aikaan kaikkien townshipien väkiluku kasvoi hurjasti, kun ne varattiin ei-valkoisten asuinalueiksi. Silloin mustat ja värilliset ihmiset pakkomuutettiin Etelä-Afrikan kaupungeista townshipeihin, jotta kaupungit jäivät valkoisten käyttöön. Myös Nelson Mandela on asunut Sowetossa. 

Soweto ja muut Etelä-Afrikan townshipit ovat vielä nykyäänkin suurimmaksi osaksi mustien alueita. Niissä asuu miljoonia ihmisiä ja suurin osa heistä todella köyhiä. Valitettavasti townshipien väkiluku kasvaa edelleen. Sen aiheuttaa pääasiassa muista Afrikan valtioista saapuvat laittomat maahanmuuttajat. He tulevat paremman elämän perässä afrikkalaisittain rikkaaseen Etelä-Afrikkaan, mutta päätyvät townshipien asukeiksi ilman töitä. Elämästä tulee silloin henkiinjäämistaistelu ja se saa valitettavan usein myös väkivaltaisia piirteitä. Juuri siitä syystä townshipeihin ei ole hyvä mennä itsekseen vaan mukana on oltava hyvä ja asiantunteva opas. 

Thomas osasi kertoa meille tarinoita Sowetosta ja ihmisten elämästä siellä. Näimme päivän aikana tuon kiehtovan ”kaupungin” monet kasvot. Olimme varanneet lounaan sisältävän kokopäiväretken eikä liki seitsemän tunnin seikkailu ollut lainkaan liioiteltua. Lisäksi se oli todellakin hintansa arvoinen (680 ZAR/hlö). 

Soweton rikkaimmat asuvat hienoissa tiilitaloissa,
 jotka on aidattu paksuin muurein.

Aloitimme Soweto-kierroksen hyvätuloisten alueelta.

Soweton keskiluokkakin asuu vielä oikein sievissä pikkutaloissa.

Kaikki Soweton asukkaat eivät suinkaan ole köyhiä, vaan alueella asuu myös elämässään menestyneitä ihmisiä. Aloitimmekin kierroksen hyvin toimeen tulevien alueelta. Siellä oli vieri vieressä toinen toistaan hienompia kivitaloja puutarhoineen. Thomas kertoi, että Soweton rikkaimmalla miehellä on kaksi omaa suihkukonetta. Kysyin, että miksi ihmeessä niitä pitää olla kaksi. Opas vastasi, että luultavasti siksi, että kyseessä on mies. No niinpä tietenkin! 

Matkan jatkuessa talot pienenevät ja aidat talojen ympärillä ohenevat. Soweton keskiluokkaisetkin asuvat vielä oikein sievissä pienissä taloissa siistien katujen varsilla. Mutta nopeasti katujen päällysteet loppuvat ja tiilitalot vaihtuvat peltihökkeleiksi. Retkeemme kuului lyhyt kävelykierros alueella, johon juokseva vesi tulee kadun varrella sijaitsevaan yhteiseen vesihanaan. Se on saatu hankittua lahjoitetuin varoin. Rakennelmissa, joita ihmiset kutsuvat kodeikseen ei ole tilaa, ei vessoja, ei juoksevaa vettä eikä lämmitys- tai viilennyslaitteita. 

Kävelykierrokselle meitä johdatteli paikallinen nuori mies. Hän kertoi, että on erityisen onnekas, koska hänellä on töitä turistien oppaana. Myös muut ”kadun” varrella asuvat ovat onnekkaita, sillä opas vie turisteja vierailulle vuorotellen eri taloihin ja talon asukkaat saavat tienestiä turistien jättämistä tipeistä. 

Maisema kuitenkin muuttuu nopeasti. Tässä on köyhempien  ihmisten kotikatu.

Pääsimme pienelle kävelykierrokselle köyhemmälle alueelle.
Oppaanamme toimi tämä nuori mies.

Hän oli tämän kadun asukkeja.

Me pääsimme vierailulle ehkä parin rekkakontin kokoiseen ”taloon”. Talossa asui seitsemän ihmistä. Meitä oli vastaanottamassa 64-vuotias rouva ja lattialla huovan päällä nukkuva pieni vauva. Kuulimme rouvalta, että suurimpia ongelmia on asumuksen lämpötila. Se nousee päivällä peltihökkelissä sietämättömäksi, mutta muuttuu illalla ja yöllä hyytäväksi kylmyydeksi. Eihän talossa ole mitään lämpöeristeitä. 

Harmittelin, että en ollut huomannut pakata kotoa mukaan second-hand vaatteita. Meiltä olisi varmasti löytynyt käyttämättömiä neuleita ja villahousuja, jotka olisi otettu ilolla vastaan tässäkin taloudessa. Vaatteiden sijaan annoimme rouvalle muutaman setelin. Samalla ymmärsin koko asian paradoksaalisuuden ja surullisuuden. Nämä ihmiset tienaavat kurjuudellaan. Jos heidän olojaan saadaan parannettua, tarkoittaa se myös automaattisesti tienestien vähentymistä. 

Tähän kotiin pääsimme tutustumaan vierailemalla siellä sisällä.

Yksi talon seitsemästä asukkaasta on tämä rouva.

Suoraan rahan antaminen ei varmasti ole se paras vaihtoehto auttaa, mutta inhimillisyyden nimissä niin oli tehtävä. Annoimme rahaa myös nuorelle oppaallemme ja ostimme pari ”afrikkalaista” taideteosta kadun varrella kojua pitäviltä paikallisilta. Veistokset taisivat tosin olla kaikkea muuta kuin käsin tehtyjä, mutta kai tarkoitus pyhittää keinot tässäkin tapauksessa. 

Kun lähdimme soratietä pitkin takaisin autolle, käveli pikkutyttö avojaloin meitä vastaan. Hän roikotti kädessään pussia, jossa oli muutama hedelmä. Meidät nähdessään tyttö hymyili valloittavasti valkoiset hampaat vilkkuen. Muistin lahjat, joita siskontyttöni olivat pakanneet mukaamme. He halusivat lähettää Afrikan lapsille leluja ja koulutarvikkeita, joita eivät enää itse tarvinneet. 

Poika on menossa kotiin

Tyttö kapsasti kaulaani, kun annoin hänelle
pienen siskontyttöjeni lähettämän paketin.

Annoin tytölle pienen paketin. Sen saatuaan hän syöksähti halaamaan minua. Tilanne oli suorastaan liikuttava ja tyttö meni itsekin reaktiostaan hämilleen. Hän suostui kuitenkin poseeraamaan vielä kuvassa, vaikka valloittava hymy jäikin ikuistamatta ujouden puuskassa. Tulin tapauksen johdosta todella iloiseksi. Voi kuinka pienellä asialla voikaan ilahduttaa ihmistä. 

Thomas naurahteli hyvätahtoisesti, kun kerroimme hänelle tapahtumista, tuntemuksistamme ja ajatuksistamme. Hän kertoi, että Soweton kaikkein köyhimmille alueille ei voi mennä lainkaan. Siellä on niin vaarallista. Ihminen, jolla ei ole mitään on valmis tekemään kauheita asioita pienestäkin rahasta. Pahimmilla slummialueilla elinolot ovat täysin ala-arvoisia. Olimme itsekin lukeneet juttuja jättiläisrotista, jotka syövät Etelä-Afrikan slummeissa vauvoja ja vanhuksia. Pahimmat alueet siis ohitimme ja näimme niistä vilauksia vain auton ikkunasta. 

Sowetossa asuu myös erittäin huono-osaisia

Nämäkin ovat ihmisten koteja.

Soweto on kaikesta huolimatta täynnä myös iloisia asioita. Kovista kokemuksista ja köyhyydestä huolimatta ihmisiltä löytyy pilkettä silmäkulmasta. Nauravat iloiset lapset vilkuttivat meille joka kulmalla ja paikalliset tekivät ostoksia Soweton markkinoilla. Osa oli matkalla töihin. He odottelivat metroa asemalla. Ihastelimme kauniin värikkäiksi maalattuja energiatorneja. Näimme lahjoitetuin varoin perustettuja projekteja, joiden tarkoitus on työllistää nuoria. Ohitimme pastellin värisiä taloja, vesipisteitä ja yleisiä vessoja, joita valtio on rakennuttanut köyhille. Niiden avulla on tarkoitus auttaa ihmisiä saamaan kiinni normaalimmasta elämästä. 

Lahjoitetuilla varoilla on perustettu mm. erilaisia projekteja,
joiden avulla pyritään työllistämään nuoria.

Myös Etelä-Afrikan valtio tukee alueen köyhiä rakennuttamalla
heille vesipisteitä ja vessoja yhteiseen käyttöön.

Tässä näkyy valtion rakennuttamia vuokrataloja.
Ne on suunnattu vähätuloisille ja vuokrat ovat erittäin kohtuullisia.

Onnekkaimmat käyvät Johannesburgissa töissä.
Sinne pääsee parhaiten  metrolla.

Paikalliset tekevät suurimman osan ostoksistaan Sowetossa

Sowetossa on myös kaunista. Taustalla näkyvät värikkäät energiatornit.

Päivään kuuluivat myös vierailut Freedom Squarella, Regina Mundi kirkossa ja Hector Pieterson – museossa. Kaikilla em. paikoilla on kerrottavana oma osansa apartheidin aikaisista kammottavista tapahtumista. Nykyään vapauden aukiolta voi ostaa afrikkalaisia matkamuistoja. Kiertelimme aukiolla ja ihastelimme värikkäitä huiveja ja kankaita. Vastaan tuleva mies tervehti meitä ja Thomas vastasi hänelle. ”Jebou!”. Kyseessä on kuulemma zulunkielinen sana, jolla vastataan kohteliaasti kysymykseen ”Kuinka voitte tänään?”. 

Freedom Squarella eli vapauden aukiolla myydään
nykyään monenlaisia matkamuistoja turisteille.

Pienen jaloittelun jälkeen teimme opastetun kierroksen Regina Mundi kirkossa. Se on Etelä-Afrikan suurin roomalais-katolinen kirkko. Sillä oli tärkeä rooli apartheidia vastustavan kansanliikkeen syntymisessä. Poliittiset kokoontumiset olivat apartheidin aikaan kiellettyjä. Niinpä kirkosta tuli paikka, jossa ihmiset tapasivat toisiaan ja pystyivät keskustelemaan. Jopa hautajaiset päättyivät usein poliittiseen kokoukseen. Regina Mundi kirkkoa kutsuttiinkin kansanpaikaksi. Kirkon tärkeimpiä nähtävyyksiä on mustaa Madonnaa ja Jeesus-lasta esittävä taideteos. 

Regina Mundi kirkko koki kovia Soweton mellakoiden aikana.

Kirkossa on esillä harvinainen
musta Madonna Jeesus-lapsen kanssa

Apartheidin katsotaan kärjistyneet kesäkuun 16 päivä vuonna 1976. Silloin poliisit avasivat tulen mieltään osoittavia opiskelijoita kohti. Seurauksena alkoivat ns. Soweton mellakat. Mellakoissa musta väestö nousi kapinaan apartheid hallintoa vastaan. Myöhemmin mellakat laajentuivat koko maahan. Alkuperäinen koululaisten mielenosoitus Sowetossa johtui siitä, että koululaisten haluttiin opiskelevan afrikaansin kielellä, mitä he eivät välttämättä edes osanneet. Lisäksi kielen katsottiin edustavan maan sortojärjestelmää. Afrikaans on hollannin kielestä 1700 – luvulla kehittynyt kieli, jota pidettiin pitkään oppimattomien kielenä. Apartheidin aikaan päätettiin, että siitä tehdään kaikkien mustien ja värillisten yhteinen kieli. 

Kesäkuun 16 päivä 1976 poliisi rynnäköi myös Regina Mundi kirkkoon, jonne ihmiset olivat paenneet mellakointia. Monet sisällä olleista ihmisistä loukkaantuivat ja itse kirkko koki vaurioita, mutta kukaan ei onneksi kuollut ammuskelussa. Kirkossa on vieläkin nähtävillä mm. marmorisen alttarin ja Kristus-patsaan vauriot. Tunnelmaan on helppo eläytyä, kun kuuntelee oppaan selvitystä paikalla syntyneestä pakokauhusta. Tapahtumien muistoksi kirkosta löytyy myös seinä, johon kävivät voivat kirjoittaa nimensä ja tuntemuksiaan kuulemansa perusteella. Nimi seinässä on tavallaan lupaus siitä, että vie viestiä eteenpäin. Ehkä tiedostamalla ja ymmärtämällä voimme välttää tällaisten tapahtumien uusiutumisen. 

Soweton surullinen historia on näytillä Regina Mundi kirkossa.

Kirkossa on edelleen nähtävissä poliisirynnäkön
ja ammuskelun aiheuttamia vaurioita.

Tuhannet Soweton tarinan kuulleet ovat kirjoittaneet nimensä
tähän seinään.  Myös me teimme lupauksen, että kerromme historiaa
eteenpäin. Siten historia ei ehkä enää koskaan toista itseään.

Sulattelimme vielä Regina Mundi kirkossa kuulemaamme kun saavuimme jo seuraavaan kohteeseen. Hector Pieterson museossa jouduimme kohtaamaan koko apartheidin terävimmän ja viiltävimmän kauheuden. Kesäkuun 16 päivänä vuonna 1976 päättyi noin kahdenkymmenen eteläafrikkalaisen koululaisen elämä. He kuolivat poliisin ampumiin luoteihin kapinoidessaan satojen muiden koululaisten kanssa afrikaansin kielellä opiskelua vastaan. 

Hector Pieterson nousi tapahtumien symboliksi, koska paikalle osunut uutiskuvaaja sai ikuistettua otoksen, jossa haavoittunutta poikaa kannetaan pois. Kuvassa tapahtumia todistaa vierellä juokseva Hectorin Antoinette sisko. Kuva on todella liikuttava ja laittaa ajattelemaan. Museon ulkopuolelle pystytetyn valtavan kokoisen kuvan eteen ei voi olla pysähtymättä. Hector Pieterson oli kuollessaan 13-vuotias. 

Poliisin luodeista haavoittunut Hector Pieterson
kuoli saamiinsa vammoihin. Hänen siskonsa
Antoinette joutui  todistamaan vierestä veljensä teloitusta.

Olin valokuvan äärellä täysin ajatuksiini vaipuneena, kun Thomas tuli kertomaan minulle, että Antoinette on myös paikalla. Hän osoitti naista kadun toisella puolella ja kehotti minua käymään juttelemassa naisen kanssa. En minä voi, oli ensimmäinen reaktioni. En vain kehtaa mennä hänen eteensä, kun olen valkoinen. ”Älä ole hölmö”, sanoi Thomas. Antoinette on viisas ja mukava nainen. Sinun kannattaa ehdottomasti käydä puhumassa hänen kanssaan. 

Rohkaisin mieleni ja kävelin kadun yli. Esittelin itseni ja kerroin olevani Suomesta. Sitten minua alkoi itkettää. Sopersin vain, että emme me koskaan tienneet tai ainakaan ymmärtäneet, mitä te jouduitte täällä kokemaan. Minä olin vuonna -76 seitsemän vuotta vanha ja aloitin koulun. Muistan vain hämärästi kuulleeni Etelä-Afrikan tapahtumista. Nainen otti minua olkapäästä kiinni ja sanoi, että se kaikki on nyt ohi. ”Olen antanut anteeksi enkä halua kostaa kenellekään. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuuden tulee olla valoisampi meille kaikille. Parasta mitä voimme tehdä, on katsoa eteenpäin ja elää tulevaisuus paremmin kuin menneisyys.” Tunsin olevani lähes sanaton, mutta onneksi sain vielä sanottua, että meillä on paljon opittavaa tuosta asenteesta. Hymyilimme molemmat, enkä tuntenut enää syyllisyyttä siitä, että olen valkoinen. 

Antoinette on viisas nainen.
Sain kokea sen henkilökohtaisesti jutellessani hänen kanssaan.

Vaikuttavien kokemusten jälkeen olikin jo nälkä. Thomas vei meidät lounaalle paikalliseen ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja keskustelun lomassa ajatusten kuohu vähän tasaantui päässäni. Kysyin Thomasilta onko hänellä valkoisia ystäviä. Hän kertoi, että tulee hyvin toimeen valkoisten työkavereidensa kanssa, mutta ei pidä heitä varsinaisesti ystävinään. Hänen mukaansa ystävät käyvät toistensa luona kylässä. Heillä kotona ei käy valkoisia vieraita eivätkä he itse vieraile muiden kuin mustien ystäviensä luona. Thomas sanoi vielä, että voisi hyvin kuvitella olevansa vaikka meidän ystävämme, mutta ystävyyden kuvitteleminen eteläafrikkalaisten valkoisten kanssa on jo paljon vaikeampaa. 

Vaikka olimme olleet Sowetossa jo hyvän aikaa ja kokeneet monenlaisia asioita, oli Thomasilla vielä uutta näytettävää meille. Menimme seuraavaksi shebeeniin. Shebeenit ovat alun perin laittomasti toimineita paikallisten pubeja townshipeissa. Mustat joivat shebeeneissa itsetehtyjä alkoholijuomia ja puhuivat politiikkaa. Apartheidin aikaan heiltä oli pääsy kielletty ravintoloihin, joissa valkoiset kävivät. 

Matkalla shebeeniin ohitimme talon, jossa Nelson Mandela oli aikoinaan asunut. Samalla kadulla on asunut myös Desmond Tutu toinen eteläafrikkalainen suurmies. Katua pidetäänkin Soweton tunnetuimpana katuna. 

Sowetossa kukkii outo musta huumori. Se on ollut myös tapa selviytyä raskaista kokemuksista ja käsitellä vaikeita asioita. Aiheeseen liittyen on shebeenin ulkoseinään laitettu kyltti, joka ilmoittaa alueen olevan asevapaata vyöhykettä. ”Eikö olekin turvallisempaa olla paikassa, jossa kukaan ei kanna asetta”, kyltissä sanotaan. 

Shebeenit ovat asevapaata vyöhykettä.

Alunperin shebeenit olivat mustien laittomia kokoontumispaikkoja,
joissa puhuttiin politiikkaa ja juotiin itse tehtyjä alkoholijuomia.
Nykyään niissä voi istua ja seurustella ihan laillisesti.

Sisältä shebeen oli kuin mikä tahansa huone. Seinustoilla oli rähjäisiä tuoleja sohvia. Vain ulkoterassilla olisi saanut tupakoida. Muutamia paikallisia miehiä istuskeli rupattelemassa keskenään. Thomas ohjasi meidät pöytään ja teki tilauksen. ”Nyt saatte maistaa Jo’burgin olutta”, hän sanoi. 

Pöytään tuli puolentoista litran tölkki, jota Thomas ravisti voimakkaasti edestakaisin. ”Tämä on valmistettu vehnästä ja kuivista leivän lopuista”, hän valotti. Purkin kyljessä oli teksti: ”Älä juo ja kävele sitten kadulla, voit tulla tapetuksi.” Se on taas sitä Soweto-huumoria, Thomas nauroi. Samalla hän kaatoi valkoista nestettä pyöreään kuppiin. Tästä ei ole sitten pakko tykätä, hän huomautti. Risto oli rohkea ja maistoi ensin. Hänen kasvonsa pysyivät aivan peruslukemilla, joten minun oli pakko ottaa itse selvää, miltä neste maistuisi. 

Jo'burgin olutta myydään maitopurkin näköisissä tölkeissä.
Thomasia nauratti jo etukäteen tulevat reaktiomme.

Soweton mustaa huumoria löytyy myös oluttölkkien kyljistä.

Valutin suuhuni olutta ihan vähän, sillä pelkäsin pahinta. Tunsin viileän nesteen ja hiukan happaman, mutta oikeastaan aika raikkaan maun suussani. Kaadoin hiukan lisää. "Tämähän maistuu vähän piimältä, johon on lisätty alkoholia", sanoin Ristolle suomeksi. Join vielä kulauksen ja hymyilin Thomasille, ”Odotin paljon pahempaa. Oikeastaan tykkään Jo’burgin oluesta. Ei lainkaan pahaa.” Thomas suorastaan räjähti nauruun. Hän meinasi tippua penkiltä hytkyessään naurunsa tahtiin. ”Sanoitko sinä tykkääväsi tuosta?”, hän hohotti. ”Kukaan ei ole koskaan sanonut niin.” – ”Sinä et näköjään tunne suomalaisia naisia”- sanoin ja nauroin itsekin.

Vehnästä ja vanhoista leivänkannikoista
valmistettu olut oli valkoista kuin maito.

Risto maistoi rohkeasti ensimmäisenä.

Päivä oli ollut täynnä kaikenlaisia tunteita. Ja viimein oli tullut aika jättää Soweto ja lähteä takaisin hotellille. Thomas sanoi, että jos haluamme, hän voi ajaa vielä Nelson Mandelan nykyisen kodin ohi ja näyttää meille millaista on Melrose-nimisessä kaupunginosassa. Thomasillakin, kuten myös yöretkioppaallamme oli edellisenä iltana ollut, tuntui olevan tarve näyttää meille ns. hienompaa Johannesburgia. Lähdimme siis pikaisille ostoksille Melroseen. 

Soweton jälkeen Thomas vei meidät vielä katsomaan taloa,
jossa Nelson Mandela asuu nykyään.

Olipa outoa kävellä vartioidussa siistissä eurooppalaistyylisessä kaupunginosassa. Joulukoristeet näyttivät hassuilta kesähelteessä, mutta olihan jo joulukuu. Ostimme kaupasta Amarula-konvehteja. Voi jos saisin niitä vielä jostain. Maku oli aivan taivaallinen. Itse kaupunginosa taas tuntui jotenkin muoviselta Soweton jälkeen. Thomas sanoikin, että meidän täytyy tulla uudelleen Sowetoon sunnuntaina. Siellä on silloin messupäivä ja tunnelma aivan katossa. Valitettavasti olisimme sunnuntaina jo kaukana, joten messu oli jätettävä seuraavaan kertaan. 

Melrosen kaupunginosassa säihkyivät joulukoristeet ja
liikkuminen oli vartioiden vuoksi turvallista.
Tunnelma oli silti jotenkin muovinen Soweton jälkeen.

Melrosessa ihmiset istuskelivat terasseilla,
kuin missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa.

Matkalla hotellille Risto otti puheeksi ostamansa ”loton”. Hän halusi tietää mistä voi tarkistaa onko voittanut. Netistä sen näkee, sanoi Thomas. Arvonta on tosin vasta jouluviikolla. Silloinhan me olemme jo Suomessa, huomasimme. ”Teillä on sitten hyvä syy tulla takaisin”, Thomas nauroi. Hän sanoi, että jos hän voittaisi lotossa, hän ostaisi varmasti suuren valkoisen Mersun. Tulisin sillä sitten teitä hakemaan lentokentältä. ”Autothan on paljon edullisempia täällä Etelä-Afrikassa kuin Suomessa”, huomasi Ristokin. ”Entäs jos me voitamme täällä lotossa ja ostamme sen Mersun voittorahoilla. Sinähän joudut pitämään siitä sitten hyvää huolta täällä?”, innostui Ristokin hassuttelemaan. ”Ainakin teillä olisi aina kuljettaja, kun tulisitte tänne.”, oli Thomas heti mukana. 

Juttelu ja hassuttelu Thomasin kanssa oli todella helppoa. Olimme kaikki hyvällä mielellä, vaikka tunteikas päivä olikin kuluttanut energiavaroja. Jostain syystä minä innostuin kertomaan blondivitsejä. Valotin Thomasille, että meilläpäin vaaleaverikköjä pidetään stereotyyppisesti vähän tyhminä. Kerroin esimerkin, ”Kun blondi vastaa kaupassa kännykkään, ihmettelee hän miten soittaja osasi soittaa hänelle kauppaan.” Thomasia nauratti, ”Tuohan kuulostaa ihan vaimoltani. Hän soitti kerran minulle ja vaati, että menen äkkiä auttamaan, kun hänen autostaan oli bensa loppunut. Useista kyselyistä huolimatta, hän ei pystynyt kertomaan missä oli.” ”Vaimosi taitaa olla sisäinen blondi”, minä innostuin. Ja sitä me kaikki jaksoimme nauraa loppumatkan. 

Soweto-retki on yksi parhaimmista päivistä mitä olin koskaan matkoillani kokenut. Yhteen päivään mahtui tunteita laidasta laitaan. Siksi se ei kai unohdu koskaan. Etelä-Afrikka tarjosi meille vielä monta ikimuistoista päivää. Kerron niistä sarjan seuraavissa osissa. Tarina jatkuu täällä.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat
osa1 - Haaveista Totta
osa 2a - Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

Eteläinen Afrikka osa 2a – Jo’burg Ihmisyyden Lähteillä, apartheid-museo ja iltaretki

Ensimmäisenä Etelä-Afrikan aamuna söimme tukevan brittityylisen aamiaisen majapaikassamme. Suunnitelmiimme kuului vierailla päivän aikana Apartheid-museossa ja Gold Reef teemapuistossa. Ne sijaitsevat vierekkäin Johannesburgin eteläisessä osassa 20–30 km:n päässä Big5 Accommodatioinista. 

Apartheid-museo kuului ohjelmaan aivan itsestään selvästi. Muistanhan hyvin 80-luvulla maailmantähtien järjestämät konsertit rasismia ja apartheidia vastaan. Muistan myös tuon ajan uutisointeja Etelä-Afrikan tilanteesta. Lähinnä kuulimme siitä, että maassa oli eri kulkuneuvot ja puistot mustille ja valkoisille. Täälläkin kerrottiin kouluissa ”ei tähän bussiin” – vitsejä. Tuolloin en koskaan perehtynyt asiaan syvemmin. Nyt halusin tietää mitä maassa todella tapahtui ja miten asiaa nykyään käsitellään paikan päällä. 

Aamiainen maistui Big5 Accommodationin aamiaishuoneessa

Johannesburgin ohitusteitä reunustaa usein betoniseinät

Gold Reefella halusimme vierailla siksi, että se on rakennettu entiselle kaivosalueelle. Johannesburg tunnetaan myös kultakaupunkina ja juuri Gold Reefella on mahdollisuus laskeutua entisiin kultakaivoksiin aistimaan tunnelmia. Itse asiassa Jo’burg, kuten paikalliset kaupunkiaan kutsuvat syntyi 1800-luvun lopulla juuri kultabuumin seurauksena. 

Tavallaan jo silloin luotiin lähtöasetelma apartheidille. Valkoiset tulokkaat halusivat hyötyä kaupungin kultalöydöistä piittaamatta paikallisten oikeuksista. Kumppanuuden sijaan paikallisia haluttiin hyödyntää halpana työvoimana kaivosteollisuudessa. Johannesburg kasvoi nopeasti suureksi metropoliksi. Nykyään kaupungissa asuu esikaupunkialueet mukaan lukien noin 8 miljoonaa ihmistä. 

Apartheid museolla on tärkeä tehtävä kertoa
ajan kammottavista tapahtumista.
Vain tieto ja ymmärrys voivat estää
tapahtumien uusiutumisen.

Tällaiset kyltit olivat arkipäivää Etelä-Afrikassa
vain muutamia kymmeniä vuosia sitten .

Big5 isäntäväki lupasi järjestää meille kyydityksen Gold Reefille. Edestakainen matka tuli maksamaan 500 ZAR. He myös paljastivat, että Gold Reef puisto olisi luultavasti kiinni. Nettitarkistuksen jälkeen varmistuikin, että puisto oli alkuviikosta suljettu, koska korkeasesonki ei ollut vielä alkanut. Saimme siis heittää hyvästit kultakaivoksille, mutta lähdimme kuitenkin tutustumaan museoon. Majatalomme emäntä lupasi pyynnöstäni selvitellä sillä välin onko meillä mahdollisuutta lähteä illalla opastetulle ”Jo’burg by night” – kierrokselle. 

Lähdin matkaan lyhythihaisella paidalla, mutta Afrikan sää yllätti jälleen. Jouduimme odottelemaan viitisentoista minuuttia museon aukeamista ja olin todella kylmissäni. Onneksi sain pitkähihaisen paidan mieheltäni lainaksi. Hän oli varautunut kerrospukeutumalla ja minä olin kiitollinen hänen herrasmiesmäisyydestään.

Apartheid museon sisäänkäynti 

Valkoisena ihmisenä en voi olla ylpeä tästä.
Virallinen kanta Etelä.Afrikassa oli suorastaan järkyttävä.

Johannesburgin Apartheid museo on kyllä yksi vaikuttavimmista museoista, missä olen ikinä vieraillut. En ollut todellakaan aikaisemmin ymmärtänyt kuinka valtavan suuresta ihmisoikeuksien polkemisesta ja riistämisestä Etelä-Afrikassa oli kyse apartheidin aikaan. 

Ihmiset jaettiin neljään eri ryhmään heidän ihonvärinsä, kielensä, hiustensa rakenteen ja sosiaalisten verkostojensa perusteella. Valkoiset hallinnoivat kaikkea ja muut ryhmät (mustat, intialaiset ja värilliset) joutuivat pakkomuuttamaan kodeistaan heille osoitetuille alueille. Heille haluttiin tehdä selväksi, että he olivat olemassa vain palvellakseen valkoisia.

Heitä kiellettiin oleilemasta valkoisten alueilla. Samojen kulkuneuvojen ja palvelujen käyttäminen oli kiellettyä. Jopa heidän monet eri kielensä haluttiin yhdistää ja yhteiseksi kieleksi määrättiin valkoisten kehittämä afrikaansin kieli, jota monikaan ei osannut. Eivätkä he saaneet kulkea muutenkaan vapaasti. Heillä oli oltava aina mukanaan kulkupassi, joka voitiin tarkastaa valkoisten toimesta milloin tahansa.

Onneksi maailmassa on suuria ihmisä.
Varmasti meillä jokaisella on opittavaa
tämän miehen asenteesta.
Nelson Mandela on ansaitusti Etelä-Afrikan suuri sankari.

Nelson Mandela on ollut pitkän elämänsä aikana kaikkia näitä
(johtaja,  toveri, sovittelija, vanki ja valtiomies)

Vaikka museon anti on järkyttävää, on kaiken yläpuolella usko parempaan. Museossa tuodaan näyttävästi esille Nelson Mandela ja hänen valtava panostuksensa tasa-arvoisen maan puolesta. ”Erilaisuutta ei pidä pelätä ja pahimmatkin asiat on osattava antaa anteeksi” on yksi tämän suuren miehen ydinajatuksista.

Hän ei menettänyt uskoaan yhtenäiseen Etelä-Afrikkaan edes 27 vuoden vankeutensa aikana. Hän ei katkeroitunut vaan antoi anteeksi ja halusi kaikkien muidenkin tekevän niin. Vuonna 1993 Nelson Mandela sai Nobelin rauhan palkinnon ja vuonna 1994 hänestä tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti. ”Rohkea mies ei ole hän, joka ei tunne pelkoa, vaan hän joka voittaa pelkonsa”, on Nelson Mandela sanonut.

Suuriakin asioita ja asenteita voi muuttaa vähän kerrallaan.
Kun jokainen siirtää yhden kiven, on pian koko kivikasa raivattu 

Onneksi nykyään Etelä-Afrikassakin eletään virallisesti näiden arvojen mukaan
(tasa-arvoisuus, vastuullisuus ja demokratia)

Museovierailun jälkeen tunsimme olomme uupuneiksi. Kaiken ajatteleminen vie paljon energiaa. Miksi maailmassa tapahtuu tuollaisia asioita? Luulen, että velvollisuutemme on ottaa asioista selvää ja kertoa tapahtumista eteenpäin. Ehkä tieto estää tuollaisten tapahtumien uusiutumisen. Siteeraan vielä kerran Nelson Mandelaa. ”Koulutus on kaikkein voimakkain ase, jolla maailmaa voidaan muuttaa.” 

Vaikka Gold Reef teemapuisto oli suljettu, oli viereinen casino auki. Lähdimme sinne etsimään lounaspaikkaa. Pää oli edelleen hiukan pyörällä ja casinon mahtipontisuus ja vilkkuvat valot tuntuivat jotenkin epätodellisilta. Saimme lounasseuraksi saksalaisen miehen, joka oli lähtenyt yksin valloittamaan Etelä-Afrikkaa. Hän kertoi automatkastaan etelässä Garden Routella ja näytti upeita valokuvia mm. Kapkaupungista. Tajusimme jälleen, että tässä maassa on huimasti nähtävää ja koettavaa.

Johanneburgin casinon piha-alueetkin ovat hienoja

Casino sijaitsee Gold Reef teemapuiston yhteydessä

Sisälle oli viritelty joulutunnelmaa

Luonnollisesti casinolla on myös paljon peliautomaatteja

Lounaan jälkeen kyytimiehemme tuli hakemaan meitä ja lähdimme takaisin majapaikkaamme. Perillä saimme kuulla emännältä, että muutaman tunnin päästä paikalle tulisi paikallisopas, jonka kanssa voisimme neuvotella mahdollisesta ilta- ja yöretkestä Johannesburgissa. Tiesimme, että kaupungin iltaan ei ole viisasta lähteä itsekseen, joten olimme jo valmiiksi innoissamme tulevasta mahdollisuudesta. 

Päiväunien ja pienen virkistäytymisen jälkeen olimme valmiita tapaamaan iltaoppaamme. Pihaan ajoi afrikkalainen nainen vanhalla jo parhaat päivänsä nähneellä Toyotalla. Neuvottelimme hänen kanssaan hetken retken sisällöstä ja hinnasta. Hän lupasi viedä meidät lyhyelle kaupunkikiertoajelulle, musikaaliin ja illalliselle. Lopullinen hinta, jonka suostuimme maksamaan, oli 1100 ZAR/henkilö.

Ilta-/yöretkemme Johannesburgiin alkoi Toyotan takapenkillä

Keskustassa ei näkynyt pahemmin valkoisia ihmisiä.
Suurin osa käy siellä vain töissä ja kaupunki hiljenee illaksi.

Afrikkalaiseen tyylin osa taloista oli kovin värikkäitä

Kello oli noin kuusi illalla, kun tunkeuduimme rämän Toyotan takapenkille. Oppaamme kaasutti ulos Big5 Accommodationin pihasta rautaportin ulkopuolelle. Ajelimme Jo’burgin keskustaan. Tiesimme, että apartheidin aikaan Johannesburgista oli ajettu kaikki paikalliset ihmiset pois ja kaupunki oli vain valkoisten käytössä. Nyt tilanne oli muuttunut. Missään ei näkynyt valkoisia ihmisiä. Oppaamme hoki meille koko ajan, että meillä ei ole mitään hätää niin kauan kuin olemme hänen kanssaan. 

Hän halusi kertoa meille kaupungin synnystä. Parhaiten saisimme kokonaiskuvan, kun näkisimme kaupungin ylhäältä. Niinpä ajoimme jalkapallokentälle, jonka takaa saatoimme ihailla auringonlaskussa kylpevää kultakaupunkia. Tämä olikin parempi perspektiivi, sillä maan tasosta katsottuna ei kaupunkia voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi.

Jo'burgia ei oikein voi kehua kauniiksi kaupungiksi.
Ilman punaista autoa, luulisi, että kuva on mustavalkoinen,
mutta  kyllä kyseessä on värikuva.

Yksi monista kultakaupungin jalkapallokentistä
sijaitsee korkealla kaupungin yläpuolella.

Oppaamme oli kovin innokas näyttämään asioita
ja kertomaan meille kotikaupungistaan

Aika kului siivillä ja meillä oli jo kiire, jotta saisimme liput musikaaliin. The Market Theatre on Jo’burgilaisten ylpeys. Siellä voi käydä katsomassa samoja musikaaleja, jotka pyörivät Lontoon Westendissa ja New Yorkin Broadwaylla. Lisäksi The Market Theatrella voi nauttia paikallisista afrikkalaisista musikaaleista. Sellaiseen mekin olimme menossa. Oppaamme kävi ostamassa liput ja me etsimme sillä välin paikat teatterin ravintolasta. Siellä olisi voinut syödäkin, mutta aikataulumme antoi periksi vain lasillisille viiniä ennen näytöksen alkamista.

The Market Theatre on Johannesburgin musikaali- ja teatterikeskus

Teatterin ravintolasta olisi saanut ruokaakin.
Me tyydyimme nauttimaan tunnelmasta ja viinistä.

Sali oli hieno ja penkit täyttyivät lähes kokonaan. Lavalla oli vanhan mallisia matkalaukkuja rekvisiittana ja musiikista vastasi pieni, mutta erinomainen liveorkesteri. Musikaali oli poliittinen satiiri apartheidin ajoista. Päivällä meidät oli vallannut paha mieli ja ahdistava olo. Ne kuitenkin häipyivät, kun näimme kuinka paikalliset laskivat leikkiä vakavalla asialla. Miten upeaa, että pystyimme yhdessä nauramaan vain muutamia kymmeniä vuosia sitten tapahtuneille kauheuksille. 

Oppaamme selitti vähän väliä taustoja tapahtumille ja valisti meitä siitä kuinka kuuluisa kukakin näyttelijöistä on. Vapauttavan naurun lisäksi saimme nauttia upeasta afrikkalaisesta musiikista. Musikaalikokemus oli huiman hieno, vaikka olikin täysin erilainen verrattuna Lontoon tai New Yorkin esityksiin.

Afrikkalainen musikaali oli vakavasta aiheesta huolimatta
täynnä naurua , hyvää mieltä ja afrikkalaisia rytmejä.

Välillä saimme nauraa ihan vedet silmissä

Esityksen jälkeen olikin jo nälkä. Hyppäsimme taas Toyotaan ja ajoimme illalliselle. Ravintola oli aivan kaupungin keskustassa ja oppaamme joutui maksamaan heijastinliiviin pukeutuneelle tummalle miehelle auton vartioinnista. Se on kuulemma yleinen tapa kaupungissa. 

Söimme maittavaa afrikkalaista ruokaa ja joimme sen kanssa Black Label olutta. Hiukan meitä huolestutti, että oppaammekin joi kaksi vahvaa olutta, vaikka oli juuri ennen musikaalia nauttinut lasillisen viiniä kanssamme. Ajattelimme, että kyllä kai aikuinen nainen tietää mitä tekee ja annoimme asian olla. Mukavaa meillä oli ja nauru oli jäänyt musikaalista seuraksemme. Ravintolassa paloivat kynttilät pöydissä ja vaikka asiakkaita ei enää niin myöhään montaa ollutkaan, oli tunnelma oikein lämmin ja turvallinen. 

Olimme iloisella mielellä, kun pakkauduimme taas autoon. Oppaammekin oli rentoutunut niin paljon, että hän halusi mennä ostamaan savukkeita, vaikka ei kuulemma yleensä poltakaan asiakkaiden nähden. Jäimme odottamaan autoon, kun hän katosi Johannesburgin yöhön. Silloin ensimmäistä kertaa hiipi mieleen ajatuksia turvattomuudesta. Laitoimme auton ovet lukkoon ja katselimme huolestuneina autiota kaupunkia.

Kaksin pysäköidyn auton takapenkillä
Johannesburgissa keskellä yötä  laittoi mietteliääksi

Autio kaupunki ei oikein houkuttele kävelylle.
Eikä se kovin viisasta olisikaan.

Emme onneksi joutuneet odottamaan kauaa, kun tupakalta haiseva oppaamme tuli takaisin. Hän halusi nyt näyttää meille erilaista Johannesburgia. Uteliaisuus voitti ja suostuimme ehdotukseen. Taas kyllä mietimme, että olikohan se sittenkään viisasta, kun auton renkaat nousivat välillä katukivetysten päälle kuskin ohjausvirheiden takia. 

Kuskimme ei aina huomannut minkä värinen valo liikennevaloissa paloi.
Tai sitten on vaan maan tapa kaasutella pikkuhumalassa päin punaisia.

Nautimme kaupungin uudesta arkkitehtuurista täysin ilman muita ihmisä.

Päätimme rentoutua. Maassa mennään maan tavalla. Ajelimme useita kilometrejä. Johannesburg on iso kaupunki ja välimatkat ovat pitkiä. Näimme hienon valaistun sillan ja kävimme tankkaamassa pimeällä bensa-asemalla. Siellä oppaamme sai jopa juttuseuraa. Lopulta tulimme Melville nimiseen kaupunginosaan. 

Opas oli kuulemma asunut siellä ennen saksalaisen miehensä kanssa. Nyt he olivat eronneet ja nainen asui taas Sowetossa (apartheidin aikaan perustettu mustien asuinalue). Näimme hänen entisen kotitalonsa, joka oli upea omakotitalo. Melvillessa talojen ympärillä ei ollut paksuja muureja. Saimmekin kuulla, että kyseessä on etenkin opiskelijoiden suosima alue, jossa on turvallista liikkua myös kävellen. 

Vaikka kello oli jo melkoisen paljon, oli kaupunginosassa useita baareja auki ja runsaasti ihmisiä liikeellä. Mekin istuimme sitten baariin ja joimme vielä punaviiniä. Vaikka alue oli turvallinen, oli oppaamme taas maksanut heijastinliivimiehelle auton vartioinnista. Juttelimme Etelä-Afrikan upeista golfkentistä ja muista vielä melko vähän käytetyistä mahdollisuuksista turisteille. Maa on melkoinen mahdollisuuksien mekka. 

Aloimme olla jo valmiita palaamaan hotellillemme. Ja opas lupasi viedä meidät nukkumaan. Matkaa kertyi lähes 30 kilometriä. Suoraan sanottuna hirvitti kovasti, kun pienessä hiprakassa oleva kuskimme päästeli tuhatta ja sataa ohitustietä pitkin. Kaistat olivat välillä suojattu korkein betonimuurein. Olin varma, että paiskautuisimme muuria päin, kun Toyota kiisi valtavalla nopeudella kurviin. 

Kurvista selvittiin, mutta kuskimme päästeli surutta myös risteyksistä. Ei ollut väliä minkä värinen valo liikennevaloissa paloi. Yhtäkkiä viereemme ajoi auto ja sen katolla oleva sininen valo syttyi palamaan. Kuskimme ajoi tien viereen ja heitti käsilaukkunsa minulle takapenkille. ”Ihan vain varmuuden vuoksi”: hän sanoi. Vasta myöhemmin mieleeni tuli kauhukertomukset valepoliiseista ja lahjotusta virkavallasta. Olimme hiljaa takapenkillä ja yritimme saada selvää keskustelusta jonka poliisi ja oppaamme kävivät. He puhuivat englannin ja jonkun muun kielen sekoitusta, joten en ymmärtänyt ihan kaikkea. Tajusin kuitenkin, että poliisi kysyi jotain meistä ja päämäärästämme. 

- ”He ovat vain jotain turisteja. Vien heidät hotellilleen.” 

- ”Entäs ajokortti? Haluamme nähdä sen!” 

Opas pyysi laukkunsa minulta ja kaivoi sieltä rypistyneen ja nuhjaantuneen A4 kokoisen paperilapun. Se oli huonolaatuinen kopio jostain ajokortin tapaisesta. ”Voi ei”, ajattelimme. Mutta ei huolta ”Kiitos ja hyvää matkaa”, toivottivat poliisit ja lähtivät autolleen. Me ajoimme loppumatkan hiljaisina hotellille. 

Kello näytti jo aamuyötä ja jouduimme herättämään hotellin isäntäväen avaamaan meille rautaportin. Hyvästelimme oppaamme ja painuimme nukkumaan. Olimmehan varanneet seuraavan päivän retken jo Suomesta käsin. Aamulla piti siis herätä aikaisin. Päivästä tulikin ikimuistoinen – taas. Päivän aikana mm. kävimme murhapaikalla, liikutuin kyyneliin ja kerroin blondivitsejä afrikkalaiselle oppaallemme. Kuulimme jälleen myös aitoa ja sydämellistä naurua, mihin ei voinut olla yhtymättä. Niitä tarinoita kerron seuraavassa osassa, joka löytyy täältä.

Onneksi selviydyimme viimein turvallisesti
nukkumaan majapaikkaamme rautaportin  taakse.

Aikaisemmin ilmestynyt Eteläinen Afrikka - jatkomatkakertomuksen osat
osa1 - Haaveista Totta